torstai 30. maaliskuuta 2017

Kaksitoista Kirjaa - otteita tulevasta kokoelmasta


Keijo Nevaranta: Kaksitoista Kirjaa
runoja vuosilta 1981 – 2016

I Kirja
Kaamos

Hämärä mies hiihtää
umpihankea, jänkää,
kulkematonta lumiaapaa,
kiipeää tunturin kuvetta
ja jatkaa, ja jatkaa.

Pohjoinen tuuli puhaltaa posket rikki,
jäinen lumimyrsky viskautuu
läpi miehen ja maiseman.
Vähä vähältä hän menettää hahmoaan:
ensin lihat, luut ja lopulta varjonsa.
Vain hänen mielensä on selkeä:
Hänellä on päämäärä.

Kerran suosta löydettäisiin
ikiaikainen kalhu, katkennut suksi.
Ahma jatkaa jolkotustaan
pitkin kaamoksen kummaa tummaa.

(1990-luku)


II Kirja
Keskeneräinen kirja maailmankaikkeudesta (ote runoelmasta)

Alussa

ei ollut taivasta eikä maata
isää eikä äitiä
se mikä oli

ei tunnettu mitään nimeä

syntyi, synnytti

sukupuolettomasta
isä ja äiti
taivas ja maa
yin ja yang
kaksi prinsiippiä

olevaisen ja ei-olevaisen kautta
paluu takaisin alkuun

maailman synty
ei ollut vielä ihmistä
palvomassa jumalia
ei tunnustettu, ei ollut
sukupuoletonta

ei laulettu laulujen kirjaa
ei loitsua, ei ensimmäistäkään
olentoa
rukoilemassa, manaamassa jumalia

tyhjyyteen kyllästyneenä
ei mistään sikisi
sukupuolettomasta
olevainen ja ei-olevainen
naaras ja koiras

muuttumaton muuttui
ilmeni maa

III Kirja
Nuoruuden runot


Ruokokerttusen laulun kuulemisesta (1981)


On hämärää. Seison lahden rannalla.
ilman tuulettomuus
heijastaa ruokokerttusen äänen lahden yli.



On hämärää. Seison lahden rannalla.
Heikko tuuli minun kasvojani vasten
tuo ruokokerttusen äänen lahden yli.



On hämärää. Seison lahden rannalla.
kovassa vastatuulessa vain laulun hellittämättömyys
kantaa ruokokerttusen äänen lahden yli.



On hämärää. Seison lahden rannalla.
Ruokokerttusen ääntä ei kuulu.



IV Kirja
Alajärven runot (2004)

Aamulla satoi vain vähän.
Välillä ei satanut lainkaan.
Sitten alkoi sataa taas.

Kun ryhdyin keräämään lehtiä,
alkoi sataa niin paljon,
että piti tulla takaisin sisälle.

Nyt sataa kaatamalla.

Sateen ääni syntyy juuri tästä luonnollisesta hiljaisuudesta.

Illalla vaihtelua sateeseen tuo ukkonen:
salama ja jyrähdys,
joka halkaisee koko taivaan

V Kirja
Rinnekodin runot (2004)

2.
Lokakuun hämärä:

Sumu nousee joesta niitylle.
Mannerin hevosia ei näy,
ovat kai käyneet sisälle talliin.

Pienessä kuusikossa
punarinta tiputtaa pisaroita
illan lasiin.

Sitten

siivenkantama hiljaisuutta.

(26.10.2004)

VI Kirja
Rakkauden ja menetyksen runot


Me liikumme ajassa ja ulottuvuudessa
ja satunnaisesti tapahtuu,
että kaksi keinahtaa toistaan kohti,
kaksi tarttuu toisiinsa kiinni,
ja äkkiä on yksi.

Eikä muuta tarvita tämä jälkeen:
kestää vuorovetten liikkeet ja myrskyt,
auringon pimennykset ja kuun houreet,
päivien taakat ja mielten liikkeet,
muistaa hellyyden valo meren tyyntyneessä peilissä,
onnellisuuden hetket arjen loputtomassa
(ja toivon että niitä olisi paljon)
kestää yhdessä murtumatta.

Helpompi on kai rakastua kuin rakastaa,
mutta rohkeaa on uskaltaa
ja valaa liitto.

Tämän yhden elämän kaikkien päivien läpi,
kaikkien aikojen ja ulottuvuuksien läpi,
kuulla hiljaisuudessakin tämä ääni:
rakkauden mainingit kateenkorvassa,
tuulen koivuntuoheen kirjoittama runo.

(1990-luku)

VII Kirja
Vuodenaikojen runot

Syyspäiväntasaus 22.9.2013

Pajuluoman rannalla
ruusu on erehtynyt vuodenajasta:
kolme kukkaa on jo nupullaan.
Iso kierto kiipeää pitkin koivua,
valtaa sen oksat valkoisilla kukillaan.
Suomuisia mustesieniä
keittämässä mustetta nurmikolla.
Punarinta napsuttalee rantapensaissa.
Fasaanin sirkkeli särähtelee korviin.
Parisataa kurkea lentää
kahtena peräkkäisenä aurana yli:
kyntävät taivaan.

VIII Kirja
Vuosikirja 2008

13.12.
Lunta oli maassa jo kourallinen.
Nyt se taas sulaa.
Viime talvena sukset jäivät vinttiin,
sitä kesti vain viikon.

Yksinäinen jouluni on peruutettu,
en ole ollut kiltti,
vaikka ei sitä voi estää tulemasta
radion kautta sisään.

Jouluhiiri kävi jo,
rapisi keittiössä kaksi päivää.

Nyt on hiljaista,
en tiedä lähtikö nälkää pakoonvai hakemaan kavereita,
kun sisällä on kuitenkin lämmin.

Ne tulevat rappauksen reiästä
ja lämmitysputkea pitkin
vessan kautta keittiöön,
majailevat jääkaapin takana.

Pakastimessa on sentään sieniä,
puolukoita ja muita marjoja,
kaapissa jauhoja ja makaronia.
Jääkaapissa ei ole mitään,
vaikka sitä on vaikea uskoa,
kun aina oven avatessaan näkee valot.

En ole köyhä vaikka en omista mitään.

Ei metsähiirikään omistanut
muuta kuin vapautensa.

IX Kirja
Jämsänkosken runot (2016)
Linnavuori-sarja

Kiipeän Linnavuorelle.
Nousu on raskas lakeuteen tottuneelle.
Kapuan laelle jyrkintä reittiä.
Tihuuttaa vettä ja rinne on liukas.
Jaloissa rasittuvat oudot lihakset.
Hengästyneenä saavutan rintavarustuksen.
Pysähdyn katselemaan ja miettimään sitä.

Suomessa on noin sata linnavuorta.
Hämeessä niitä sijaitsee 20.
Jämsänkosken Linnavuori on pohjoisin niistä.
Näin luen opastaulusta.
Linnavuoret ovat rautakautisia linnoituksia
800 – 1300 -luvulta.
Rautakautista asutusta ei kuitenkaan ole ollut
nykyisellä Jämsänkoskella
vaan seitsemän kilometrin päässä Jämsässä.

Linnavuorelle tultiin pakoon vainolaista,
kuka se sitten on siihen aikaan ollutkin.
Sytytettiin vainovalkeita,
joilla viestittiin etäämmäs.
Vainolaiset ryöstivät kyliä,
polttivat rakennukset,
jotka sitten rakennettiin uudelleen
ja niin elämä jatkui entiseen tapaan.

Kivivallit ovat hirsisten linnoitusten perustuksia,
mutta yhtään hirttä tai muutakaan merkkiä asutuksesta
Linnavuorelta ei ole löydetty.
Rakennelmat ovat vuosisatojen kuluessa
hävinneet tai hävitetty.
Mutta siitä on meidän mittapuumme mukaan
kulunut jo aikaa paljon,
paljon on vettä virrannut Jämsänjoessa sen jälkeen.

Rakennelmien katoaminen ei ole mikään ihme.
Enemmän ihmettelen nykyisten rakennusten kestävyyttä.
Kurikan 70-luvulla rakennettu kaupungintalo purettiin.
Seinäjoen uusi poliisilaitoksen talo homehtui
jo ennen valmistumistaan.
Nyt on Jämsän kaupungintalokin homeessa
ja virastot on evakoitu sinne ja tänne
niin että kukaan ei tunnu tietävän,
missä on nykyään sosiaalitoimisto,
mihin minulla olisi asiaa.
Tulevaisuuden arkeologit varmaan tulevat
syvästi ihmettelemään tätä kaikkea.

Siinä Linnavuoren itäisen seinämän äärellä
on levähdyspenkki.
Se on sateenmärkä,
mutta istun hansikkaideni päälle
ja käärin sätkän, polttelen sitä.
Mietin historiaa, Rauta-aikaa.
Haavikon televisiokäsikirjoitusta siitä.
Haavikko oli materialisti toisin kuin minä.
Ilmari takoi Sammon,
Väinö makasi veneen alla ja mietti.
Veistää vene käsin koskematta?”
Lopulta hän komensi miehet töihin
ja vene valmistui.
Väinö oli muuten mukava mies,
mutta naisiin menevä, vanha pukki.

Linnavuorta on kunnioitettu läpi aikojen.
Sen metsät ovat saaneet kasvaa rauhassa,
käsin koskemattomia nekin.
Vuorella voi nähdä keloutumisen eri asteet
vanhemmista nuorempiin keloihin,
iänikuisen kuusimetsän sisustassa.
Nykyään vuori on muinaismuistolain nojalla rauhoitettu,
mutta rauhoitusalueella on helppo kulkea.
Hyvät polut risteilevät sinne tänne pitkin vuorta.

Lähden laskeutumaan yhtä polkua pitkin
kohti Kosken kylää.
Laskeutuminen on helpompaa kuin vuorelle nousu,
mutta lihaksia sekin vaatii,
kamppailla liukastumista vastaan.
Kompastelen juurakoihin vuoren pohjoisrinteellä.
Siellä opin että vuoren seinämässäkin voi olla suo.
Lumi säilyy auringolta suojassa pohjoisrinteellä pitkään,
maa on aina viileää, kallio lähellä pintaa
niin että vesi ei pääse imeytymään maahan
eikä kaikin paikoin virtaamaan kalliorinnettä alas.
Näin syntyy suo jyrkkään rinteeseen.

Täällä kasvaa näsiää, myrkkymarjapensasta,
jonka marjoja linnut syövät,
mutta ihmisen ne tappavat.
Nyt näsiät ovat vain kuivia oksia,
lehdet ja marjat ovat pudonneet,
enkä ole kasvitieteilijä,
niin että tunnistaisin pensaat.
Ennen vanhaan sanottiin,
että siellä missä näsiä kasvaa,
aamukaste haihtuu vasta illansuussa,
ja siinä on pohjavesi lähellä.
Näsiät neuvovat hyvän kaivonpaikan.
Nykyään tehdään porakaivoja
ja tällainen tieto painuu unohduksiin.

X Kirja
Haikuut

1.
kaksi joutsenta
ui usvaverhon alta
näkymättömiin


2.
kaksi haikua
jo valmiina mielessä
hukkasin toisen

16.
Pariisille 16.11.2015 (i.m. 13.11.2015)

rauhankyyhkynen
päättömänä kävelytiellä
verta kainalossa



XI Kirja
Kuolinrunot

Maurille

Minä olen kammioitunut
tähän huoneeseen, mökille.
Odotan että kirjoittaminen...
Valo lampussa on heikko,
Silmät rasittuvat, ajatukset
eivät siirrä vuoria.
Tila joka ympärillä on,
jossa on reikä:
sinun hahmoisesi tyhjyys,
se laajenee hämärässä huoneen mittoihin
ja ulkopuolelle
kaikkiallaolevaksi.

Kuljen hautausmaata.
Näen sinut umpeenluotuna.
Tunnustelen maata, en kuule
sinun kevyttä hengitystäsi.
Et ole huoneessa, kun olet täällä,
olet kaikkialla.
Mutta peltoa ei viljele
tänä vuonna kukaan, polku ruohottuu
tai sitten joku muu kulkee sitä.
Annetaan polkujen ruohotua, ajattelit,
ja jätit hattusi ja lähdit.

Nyt minä tänne lukittuun huoneeseen
asettuneena odotan,
että maa puhuisi,
että se valo, jonka kannoit mukanasi
maan sisään, paljastuisi.

Mutta miten näkevät silmät
voisivat havaita umpeenluodun valon?
Sammutan lampun
ja ympärillä on elokuun yön pimeys.

Et enää koputa mihinkään oveen.
Sinun avaimesi on nyt minulla.
Olen vuokrannut huoneen, jota asuit.
Neuvo, miten saan pellon kasvamaan
perunoita ja vihanneksia!

Sinun hattusi naulakossa,
sinun testamenttisi, muistiinpanot
jotka perikunta vei kaatopaikalle.

Kuolleiden puhetta on vaikea ymmärtää,
vaikea hiljentyä niin että kuulisi.
Uskon, että sinulla on yhä valosi
siellä arkunmuotoisessa tilassa,
että kirjoitat nyt toisella kielellä.
Ihmettelen poissaoloasi.
Ihmettelen tilaa, ja hengitän sitä,
mitä itse joskus hengitit.

Ymmärsin lähtösi vasta,
kun luin kuolinilmoituksen,
jonka itse vein lehteen.

Olit matkalla tänne päin,
mutta et päässyt perille koskaan:
lumet satoivat selkään kesken matkan.
Varisten nokkimana näen sinut nyt
nojaamassa halkopinoon.
Käsi pskella mietit, korpit
ovat syöneet sinun silmäsi.
Mitä näet nyt?
- ne ulottuvuudet, joita me emme vielä
tavoita.

Talvi, kylmä ja kova:
sinut löydetään lumesta kangistuneena
ja sulatetaan ruumishuoneen lämmössä,
mutta verenkierto ei palaa,
et sinä enää halua lämmetä elämään.
Näen sen linnunnokkimista silmistä,
poskiluusta, joka paljastuu
revityn lihan takaa.

Hautajaissaatto on hiljainen kuin hautajaissaatto,
mutta puheet joita täällä pidetään,
eivät koske enää sinua,
eivätkä sitä kautta kosketa ketään.
Puhe on suun pakkoliikettä.

Olen vuokrannut huoneesi,
mutta tyhjyys ei siitä täyty,
että minä asun tätä huonetta,
jonka sinä olet jättänyt.

Tyhjyys laajenee, se on jo
metsän kokoiseksi ja tavoittaa merenrannan.

En minä voi sinua kirjoittaa,
Sinä kirjoitat omassa valossasi
sanoja, joihin on vaikea saada yheyttä.
Elämä ei ollut tarpeellinen enää,
niin ajattelit, enkä tiedä
kumpi on enemmän oikeassa.

Minä teen laiskasti huonetta asuttavaksi.
En tahtoisi puuttua mihinkään.
Saniaisia on maljakossa, lumi on sulanut,
routa johon sinut kaivettiin.
Madot syövät nyt linnunsyömää
ja rastaat etsivät nurmikolta matoja
sateen jälkeen, näin sinä jatkut...

(ja jaat maan alla opittua viisautta.
Minä olen huoneessa, jossa hämhäkin
kahdeksan pitkää jalkaa
tekee vartalon ympärille kodin.)
(1990-1991)

XII Kirja
Loppu

Enteet

Minusta sanottiin, että olin outo, hourailin.
Sanottiin, että katsoin pahalla silmällä.
Kukaan elävä ei saanut kohdata katsettani.
Itsepä tiesin paremmin, näin unia, enteitä.
Unissa tein matkaa, kaameaa matkaa.
Siksi en hymyillyt; kasvoni olivat kivettyneet.
Minä näin, näin mitä en halunnut tietää,
mitä en koskaan uskaltanut ilmaista:
kannoin kansan kohtaloa selässäni.

Soudin järvellä
keräten enteitä kuin sieniä,
soudin yhdeksän järven poikki.
Puut paloivat rannoilla merkkitulina.
Aavistin että kohtalo olisi kauhea,
minun kohtaloni, kansani kohtalo.
Soudin, soudin lopullista kohti.
Etsin oikeaa uhripaikkaa,
kunnes kuulin kuikan huudon.

Saaren selässä kasvoi kumma kelo,
kelon päässä karhun kallo.
Tiesin jo, tiesin mikä oli tehtäväni.
Loitsin tulisen loitsun,
lauloin itseni uhratakseni,
tanssissa, transsissa
langetakseni lopulliseen loveen.

Edessä oli enää viimeinen matka:
kadota kaikilta kartoilta,
kuljin jo pitkin kuollutta maata,
samosin upottavaa suoaapaa.

Sanat tulivat syvältä maan sisästä:
Niin kuin minä katoan ajasta,
niin tämä kansa käy vähiin ja katoaa.
Kerran tulee aika, jolloin kukaan
ei enää muista, tiedä.


Minä ja Pekka Kejonen

 
Pekka Kejonen
Talvipäivänseisaus
WSOY 1998

I Pekka Kejonen

En varsinaisesti tunne Pekka Kejosta.

Hurjassa nuoruudessani luin paljonkin kirjoja, muun muassa Kejosen siihenastisen tuotannon. Napoleonin epätoivo jäi erityisesti mieleen. Pelkästään kirjan nimen perusteella. Kejosen kolme ensimmäistä romaaniahan ovat kaupunkivaellusromantiikkaa ja kertovat ajasta, jolloin runoilijallekin saatettiin tarjota tuoppi baarissa.

Näitä tarjoilun kohteita olivat muun muassa Pekka Kejonen, Pentti Saarikoski ja Jorma Ojaharju (jotka kaikki saivat myöhemmin maksakirroosin). Joukossa saattoi liikkua myös pari tunnettua tai tuntematonta kuvataiteilijaa, joista nyt mainitsen ainakin fb-kaverini Matti-Juhani Koposen.

Sitten tuotantoon syntyi aukko.

Tässä vaiheessa minun on tukeuduttava naistenlehtien juoruihin ja entisen vuokraisäntäni kertomuksiin siitä, että Kejonen oli ryyppäämiseensä kuolla ja herättyään uudelleen henkiin häipyi pelilaudalta. Joku nainen vei hänet pohjoiseen..

Kejonen kalasteli Utsjoella kymmenen vuotta ja alkoi raitistumaan.

II Minä

Vuonna 1997 sain ainutlaatuisen mahdollisuuden.

Itkin Kemissä Ravintola Cumuluksessa minut hylänneiden naisystävien perään. Paikalle saapui Kemin Kylähullukonttorin päällikkö (joka nykyään tunnetaan paremmin nimellä Harmaa Susi).

Hän tuli pöytään ja tarjosi teet. Kysyi mitä itken. Selitin asian: Muuankin entinen naisystäväni on kiinnostunut kivenveistosta. Että jos saisin vaikka muutaman kadunreunakiven niin voisin tehdä niistä Kiviajan, Stonehengen hengessä tehdyn veistoksen Kemin Jalokivigallerian eteen.

Sus sano: ”Elä sie hättäile. Mie muuten tunnen yhen miehen joka on kanssa kivistä kiinnostunu.”

(Siinä vaiheessa en tienny että Kylähullukonttorin alakerras oli Mäntylä Mining Systemsin pääkonttori, joka oli Kemin kaupungin toiseksi suurin veronmaksaja, suurin oli kaupunki, ei sitä muuten tienny kaupunginjohtajakaan)

Niin jäin juomaan teen loppuun. Päätin kulkea puiston kautta kotiin. Ravintola Gringon terassilla näin uudelleen Harmaasuen. Hän vinkkas minut pöytään. ”Täs on tää kivimies, josta puhuin.” Kättelin Ahti Mäntylää joka oli noussut sotaorvosta lapsesta 4 kaivoksen ja 12 louhoksen omistajaksi.

Hän sanoi, että kun kukaan ei ole hänen elämäntyölleen tehnyt muistomerkkiä, niin sinä saat sen tehä. Sillä ehdolla että sinulle ei makseta mittään, mutta minä maksan materiaalikulut. Miten isona haluat sen Stonehengesi tehdä?

Silloin piru iski mieleen: Jos kaivosyrittäjälle sopis edes 1:2 tästä alkuperääsestä?

Näin alkoi 1,5 vuoden suunnitteluprojekti, jonka aikana olin köyhempi kuin koskaan. Lopputuloksena oli 140 000 kiloa punaista graniittia, Kemin Ruutinpuistossa sijaitseva Kiviaika-StoneAge, jonka päälle nyt ollaan kaavoittamassa 7-kerroksisia kivitaloja.

III Pekka Kejonen

Olin kevätpäiväntasaukseen mennessä 1998 suunnitellu vähän yli puolet duunista valmiiksi, saanut rakennusluvan 35 kivipaadelle, teettänyt niistä 3-D mallinnokset jne sekä alkoi kivisaha soimaan OK-Graniitilla Oulaisissa. Tässä vaiheessa päätin että harjakaiset ois juhannuksena.

Vaikka tein noin 127 tuntista työviikkoa tuohon aikaan, eksyin uupuneena kirjastoon jossa silmiini törmäsi Pekka Kejosen Talvipäivänseisaus. Lainasin ja luin sen. Kolahti.

Oma ympäristötaideteokseni Kemissä liittyy Stonehengen hengessä näihin vuodenaikojen rytmeihin.

Soitin samana iltana Kejoselle kotiin Utsjoelle. Ehdotin, että hän tulisi esittämään Talvipäivänseisauksen runojaan Kiviajalle kesäpäivänseisauksena. Koskaan ennen en ole runoilijalle soittanut. Puhuimme tunnin puhelimessa. Lopputulos oli

”Muuten kyllä joutaski, mutta sillon kesäkuussa alkaa justiin se kala-aika.”

Otin siis Kejosen tilalle Pelle Miljoonan.

IV Talvipäivänseisaus

Mikä Kejosen Talvipäivänseisauksesta tekee niin erityisen että edes kosketan tätä? Se että vuosiin en ollut lukenut kirjaa, jossa kirjailija puhuu niin rehellisesti omalla voimallaan.

Kokoelman alussa hän vihjaa että rappioalkoholisti on päässyt takaisin raittiuden syrjään kiinni, käy läpi mennyttä, eikä kadu mitään tekemäänsä:

”...Tein toisin.
Kirjoitin runot miten sattui
tai miten ne minua satuttivat
enkä päässyt kuin yhteen kirjaan
jota kutsutaan elämäksi.
En jättänyt siihen jälkeäkään
mutta se piirsi arpensa minuun,
arpeutumattomat haavat...”

Mutta pohjoinen muuttaa runot ja arpeuttaa haavoja. Kirjaa selatessa on yhä enemmän läsnäoleva tosi. Kolisi myös se miten hän kommentoi omaa rakasta runoilijaani Eeva-Liisa Manneria:

”Täällä ei savua
edes suru.
Se jäätyy pystyasentoon
Veistä siitä kevät
jos pystyt.”

Kirjan viisi viimeistä osastoa osuvatkin sitten suoraan todellisuuden ytimeen, niin kuin ne minua koskettavat, ja kertovat syvemmästä kuin elämänsuunnanmuutoksesta:

”Kretele-krii-tir
kritle-kretle-tyy
titli-tyteli-tyy,
matkin lintukirjaa
saadakseni lapinsirkun näyttäytymään.
Vaimo raahasi minut sisälle
ja lupasi etsiä kuvan kirjasta
jos en enää menisi pihalle huutelemaan.
Suomea puhuvaan naapuriin on vain kilometri.”

V Minä ja Pekka Kejonen

Mikä sai minut soittamaan Pekka Kejoselle numerotiedustelun kautta juuri silloin kun itse tein Suomen painavinta ympäristötaideteosta ja painavinta runoani, Kiviaikaa, henkeni kaupalla, oli kirjan viimeinen osasto ”Irtokiviä” ja sieluni värähti kuin nokilinnun siipi lukiessani sieltä yhden runon:

”Runo asettuu kiveen
kun otat sen käteesi,
ja katoaa
kun heität sen jokeen.
Kun katsot tarkkaan ja kuuntelet,
sinulla on joenpohjallinen runoja.”





maanantai 20. maaliskuuta 2017

Vaelluskirjaa 20.3.2017 - Kevätpäiväntasauksen vaellus osa I

 I Arvenmäeltä Asemanmäelle

Lähdin vaellukselle kevätpäiväntasauksen aamuna. Lähtöön minua innoitti paitsi aurinkoinen aamu ja hankien sulaminen vauhdilla myös jo aamulla joelta kuulemani joutsenten kutsuhuudot ja pihalla kohtaamani kesy rusakko. Ja tietenkin itse kevätpäiväntasaus, joka taittaa talvelta selän, kuten vanhan kansan sanonta kuuluu. Kolme joutsenta olinkin nähnyt jo kuistilta ohilennolla ensin etelään ja hieman myöhemmin takaisin pohjoiseen jokivartta pitkin.

