I
Odotus
Odotus on kuin pingotettu kieli.
Kaikki sen ympärillä on kiristettyä.
Puut puun oksat veräjän salot
tuntuvat soivan, jos uskaltaisi niitä koskettaa.
Sitä häiritsee kaikki sivuäänet.
Sillä on tuijottava katse.
Se ei naura, mutta hymyilee kalpeasti.
(Huilunsoittaja 1919)
Einari Vuorela (s.1889 Keuruulla k.1972 Helsingissä) tuli runoushaaviini hieman omituista kautta. Kirsi Kunnaksen esittelyn yhteydessä muuan fb-kaverini kysyi, onko minulla mitään mielipidettä Einari Vuorelasta, Keuruun poeetasta. Vastasin että on minulla hänestä monenlaisiakin mielipiteitä.
No tässä niitä alustavia mielipiteitä on. Einari Vuorela syntyi Keuruulla ja keuruulaiseksi hänen runotuotantonsa mielletää. Hän valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista 1914. Vietti 1920-luvulla boheemielämää Uuno Kailaan kanssa, mutta palasi Keuruulle ja jumiutui sinne eräänlaiseksi keuruulaiseksi ikoniksi.
II
Metsässä
Täällä kuljen mailla ja samoan soilla,
usein metsihin eksyn yöksi,
teen kontteja virsuja, vispilöitä
ja runoja puhdetyöksi.
Tämä on Einari Vuorelan esikoiskokoelman avausruno. Voin vakuuttaa että mitään näistä hän ei ole koskaan tehnyt paitsi runoja puhdetyöksi. Einri Vuorelan niskaan on yritetty sovittaa luontorunoilijan manttelia. Siinä mielessä ajatus on oikeutettu, että hänen 19 runokokoelmassaan tapaa enemmän lehmiä kuin ihmisiä. Mutta tarkemmin katsoen ei niissä näy hirveästi luontoakaan.
Jossainb kokoelmassa kahdessa peräkkäisessä runossa kuikka vinkuu. En ole koskaan kuullut kuikan vinkuvan. Telkkä kyllä vinkuu soidintouhuissaan. Olisiko luontorunoilija tehnyt väärän lajimäärityksen?
Enemmin ja täsmällisemmin Vuorela on kotiseuturunoilija. Hän oli maalaisrunoilija keskellä Tulenkantajien ja pääkaupunkilaisrunoilijoiden modernismia. Hän oli läheisessä yhteydessä Tulenkantajiin, mutta sitä mukaa kun Paavolainen ja kumppanit avasivat ikkunoita Eurooppaan, hän sulki niitä.
Korostetusti Vuorela oli kuitenkin menneen maailman runoilija ja todella outo. “Vuorelan ei tarvinnut mennä erämaahan. Luonto oli hänen sisässään”, kommentoi muuan kaverini, kun sanoin että hän katsoi luontoa vain tuvan ikkunasta, kuistin portailta tai korkeintaan veräjän suulta.
III
Kaipaus
- Mitä mies hämyssä seulot?
- Seulon unta selvemmäksi.
- Mitä utelet unelta?
- Kajastuvaa kahta tietä.
- Mitä tieltä tiedustelet?
- Kohtako tupa tulevi?
- Mitä teet sinä tuvassa?
- Katson kauas ikkunasta
(Täältä kaukana 1927)
Kun Einari Vuorela tuli runouden kenttään esikoiskokoelmallaan 1919, hän oli aikaansa nähden moderni runoilija, modernistikin. Suuri osa kokoelmasta on mietelmänomaista runoutta ilman loppusointuja. Näissä runoissa on jotenkin Omar Khaijamin tai Goethen henki. Ne ovat puhdasta, nykynäkökulmasta hermeettistä runoutta.
On muistettava, että Tulenkantajien, Olavi Paavolaisen ja Olavi Laurin (Mika Waltarin) runokokoelma avasi ikkunoita Eurooppaan vasta 1928. Siihen mennessä Einari Vuorela oli jo sulkenut omat akkunansa.
Jossain toisaalla olen kirjoittanut:
Vuorelan runous on kuin järkähtämätön kivipaasi
joka tahdonvoimalla on asetettu ilmaan ajan yläpuolelle.
Ulkoinen todellisuus ei ilmene Vuoreln runoissa oikein mitenkään. Hänen ja koko 1900-luvun runouden merkittävimpiä runoja on Täältä kaukana kokoelman dialogiruno Kaipaus. Mutta kenen ihmeen kanssa runoilija näissä dialogisunoissa keskustelee, itsensä vai Jumalan?
1920-luvulla Vuorela siis vietti vuosikymmenen boheemielämää Helsingissä. Miten tämä näkyy 20-luvun runotuotannossa, miten näkyväyt yhteydet Tulenkantajiin. Vuorela siirtyy tiukkaan loppusointuun, riimeihin ja runometreihin, hänen runoissaan on maaseudu ja maalaiselämän kaiho. Yhtään kerrostaloa hänen runoissaan ei näy:
On vaari kantanut jo verkot tupaan
hän ahkerasti parsii pyydyksiään.
(Keväthartaus 1921)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti