Keijo Nevaranta: Kaksitoista Kirjaa
runoja vuosilta 1981 – 2016
I Kirja
Kaamos
Hämärä mies hiihtää
umpihankea, jänkää,
kulkematonta lumiaapaa,
kiipeää tunturin kuvetta
ja jatkaa, ja jatkaa.
Pohjoinen tuuli puhaltaa posket rikki,
jäinen lumimyrsky viskautuu
läpi miehen ja maiseman.
Vähä vähältä hän menettää
hahmoaan:
ensin lihat, luut ja lopulta varjonsa.
Vain hänen mielensä on selkeä:
Hänellä on päämäärä.
Kerran suosta löydettäisiin
ikiaikainen kalhu, katkennut suksi.
Ahma jatkaa jolkotustaan
pitkin kaamoksen kummaa tummaa.
(1990-luku)
II Kirja
Keskeneräinen kirja
maailmankaikkeudesta (ote runoelmasta)
Alussa
ei ollut taivasta eikä maata
isää eikä äitiä
se mikä oli
ei tunnettu mitään nimeä
syntyi, synnytti
sukupuolettomasta
isä ja äiti
taivas ja maa
yin ja yang
kaksi prinsiippiä
olevaisen ja ei-olevaisen kautta
paluu takaisin alkuun
maailman synty
ei ollut vielä ihmistä
palvomassa jumalia
ei tunnustettu, ei ollut
sukupuoletonta
ei laulettu laulujen kirjaa
ei loitsua, ei ensimmäistäkään
olentoa
rukoilemassa, manaamassa jumalia
tyhjyyteen kyllästyneenä
ei mistään sikisi
sukupuolettomasta
olevainen ja ei-olevainen
naaras ja koiras
muuttumaton muuttui
ilmeni maa
III Kirja
Nuoruuden runot
Ruokokerttusen laulun
kuulemisesta (1981)
On hämärää. Seison lahden rannalla.
ilman tuulettomuus
heijastaa ruokokerttusen äänen lahden yli.
On hämärää. Seison lahden rannalla.
Heikko tuuli minun kasvojani vasten
tuo ruokokerttusen äänen lahden yli.
On hämärää. Seison lahden rannalla.
kovassa vastatuulessa vain laulun hellittämättömyys
kantaa ruokokerttusen äänen lahden yli.
On hämärää. Seison lahden rannalla.
Ruokokerttusen ääntä ei kuulu.
IV Kirja
Alajärven runot (2004)
Aamulla satoi vain vähän.
Välillä ei satanut lainkaan.
Sitten alkoi sataa taas.
Kun ryhdyin keräämään lehtiä,
alkoi sataa niin paljon,
että piti tulla takaisin sisälle.
Nyt sataa kaatamalla.
Sateen ääni syntyy juuri tästä
luonnollisesta hiljaisuudesta.
Illalla vaihtelua sateeseen tuo
ukkonen:
salama ja jyrähdys,
joka halkaisee koko
taivaan
V Kirja
Rinnekodin runot (2004)
2.
Lokakuun hämärä:
Sumu nousee joesta niitylle.
Mannerin hevosia ei näy,
ovat kai käyneet sisälle talliin.
Pienessä kuusikossa
punarinta tiputtaa pisaroita
illan lasiin.
Sitten
siivenkantama hiljaisuutta.
(26.10.2004)
VI Kirja
Rakkauden ja menetyksen
runot
Me liikumme ajassa ja ulottuvuudessa
ja satunnaisesti tapahtuu,
että kaksi keinahtaa toistaan kohti,
kaksi tarttuu toisiinsa kiinni,
ja äkkiä on yksi.
Eikä muuta tarvita tämä jälkeen:
kestää vuorovetten liikkeet ja
myrskyt,
auringon pimennykset ja kuun houreet,
päivien taakat ja mielten liikkeet,
muistaa hellyyden valo meren
tyyntyneessä peilissä,
onnellisuuden hetket arjen loputtomassa
(ja toivon että niitä olisi paljon)
kestää yhdessä murtumatta.
Helpompi on kai rakastua kuin rakastaa,
mutta rohkeaa on uskaltaa
ja valaa liitto.
Tämän yhden
elämän kaikkien päivien läpi,
kaikkien
aikojen ja ulottuvuuksien läpi,
kuulla
hiljaisuudessakin tämä ääni:
rakkauden
mainingit kateenkorvassa,
tuulen
koivuntuoheen kirjoittama runo.
