keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Vaelluskirjaa 24. - 31.7.2013 osa IV


27.7.2013

Kuin herätyskellon herättämänä heräsin yöllä taas kello 1.16. Tällä kertaa tarpeilleni. Olin nähnyt hieman humoristista painajaisunta.

Olin jossain Oulun liepeillä. Tarkoitus oli päästä asemalta esikaupunkialueelle ja junalla kotiin. Rahapula oli tavanomainen. Luulemani 50 euron seteli osoittautui joksikin arvaksi. Arvelin hilujen riittävän juuri ja juuri junalippuun, mutta ei ravintolavaunuun. Minulla oli jostain polkupyörä ja lähdin pyöräilemään keskustaa kohti. Välissä oli kuitenkin metsätaivalta, pimeää, pyöränlamppu ei toiminut. Hiekkatiellä jossain risteyksessä erehdyin väärään suuntaan. Huomasin ajavani ratakiskojen välissä yksiraiteista rautatietä pitkin. Aidat kiskojen välillä saivat pelkäämään mahdollista junan tuloa, mutta loogisesti ajattelin pääseväni rataa pitkin Ouluun asemalle. Tulin jollekin pienelle väliasemalle. Yhden oven takana paloi kuitenkin valo. Ovi ei ollut lukossa, joten astuin sisään.

Asema paljastui jonkinlaiseksi pultsareiden vastaanottokeskukseksi. Elämää nähneitä miehiä ja naisia oli paikalla joukoittain. Ryhdyin selittämään ongelmaani, pitäisi päästä junaan, mutta juna ei enää pysähtynyt ase4malla. Muuan asiallinen partasuinen mies tiesi neuvon ja lä'hti etsimään paikan valvojaa. Lähdin hänen peräänsä, mutta väkijoukossa hukkasin miehen heti. Kuulin jonkun toteavan, että Väinö Tanner oli kova matkustamaan junalla. Hän pääsi tältä asemalta aina junaan, vaikka juna ei pysähtynytkään.

Lähdin siis ulos. Tein tarpeeni. Käärin sätkän ja istuin pihatuolille kuuntelemaan yön ääniä:

Ruisrääkkä rääkkyi taas
samassa kompassineulan suunnassa
kuin edellisyönä.
Seurasin ääntä puolisen kilometriä
Rantatielle asti,
mutta ruisrääkän sirkkeli soi
jatkuvasti samassta suunnasta
samalla sinnikkyydellä ja voimakkuudella,
totisesti sen räähke kuuluu
usean kilometrin päähän
yön hiljaisuudessa.
Kuu ei ollutkaan täysi,
sen oikeasta laidasta puuttui
kaistale pyöreydestä.
En tiennyt oliko se alakuu vai yläkuu
kun kuu oli keskeneräinen sivulta.
Päivän helteen jälkeen yö oli
yllättävän viileä.
Sumu nousi miehenkorkuisena mattona
soiselta hakkuuaukealta.
Pitkät kapeat pilvet
muodostivat aaltoja horisontin yläpuolle.
Kotipihaan päästyäni
istuin takaisin tuoliin ihmettelemään.
Kuulin yölliset kurkien huudot.
Metsässä tapahtui jotain.
Linnut tsirahtelivat lyhyitä outoja ääniä.
Olin niin kaukana, etteivät ne voineet
pelästyä minua, ehkä jokin kissa
saalistusmatkalla.

Aamulla kahvin jälkeen maalasin pari tuntia kukka-akvarellia, jonka olin piirtänyt illalla. Siitä tuli jo paljon parempi kuin edellisestä. Tai tulee, aion värkätä sitä vielä vähän myöhemmin.

Lähdin mustikkaan tien toiselle puolelle, kahden hakkuuaukion väliin. En löytänyt juuri mustikan varpuakaan saati mustikoita. Pari tuntia vaelsin ja poimin mustikoita taiteelliseen tyyliini, välillä kannonnokassa istuen, metsäluontoa katsellen, sammalikkoa, naavakuusia, aitoa metsäsarkaa hävitettyjen aukkojen välissä.

Sain puoli litraa mustikoita pieneltä läntiltä, jonka löysin lopuksi. Yhden keltahaperon poimin sienipussiin, jonka sitten jossain vaiheessa hukkasin, muuten haperot olivat vanhoja, kuivuneita ja toukkaisia enkä viitsinyt poimia sieniä lainkaan. Palasin kotiin kuitenkin metsästä nauttineena.

Yöllä vielä pihalla tupakan verran. Kerään loput tavarat pois pihalta. Tien vieressä käyn katsomassa öistä maisemaa hakikuuaukean yli. Ikkunasta sisältä kajastaa ulospäin valo. Mieleen tulee jostain Saarikosen runonpätkä:

”Jos en tietäisi kuka tässä talossa asuu,
ajattelisin, että siinä asuu onnellisia ihmisiä.”

Mutta minun onnellisuudessani ei ole mitään valittamista, kun suljen kirjoitusvihkoni tältä päivältä.

Vaelluskirjaa 24. - 31.7. 2013 osa III



III

26.7.2013

Yöllä kello 1.36 herään puhelimen soittoon. Ystäväni, joka ei ole soittanut kuukausiin, on keksinyt soittaa keskellä yötä. Mite3n kavereilla tuleekin asiaa aina ravintoloiden sulkemisaikaan? En vastaa, suljen puhelimen. Mutta olen jo herännyt. Lähden ulos kuselle. Istun pihatuolilla tupakan verran ja teen yöhavaintoja:

Torpan yläpuolella aukko taivaaseen.
Lepakkopariskunta lentele ympäri pihaa.
Vintillä äiti on karkottanut ne hyttyskierukoilla.
Kuulomatkan rajoilla,
jokivarren pelloilla,
ruisrääkkä sahaa loputtomiin nimeään:
Crex crex
En ole kuullut ääntä vuosiin.
Lehtokurppa tsiippailee ja kurnuttaa
kerran mökin ohi.
Kuu pilkistää kuusenoksien lomitse,
onko se täysi?
Yökulkija ajqaa autolla maantietä
torpan ohi ja pilaa tunnelman.

Aamukahvilla pihassa kirjoitin tämän, jonka yöllä merkitsin vain päähäni. Käpytikka jatkaa eilistä työmaataan. Se on alkanut työpäivänsä ennen kuin minä olen ehtinyt kahville heräämään.

Hidas aurinkoinen päivä. Olen tehnyt puutöitä omaan tahtiin. Kottikärryllinen tai kaksi pölkkyjä, sitten istunut, ihmetellyt, miettinyt kaikenlaista. Äiti on mukana kahvinkeittäjänä ja työnjohtajana, oivallinen työnjohtaja, pelkää koko ajan että rasitan itseäni liikaa. Nyt äiti ajaa trimmerillä rikkaruohopusikkoa, omenapuun juurelta. Minä istun tässä pihatuolissa ja kirjoitan. Saan luettua Herzogin loppuun.

Ukkonen jyrähtelee kauempana. Kurkien ääniä kuuluu taivaanreiästä torpan yläpuolelta, mutta en saa lintuja silmiini. Puoliniittyinern pihamaa houkuttelee perhosia: tummanruskeita (nokiperhosia), vaaleanruskeita, oransseja, valkoisia kaaliperhosia. Punarinnoilla on hyväty ruoka-apajat alapihalla.Koiraan vakiotähystyspaikka pöllipinon päällä. Ruskeaa ja vihreää sammalta puuvajan katolla. Puuseessä pari isän 50-luvulla tekemää akvarellia. Jaaha, äiti on saanut trimmeröityä ja lähtee kahvin keittoon.

Vaelluskirjaa 24.-31.7.2013 osa II



II
Välikylä, torppa 25,7.

Perillä mökillä.
Töyhtötiainen pulisee metsässä.
Käpylintuparvi lensi yli.
Punarinnan lentopoikanen saunanportaalla.

Kottikärryt odottavat pihapuusavottaa. Muutama torpan alle juuriaan työntävä kuusi kaadettu ja katkottu pölkyiksi. Lentomuurahainen tässä kirjoitusvihon sivulla. Hellepäivä. Paarmoja. Elämä on taas onnellista hetken.

Illalla mökissä. Radiossa naisjalkapalloa Tanska – Norja. Kirjoitan vaelluskirjaa, vaikka en ole matkalla täältä mihinkään. Teen puusavottaa siihen tahtiin kuin runoilija tekee. Muutama kuusi ja mänty katkottu mökkitontilta, oksittu ja katkottu pölkyiksi. Suurin kuusi on halkaisijaltaan melkein metrinen, niihin pölkkyihin voimani eivät riitä. Olen kantanut yhtä metsäänpäin kaadettua latvasta lähtien kottikärryyn, kärryllä tontin kulmaan pinoon.

Metsään muodostuu polku siinä missä kuljen edestakaisin. Kuusi ja kantomatka lyhenee pölkky kerrallaan, mutta samalla pölkyt paksuuntuvat. Välillä istun pihatuolissa ja ihmettelen. Käpytikka on nakuttanut samaa pystyynkuollutta kuusta koko päivän. Punarinnat ovat pyörineet alapihalla. Silloin tällöin lentää kyyhky yli. Illalla pelloilta kurjen huutoja. Luen samalla Werner Herzogin Jäistä matkaa. Nyt uupunut.

Taidan olla vähän pihkassa. Ainakin flanerllipaitani on. Päivällä paarmoja, illalla jonkin verran hyttysiä. Pitkästä aikaa akvarelliluonnos, ruususta. Piirros onnistui hyvin mutta sähläsin pensseleillä – ei kunnollista teräväkärkistä sivellintä. Tyytyväinen kuitenkin että sain tehdyksi jotain. En ole tiennyt että hyttyset tartuttavat ihmiseen jänisruttoa.

Ei runoakaan koko päivänä.

Vaelluskirjaa 24.-31.7.2013


I
24.7.2013
Vaelluksella taas.. Halkaisen lakeutta linja-auton kyydissä aluksi Kauhajoelle:

Annan ajatusten
tulla ja mennä mihin mielivät.
Lakeudellakin ne yltävät kevyesti horisonttiin
ja kauas sen rajan yli
ajassa ja ulottuvuudessa.

Nuijamiesten muistomerkki. Nähtävyyskyltti. Polku muistomerkille. Kunnioittaako täällä joku vielä Nuijasotaa? Toiseen suuntaan tienviitta: Varpahaiskylä 10. Tuo mieleen jotain. Miltähän tuntuisi asua Varpahaiskylässä?

Vaelluksen varrella
kerään linnunsulkia, runoja, muistoja, unia.
Kun avaan olkalaukun sivutaskun,
harakansulka on jäänyt vetoketjun väliin;
kaunis metalolinvihreä väri.

Tämä on todellakin pikavuoro. Nyt jo Kurikka, vaikka avasin kirjoitusvihon vasta äsken. Muutama tykki ja luonnollisen kokoinen hirvipatsas, joka menetti toisen jalkansa toissatalvena. Jossain täällä on myös Carolus Enckellin kuuluisa ympäristötaideteos, jota en ole löytänyt mistään ja jota kukaan paikallinen ei tiedä. Tai joku on sen nähnyt, sen pitäisi osoittaa ilmansuuntia ja kesäpäivänseisausta, mutta on kuulemma väärässä ajassa.

Penkkejä ja tuoleja rantapuistossa katsomona, mutta ei esiintymislavaa. Jokilaiva täälläkin. Uskomaton tämä pohjalainen jokilaivaintoilu.

Viertokankaantie
Sillantöyrä
valkoisia pillereitä pellolla
Pitkämön altaasta
joki pudottautuu
ja teke pienen rotkon.
Ei mitään mainittavaa:
säleiksi hajonnut lato
(sälöt vielä pystyssä sojottaen)
kuin soiva veistos
out 24° C
Lohiluoma
Autionmaa
Hirvivaara 2,3 km
Miten ne sen niin tarkkaan
ovat mitanneet?
Puupeltoja,
aukkohakkuuta,
lakeutta;
oikeata metsää ei missään.
Kaksi pääskystä langalla,
jokub ratsastaa vanhalla konilla sivutietä.
Matkan kuvaus.
Punainen henkilöauto, uusi, urheilullinen
kanootti katolla
peräkärry takana, lomareissu,
tulee sivulta päätielle.
Polkupyörä viskattuna
linja-auton katoksen katolle.
Aronkylä jo.
Liian moneen kertaan kuljettu
tämä väli, ei mitään mainittavaa.
Toistan. Dokumentti kuitenkin.
Suljen vihon, poistun.
Vielä rypsinkeltainen rypsipelto,
Lellavankuja (mikä on lellava?),
silta joen yli
ja pysäkki,
eivät ehdi tähän muistiinpanoon.
Poltan sätkän,
oikaisen pellon yli pihamaalle.
Pellolla naisen alushousut
ja perillä äitini asunnolla
alkupisteessä.




sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Klaus Kinski ja kyltymätön rakkauden himo



Klaus Kinski
Tarvitsen rakkautta
Kirjayhtymä 1991
Suom. Markku Mannila

Päätin kerrankin kirjoittaa kirjaesittelyn lukematta lainkaan itse kirjaa, ainoastaan takansiesittelyn ja yhden satunnaisesti avatun aukeaman sekä siitä kuulemieni juttujen ja hatarien muualta poimittujen muistikuvien pohjalta. Näinhän kriitikot hyvin yleisesti tekevätkin, mutta minulla on ollut paha tapa ensin lukea aiheena oleva kirja ja kirjoittaa siitä vasta sitten. Nyt teen siis omasta tavastani poikkeuksen.

Mutta ennen kuin siirryn käsittelemään Klaus Kinskiä ja hänen omaelämäkertaaansa Tarvitsen rakkautta, joudun tekemään pienen mutkan ja kerron, miten rakastuin intohimoisesti Nastassja Kinskiin vuonna 1979 nähdessäni Kristiinankaupungin elokuvateatteri Bio Duxin mainoskaapissa julisteen Roman Polanskin elokuvasta ”Tess – viattomuuden aika” siinä kohtasin ensimmäistä kertaa HÄNET - elämäni suuren rakkauden - Nastassja Kinskin. Kinski nimittäin näytteli elokuvan pääosaa ja julisteen kuva oli eroottisin valokuva mitä olin (ja olen) eläessäni nähnyt. Rakkauteni leimahti välittömästi.

Kinski oli tuota elokuvaa tehdessään 16-vuotias ja minä julisteen nähdessäni 21-vuotias. Lemmentoiveeni Nastassja Kinskin suhteen karahtivat kuitenkin karille, kun kuulin että näyttelijättärellä oli jo suhde itseään 28 vuotta vanhemman miehen kanssa, nimittäin ohjaaja Roman Polanskin. Myöhemmin olen huomannut että Natassja Kinski on aina tarvinnut ja valitettavasti saanut rakkautta huomattavasti itseäni vanhemmilta miehiltä. Rakkauteni jäi siis yksipuoliseksi, mutta elämäni suuri rakkaus hän oli siitä lähtien ja on ikuisesti, sillä SUURTA RAKKAUTTA mikään ei voi tuhota.

Vasta paljon myöhemmin tutustuin Klaus Kinskiin, joka on Nastassja Kinskin isä ja Euroopan hulluin näyttelijä. Hän oli luottonäyttelijä Werner Herzogin elokuvissa, joka puolestaan on Euroopan hulluin elokuvaohjaaja. Puhun preesensissä vaikka en tiedä elävätkö he enää; heidän elokuvansa elävät joka tapauksessa. Niin asiaan palatakseni. Kuin intohimoista ja kuolematonta rakkautani pilkatakseen nyt työpöydälläni avaamattomana lojuvan Klaus Kinskin omaelämäkerran nimi on ”Tarvitsen rakkautta”.

Kirja kulkeutui mukaani kirjastosta yläkerran naapurin suosittelemana: ”Siinä pannaan joka sivulla, paitsi muistaakseni yhdellä aukeamalla.” ”Mitäs sillä yhdellä aukeamalla sitten tehdään.” ”Siinä Kinski irtisanoutuu pääosan esittäjän roolista kesken Herzogin Fitzcarraldon kuvauksen. Sen aukeaman Kinski pakenee pitkin Amazonin sademetsiä Herzogia, joka metsästää Kinskiä takaisin työsuhteeseen kiväärin kanssa: 'Sinähän et irtisanoudu. Tässä kiväärissä on kuusi luotia sinua varten ja yksi minua varten', Herzog maanittelee.

Joskus aikoja sitten olen puolestani nähnyt tv:sssä hurjan dokumentin Fitzcarraldon teosta. Siinä kuvausryhmä joutui säälimättömän ohjaajan ruoskimana työskentelemään henkensä kaupalla ja hengenvaarallisissa olosuhteissa. Kuvausten aikana kaksi intiaania kuolikin. Elokuvan pääosan esittäjäksi Herzogin olisi ollut mahdotonta saadakaan ketään muuta kuin toisen yhtä hullun, Klaus Kinskin.

Niin nämä kaksi omilla saroillaan Euroopan hulluimmat yksilöt toimivat aisaparina lopulta Herzogin kaikissa keskeisimmissä elokuvissa. Koska kukaan muu ei olisi suostunut näyttelemään pitkäjänteisesti niin pähkähullun ohjaajan kuin Werner Herzogin ohjauksessa eikä kukaan muu olisi suostunut ohjaamaan niin kahelia näyttelijää kuin Klaus Kinski oli, kuten he itse outoa parisuhdettaan väljästi mukaillen ovat määritelleet.

Mutta itse Kinskin elämäkerran pääasiaan palatakseni. Siis panemiseen. Kun epäilen yläkerran naapurin liioittelevan väittäessään, että joka sivulla kirjassa pannaan, hän hakee yläkerrasta tämän 495-sivuisen opuksen. Hän pyytää minua avaamaan kirjan miltä tahansa sivulta. Se aukeaa sivuilta 206-207. Sivu 206 alkaa näin: ”Juomme itsemme humalaan, jotta kestäisimme koettelemuksen. Esityksen aikana Sonja tarttuu aitiossa käteeni ja vie sen paljaalle vitulleen. Hän vinkuu ja röhkii kuin sika. Vaikka olen juovuksissa, minulta tulee heti, ja housuni pullottavat vielä silloinkin, kun meidät pyydetään eteen. Elokuvaa emme ole seuranneet lainkaan. Olemme sen näköisiä kuin naisimme yhä edelleen, ja niin voipuneita, että meidän on tuettava toisiamme. Kasvoni ovat töhriintyneet huulipunaan ja polveni notkahtelevat.”

Klaus Kinskin elämäkerran nimi on siis Tarvitsen rakkautta. Mutta tällä panemisella ei kaiketi ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Saati sen Suuren, Pyhän ja Kuolemattoman rakkauden kanssa joka syttyi Bio Duxin edessä vuonna 1979 ja elää rohuavana edelleen. Mutta pelkästään tämän nyt kerrotun perusteella alan tajuta miksi Nastassja Kinski etsi huomattavasti itseään vanhempia miehiä rakastajikseen ja puolisoikseen. Miksi hän valitsi Roman Polanskin eikä minua. Ellei Klaus Kinski olisi ollut hänen isänsä minulla olisi ollut edes jotain mahdollisuuksia.

(Ja kappas. Tämän kirjaesittelyn kirjoittamista varten minun ei lopulta tarvinnut lukea edes takakannen esittelytekstiä.)