Keitin termokseen kahvit, lisäsin olkalaukun retkivarustukseen lihapiirakan ja pari nakkia, vedin jalkaani kumisaappaat ja niin olin valmis lähtöön kotiseuturetkelle. Olenhan muuttanut Jämsänkoskelle vasta marraskuussa ja talvella suuremmat luontoretket ja kotimaisemiin tutustuminen on jäänyt vähäiseksi mm. lumiesteiden takia. Lähdin Arvenmäeltä Urheilutietä pitkin, se kaartaa mutkan kautta Jämsän maantien varteen, jonne tulin melko tarkasti Jämsänkosken rautatieaseman kohdalla.

Niin Jämsänkoskella on todellakin rautatieasema, vaikka se ei tietenkään ole toiminnassa eivätkä junat Jämsänkoskella pysähdy lukuunottamatta paperitehtaalle meneviä ja sieltä tulevia tavarajunia, joiden vaunuja näkee odotusparkissa aseman sivuraiteillakin. Aseman olen tähän asti nähnyt kuitenkin vain paikallisbussin ikkunasta, joten nyt päätin liukastella aseman pihaan katsomaan miltä tämä entinen asema näytti.

Todellakin liukastelin, sillä jo alkumetreillä kumisaappaat olivat osoittautuneet vääräksi jalkinevalinnaksi. Pikkutiet olivat umpijäässä ja toisaalta hankikanto oli joka paikassa niin kestävää että lenkkitossuilla olisi pärjännyt paljon paremmin. Tulin aseman pihan kiertäen radan puolelle vilkuillen vähän epäluuloisesti, mahtoiko asema olla asuinkäytössä. Autiolta se vaikutti, mutta vannomatta paras.

Jos rautatieasemalla joskus on seinässä ollut kyltti Jämsänkoski (kuten asemilla tapaa olla paikannimikylttinsä) niin se on poistettu joskus aikojen saatosssa. Sen sijaan ovessa oli edelleen lateksipohjainen kyltti: Ratavartijan asunto. Viimeinen ratavartija taitaa kuitenkin olla jo kirkkomaan mullissa. En nyt kuitenkaan välittänyt mennä oveen koputtelemaan tai ikkunoista sisään kurkistelemaan.

Asemalta painelin ratojen ylitse. Tavoitteenani oli nimittäin päästä Jämsänjokivarteen ja sen luontoreitille. Tämä luontoreitti on Jämsän ja Jämsänkosken ylpeydenaihe. Sitä pitkin pystyy näet kiertämään kaikki merkittävimmät luontokohteet ja muutkin nähtävyydet jokivarren molemmin puolin Jämsänkoskelta Jämsään ja vastaavasti takaisin.

Luontokohteeksi radantakainen maisema oli kuitenkin veretseisauttava näky. Ratavarresta avautui nimittäin satojen metrien aukkohakkuu, josta jokainen puu ja pensas oli parturoitu nurin lähes jokirantaa myöten. Puut olivat muuttuneet kai tehtaan savuiksi ja paperirulliksi. Lohduttoman maiseman lohduttomuutta lisäsi kattonsa menettänyt tiilinen varikkorakennus, jota paikalliset graffititaiteilijat olivat virikkeellisesti elävöitttäneet taiteellaan sekä sivuraiteilta poistetut ratakiskokasat.

(Jämsänkoskelaiseen puunkaatointoon olin kuitenkin törmännyt jo Asemanmäellä, jossa etäältä kuuluvan moottorisahan äänilähde löytyi erään uudehkon omakotitalon pihasta. Siellä nimittäin tien varressa pihatontilla kasvoi kolme komeaa koivua, joita kaatamassa oli jostain syystä peräti kuusi metsuria!)

Huokasin helpotuksesta kun pääsin aukon yli ja liukastelin luontoreitin varrelle ja jokirantaan.