(1990-luku)
VII
Kirja
Vuodenaikojen
runot
Syyspäiväntasaus
22.9.2013
Pajuluoman
rannalla
ruusu
on erehtynyt vuodenajasta:
kolme
kukkaa on jo nupullaan.
Iso
kierto kiipeää pitkin koivua,
valtaa
sen oksat valkoisilla kukillaan.
Suomuisia
mustesieniä
keittämässä
mustetta nurmikolla.
Punarinta
napsuttalee rantapensaissa.
Fasaanin
sirkkeli särähtelee korviin.
Parisataa
kurkea lentää
kahtena
peräkkäisenä aurana yli:
kyntävät
taivaan.
VIII
Kirja
Vuosikirja
2008
13.12.
Lunta
oli maassa jo kourallinen.
Nyt
se taas sulaa.
Viime
talvena sukset jäivät vinttiin,
sitä
kesti vain viikon.
Yksinäinen
jouluni on peruutettu,
en
ole ollut kiltti,
vaikka
ei sitä voi estää tulemasta
radion
kautta sisään.
Jouluhiiri
kävi jo,
rapisi
keittiössä kaksi päivää.
Nyt
on hiljaista,
en
tiedä lähtikö nälkää pakoonvai hakemaan kavereita,
kun
sisällä on kuitenkin lämmin.
Ne
tulevat rappauksen reiästä
ja
lämmitysputkea pitkin
vessan
kautta keittiöön,
majailevat
jääkaapin takana.
Pakastimessa
on sentään sieniä,
puolukoita
ja muita marjoja,
kaapissa
jauhoja ja makaronia.
Jääkaapissa
ei ole mitään,
vaikka
sitä on vaikea uskoa,
kun
aina oven avatessaan näkee valot.
En
ole köyhä vaikka en omista mitään.
Ei
metsähiirikään omistanut
muuta
kuin vapautensa.
IX
Kirja
Jämsänkosken
runot (2016)
Linnavuori-sarja
Kiipeän
Linnavuorelle.
Nousu
on raskas lakeuteen tottuneelle.
Kapuan
laelle jyrkintä reittiä.
Tihuuttaa
vettä ja rinne on liukas.
Jaloissa
rasittuvat oudot lihakset.
Hengästyneenä
saavutan rintavarustuksen.
Pysähdyn
katselemaan ja miettimään sitä.
Suomessa
on noin sata linnavuorta.
Hämeessä
niitä sijaitsee 20.
Jämsänkosken
Linnavuori on pohjoisin niistä.
Näin
luen opastaulusta.
Linnavuoret
ovat rautakautisia linnoituksia
800
– 1300 -luvulta.
Rautakautista
asutusta ei kuitenkaan ole ollut
nykyisellä
Jämsänkoskella
vaan
seitsemän kilometrin päässä Jämsässä.
Linnavuorelle
tultiin pakoon vainolaista,
kuka
se sitten on siihen aikaan ollutkin.
Sytytettiin
vainovalkeita,
joilla
viestittiin etäämmäs.
Vainolaiset
ryöstivät kyliä,
polttivat
rakennukset,
jotka
sitten rakennettiin uudelleen
ja
niin elämä jatkui entiseen tapaan.
Kivivallit
ovat hirsisten linnoitusten perustuksia,
mutta
yhtään hirttä tai muutakaan merkkiä asutuksesta
Linnavuorelta
ei ole löydetty.
Rakennelmat
ovat vuosisatojen kuluessa
hävinneet
tai hävitetty.
Mutta
siitä on meidän mittapuumme mukaan
kulunut
jo aikaa paljon,
paljon
on vettä virrannut Jämsänjoessa sen jälkeen.
Rakennelmien
katoaminen ei ole mikään ihme.
Enemmän
ihmettelen nykyisten rakennusten kestävyyttä.
Kurikan
70-luvulla rakennettu kaupungintalo purettiin.
Seinäjoen
uusi poliisilaitoksen talo homehtui
jo
ennen valmistumistaan.
Nyt
on Jämsän kaupungintalokin homeessa
ja
virastot on evakoitu sinne ja tänne
niin
että kukaan ei tunnu tietävän,
missä
on nykyään sosiaalitoimisto,
mihin
minulla olisi asiaa.
Tulevaisuuden
arkeologit varmaan tulevat
syvästi
ihmettelemään tätä kaikkea.
Siinä
Linnavuoren itäisen seinämän äärellä
on
levähdyspenkki.
Se
on sateenmärkä,
mutta
istun hansikkaideni päälle
ja
käärin sätkän, polttelen sitä.
Mietin
historiaa, Rauta-aikaa.
Haavikon
televisiokäsikirjoitusta siitä.
Haavikko
oli materialisti toisin kuin minä.
Ilmari
takoi Sammon,
Väinö
makasi veneen alla ja mietti.
”Veistää
vene käsin koskematta?”
Lopulta
hän komensi miehet töihin
ja
vene valmistui.
Väinö
oli muuten mukava mies,
mutta
naisiin menevä, vanha pukki.
Linnavuorta
on kunnioitettu läpi aikojen.
Sen
metsät ovat saaneet kasvaa rauhassa,
käsin
koskemattomia nekin.
Vuorella
voi nähdä keloutumisen eri asteet
vanhemmista
nuorempiin keloihin,
iänikuisen
kuusimetsän sisustassa.
Nykyään
vuori on muinaismuistolain nojalla rauhoitettu,
mutta
rauhoitusalueella on helppo kulkea.
Hyvät
polut risteilevät sinne tänne pitkin vuorta.
Lähden
laskeutumaan yhtä polkua pitkin
kohti
Kosken kylää.
Laskeutuminen
on helpompaa kuin vuorelle nousu,
mutta
lihaksia sekin vaatii,
kamppailla
liukastumista vastaan.
Kompastelen
juurakoihin vuoren pohjoisrinteellä.
Siellä
opin että vuoren seinämässäkin voi olla suo.
Lumi
säilyy auringolta suojassa pohjoisrinteellä pitkään,
maa
on aina viileää, kallio lähellä pintaa
niin
että vesi ei pääse imeytymään maahan
eikä
kaikin paikoin virtaamaan kalliorinnettä alas.
Näin
syntyy suo jyrkkään rinteeseen.
Täällä
kasvaa näsiää, myrkkymarjapensasta,
jonka
marjoja linnut syövät,
mutta
ihmisen ne tappavat.
Nyt
näsiät ovat vain kuivia oksia,
lehdet
ja marjat ovat pudonneet,
enkä
ole kasvitieteilijä,
niin
että tunnistaisin pensaat.
Ennen
vanhaan sanottiin,
että
siellä missä näsiä kasvaa,
aamukaste
haihtuu vasta illansuussa,
ja
siinä on pohjavesi lähellä.
Näsiät
neuvovat hyvän kaivonpaikan.
Nykyään
tehdään porakaivoja
ja
tällainen tieto painuu unohduksiin.
X
Kirja
Haikuut
kaksi joutsenta
ui usvaverhon alta
näkymättömiin
2.
kaksi haikua
jo valmiina mielessä
hukkasin toisen
16.
Pariisille 16.11.2015 (i.m. 13.11.2015)
rauhankyyhkynen
päättömänä kävelytiellä
verta kainalossa
XI Kirja
Kuolinrunot
Maurille
Minä olen kammioitunut
tähän huoneeseen, mökille.
Odotan että kirjoittaminen...
Valo lampussa on heikko,
Silmät rasittuvat, ajatukset
eivät siirrä vuoria.
Tila joka ympärillä on,
jossa on reikä:
sinun hahmoisesi tyhjyys,
se laajenee hämärässä huoneen
mittoihin
ja ulkopuolelle
kaikkiallaolevaksi.
Kuljen hautausmaata.
Näen sinut umpeenluotuna.
Tunnustelen maata, en kuule
sinun kevyttä hengitystäsi.
Et ole huoneessa, kun olet täällä,
olet kaikkialla.
Mutta peltoa ei viljele
tänä vuonna kukaan, polku ruohottuu
tai sitten joku muu kulkee sitä.
Annetaan polkujen ruohotua, ajattelit,
ja jätit hattusi ja lähdit.
Nyt minä tänne lukittuun huoneeseen
asettuneena odotan,
että maa puhuisi,
että se valo, jonka kannoit mukanasi
maan sisään, paljastuisi.
Mutta miten näkevät silmät
voisivat havaita umpeenluodun valon?
Sammutan lampun
ja ympärillä on elokuun yön pimeys.
Et enää koputa mihinkään oveen.
Sinun avaimesi on nyt minulla.
Olen vuokrannut huoneen, jota asuit.
Neuvo, miten saan pellon kasvamaan
perunoita ja vihanneksia!
Sinun hattusi naulakossa,
sinun testamenttisi, muistiinpanot
jotka perikunta vei kaatopaikalle.
Kuolleiden puhetta on vaikea ymmärtää,
vaikea hiljentyä niin että kuulisi.
Uskon, että sinulla on yhä valosi
siellä arkunmuotoisessa tilassa,
että kirjoitat nyt toisella kielellä.
Ihmettelen poissaoloasi.
Ihmettelen tilaa, ja hengitän sitä,
mitä itse joskus hengitit.
Ymmärsin lähtösi vasta,
kun luin kuolinilmoituksen,
jonka itse vein lehteen.
Olit matkalla tänne päin,
mutta et päässyt perille koskaan:
lumet satoivat selkään kesken matkan.
Varisten nokkimana näen sinut nyt
nojaamassa halkopinoon.
Käsi pskella mietit, korpit
ovat syöneet sinun silmäsi.
Mitä näet nyt?
- ne ulottuvuudet, joita me emme vielä
tavoita.
Talvi, kylmä ja kova:
sinut löydetään lumesta
kangistuneena
ja sulatetaan ruumishuoneen lämmössä,
mutta verenkierto ei palaa,
et sinä enää halua lämmetä
elämään.
Näen sen linnunnokkimista silmistä,
poskiluusta, joka paljastuu
revityn lihan takaa.
Hautajaissaatto on hiljainen kuin
hautajaissaatto,
mutta puheet joita täällä pidetään,
eivät koske enää sinua,
eivätkä sitä kautta kosketa ketään.
Puhe on suun pakkoliikettä.
Olen vuokrannut huoneesi,
mutta tyhjyys ei siitä täyty,
että minä asun tätä huonetta,
jonka sinä olet jättänyt.
Tyhjyys laajenee, se on jo
metsän kokoiseksi ja tavoittaa
merenrannan.
En minä voi sinua kirjoittaa,
Sinä kirjoitat omassa valossasi
sanoja, joihin on vaikea saada yheyttä.
Elämä ei ollut tarpeellinen enää,
niin ajattelit, enkä tiedä
kumpi on enemmän oikeassa.
Minä teen laiskasti huonetta
asuttavaksi.
En tahtoisi puuttua mihinkään.
Saniaisia on maljakossa, lumi on
sulanut,
routa johon sinut kaivettiin.
Madot syövät nyt linnunsyömää
ja rastaat etsivät nurmikolta matoja
sateen jälkeen, näin sinä jatkut...
(ja jaat maan alla opittua viisautta.
Minä olen huoneessa, jossa hämhäkin
kahdeksan pitkää jalkaa
tekee vartalon ympärille kodin.)
(1990-1991)
XII Kirja
Loppu
Enteet
Minusta sanottiin, että olin outo,
hourailin.
Sanottiin, että katsoin pahalla
silmällä.
Kukaan elävä ei saanut kohdata
katsettani.
Itsepä tiesin paremmin, näin unia,
enteitä.
Unissa tein matkaa, kaameaa matkaa.
Siksi en hymyillyt; kasvoni olivat
kivettyneet.
Minä näin, näin mitä en halunnut
tietää,
mitä en koskaan uskaltanut ilmaista:
kannoin kansan kohtaloa selässäni.
Soudin järvellä
keräten enteitä kuin sieniä,
soudin yhdeksän järven poikki.
Puut paloivat rannoilla merkkitulina.
Aavistin että kohtalo olisi kauhea,
minun kohtaloni, kansani kohtalo.
Soudin, soudin lopullista kohti.
Etsin oikeaa uhripaikkaa,
kunnes kuulin kuikan huudon.
Saaren selässä kasvoi kumma kelo,
kelon päässä karhun kallo.
Tiesin jo, tiesin mikä oli tehtäväni.
Loitsin tulisen loitsun,
lauloin itseni uhratakseni,
tanssissa, transsissa
langetakseni lopulliseen loveen.
Edessä oli enää viimeinen matka:
kadota kaikilta kartoilta,
kuljin jo pitkin kuollutta maata,
samosin upottavaa suoaapaa.
Sanat tulivat syvältä maan sisästä:
Niin kuin minä katoan ajasta,
niin tämä kansa käy vähiin ja
katoaa.
Kerran tulee aika, jolloin kukaan
ei
enää muista, tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti