Vuonna 1932 ilmestyy Einari Vuorelan omituisin runo: Ohdake kukkii. Se on eräänlainen maailmanselitysruno, noin 8 sivun mittainen, tiukasti heksametriin sidottu mutta loppusoinnuiltaan osittain vapaamittainen ja osittain tiukan mitallinen. Se saa miettimään, erosiko hän kokonaan ulkoisesta todellisuudesta ja puhui pelkästään runoa runon vanhanaikaisella kielellään. Olen ymmällä koska en ymmärrä tästä runosyta yhtään mitään.
Sama ymmärtämisen outous tai luoksepääsemättömyys tapahtuu sodan melskeissä. Runoilijan runot eristäytyvät runouteen. Vuorela julkaisee sota-aikaan ajallisesti liittyen kaksi kokoelmaa: Unhon kukka 1944 ja Tie ja vaeltaja 1945.
Niissä ei mainita sotaa sanallakaan. Unhon kukasta löydän vain yhden säkeistön jonka väljästi tulkiten voisin kuvitella liittyvän sotan ja kärsimykseen:
“nousi punainen kuu
verkkaan laelle vuoren,
hopeoi jokaisen mättään,
jokaisen suomännyn kuoren,
rähmäiset suonsilmät peitti,
niinkuin ystävä ystävän
ylitse viittansa heiti.
Ikää alkaa karttua ja runoilijan runokokoelmat harvenevat 1950-luvulta lähtien: Veräjäpuu 1952, Tikankannel 1958, Puut ajattelevat 1967, Kiurun portaat 1991 ja postyymisti Siintää himmeyden metsät 1975.
Mitä tässä ajassa tapahtuu? Runouden lopullinen hyvästijättö yöhyteille ja kuuhuteille, joita Vuorela suosii. Tikankannel on viimeinen loppusointuinen runokokoelma. Siinä soi jo ääni jostain mennestä maailmasta.
Runoilija vaikenee 9 vuodeksi Tikankanteleen jälkeen. Sen jälkeiset runot ovat loppusoinnutonta lyriikkaa. Kesti vuosia niellä tuo perkelen modernismi jonka esiinmarssijoina olivat muiden muassa Penti Saarikoski ja Eeeva-Liisa Manner.
Viimeiset kokoelmat ovat myös uutta ohjelmarunoutta ja kummallisesti kiertyvät takaisin esikoiskokoelmaan. Ne ovat maailmanselityksiä kokoelmassa puut ajattelevat. Aforistista mietelmärunoutta.
Viimeisten kirjojen rivijako on erikoinen. Se on pirstoutunut erikoisesti, kuten runoilijan kuva runoilijana on pirstoutunut. Tavallaan tässä halutaan hajottaa vanha tupa ja rakentaa uusi moderni koti. Sen rakennustyömaata kuitenkin järisyttää ja pysäyttää kaikki se vanhanaikainen, josta runoilija kuulaassa epätodellisuudessaan ei malta luopua.
“Leinikköjen
kultakorut
kimaltavat
maan povella.
Sinessä sädehtivät
kiurun
portaat.”
(Kiurun portaat 1971)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti