Einari Vuorelan runoudesta – I koekairaus
I
”Odotus
Odotus on kuin pingotettu kieli.
Kaikki sen ympärillä on kiristettyä.
Puut puun oksat veräjän salot
tuntuvat soivan, jos uskaltaisi niitä koskettaa.
Sitä häiritsee kaikki sivuäänet.
Sillä on tuijottava katse.
Se ei naura, mutta hymyilee kalpeasti.”
(Huilunsoittaja 1919)
Hänen runoutensa
on kuin järkähtämätön kivipaasi,
joka tahdonvoimalla
on asetettu ajan yläpuolelle:
niin vanhanaikainen, niin koskematon,
niin pihapiiriin käpertynyt,
niin söötti ja niin outo
.
Katsonko luontoa vain tuvan akkunasta,
käynkö porraspäähän,
kuljen kenties veräjälle asti,
Siihen luonnontunteen kerään,
runoissani pakastan sen umpijäähän
ja siihen herään.
II
Täältä kaukana (1927) on eräänlainen avainkokoelma. Hän on runoissaan koko ajan muualla kuin tässä ajassa. Sanottakoon että tässä kokoelmasa on myös eräs suomalaisen lyriikan historian kauneimmista runoista, dialogiruno Kaipaus:
- Mitä mies hämyssä seulot?
- Seulon unta selvemmäksi.
- Mitä utelet unelta?
- Kajastuvaa kahta tietä.
- Mitä tieltä tiedustelet?
- Kohtako tupa tulevi.
- Mitä teet sinä tuvassa?
- Katson kauas ikkunasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti