tiistai 24. joulukuuta 2019

Taiteen henkisestä sisällöstä

Mieleni on jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa nykytaiteen henkisestä sisällöstä. Wassily Kandinskyhan kirjoitti tästä käänteentekevän teoksen jo 1912. Hieman yli sata vuotta myöhemmin joudun toteamaan, että me emme ole vielä päässeet puusta pitkään. Tämä koskee varsinkin nykyisintä nykytaidetta. En kerta kaikkiaan käsitä mikä sen funktio on.


Perinteinen maalaustaide, kuvanveisto ja grafiikka tuntuvat olevan minun sukupolveni muinaisjäänteitä, nykyään taiteen kovana ytimenä on jäte. Kierrätämme ja uusioimme. Viime vuosina olen nähnyt Taide-lehden ja Taidemuseoiden henkisen rappion. Olen nähnyt museotasoisia näyttelyitä, joissa naiset kylpevät alasti, kuivuneista pitsoista on tehty perhosia ja kotkia sekä pullonkorkeista alttarimaalausten kopioita, muovipussinsulkijoista lintuja olen nähnyt apurahatuotettuja hiekkakasoja, hylättyjä ja pinottuja pinnatuoleja ja lipputangossa liehuvia virttyneitä t-paitoja.



Uusinta Kajaanin taidemuseon näyttelyä en ole vielä nähnyt. Sen mainoksessa joku on näköjään katkaissut muovisuksen. Mainoksissa kerrotaan miten näyttely on syntynyt uusio- ja kierrätysmateriaaleista. Näyttelyn tiimoilla voi myös harrastaa taidejoogaa.

Anteeksi vaan, että en välttämättä viitsi käydä katsomassa tätä näyttelyä enkä lähteä sinne joogaamaan. Ehkä siellä olisi alastonvideoitakin? Muistankin kun erään taannoisen näyttelyn julisteessa kylpevä alaston nainen herätti bussipydäkillä kommentteja: ”Hyi olkoon! Äiti sä oot ihan ton näkönen!” muuan noin 8-vuotias tyttö kommentoi.



Miksi puhun taiteen henkisestä sisällöstä. Näen ja koen että jopa 40 000 vuotta vanhoilla tekniikoilla voi tehdä modernia taidetta. Tiedän että kalliopiirrokset ja -maalaukset ovat olleet ihmiskunnan vanhinta kerrontaperinnettä, maailman vanhimpia sanomalehtiä, jotka kuitenkin sisältävät myös rituaalisen ja kulttuurisen perinteen.



Elämme nykyään taiteellisesti uusiojäteyhteiskunnassa. Kaiken tämän taiteellisen linjanvedon ansiosta, jolla vain moderni jätetaide on modernia, kadotamme kuitenkin yhteyden taiteen tekemisen perinteeseen ja sen henkiseen sisältöön. Ja muistutan, että Marcel Duchamp keksi viedä pisuaarin taidenäyttelyyn hänkin jo 100 vuotta sitten.



Readymadessa ei siis kerta kaikkiaan ole mitään uutta eikä pesäpalloräpylöistä, nurmikentällä pyörivistä potkupalloista, katkenneista suksista tai muusta krääsämateriaalista ole helppo taiteen katsojan löytää sisällöllistä merkitystä vaikka ne itse taiteilijan narsismia ruokkisivatkin.

maanantai 16. joulukuuta 2019

Avoin kirje Kajaanin TE-keskuksella ja TYPIille

Kajaanin TE-keskus ja TYP
 
Moi! Rupattelen tässä vain aikani kuluksi ja ollakseni aktiivisesti työtön.
Olen kuvataiteilija ja runoilija. Vuonna 1992 pankkikriisin seurauksena, kun työpaikkani myytiin jalkojen alta tein tietoisen päätöksen ryhtyä kuvataiteilijaksi. Se on huono ammatti, se ei tuo vaan vie rahaa. Hyvä ammatti se on siinä mielessä, että tekeminen on mielekästä. Muuan kuvataiteilijaystäväni Kemissä aikanaan totesikin, että tämä on niin hauska ammatti että tämän työn tekemisestä kannattaa maksaa. 
 
En nyt kerro teille paljonko olen maksanut viimeisen 25 vuoden aikana ammattini harjoittamisesta, mutta laskekaa itse jos työttömyyskorvauksesta tai toimeentulotuesta vähintään kolmasosa on mennyt materiaalikustannuksiin ja näyttelykuluihin.
 
Olin Koijärvellä vuonna 1979. Sittemmin Suomussalmella Äiti Maan -puolustusleirillä. Siellä synnytettiin vihreän liikkeen ideologiaa Suomeen. Ampumaradalla järjestetyn maanpuolustusleirin sisääntuloportin yläpuolella oli valtava banderolli: ”Mielekästä työtä kaikille!”
 
Tämä yhteiskunnallisessa keskustelussa on unohdettu: että työn pitäisi olla paitsi työtä sen pitäisi olla myös mielekästä työtä, Hyvin vähän keksin ammatteja joissa tehtäisiin mielekästä työtä. No hoitoala ja siivouspuoli nyt kuitenkin. Niin ja taide, joka pyrkii tuottamaan ihmisille hyvinvointia.
 
Olen ilmoittanut teille että en lähde 9 euroa päivässä kuntoutuvaan työtoimintaan enkä mihinkään muuhunkaan tarjoamaanne työllistämistoimenpiteeseen. Oottelen eläkeikkää! Ehkä voisin mennä johonkin kankurikurssille kansalaisopistoon? Eläkehän häämöttää vasta puolentoista vuoden päässä.
 
Kuvataiteilijaksi ryhtymiseni jälkeen vuonna 1992 sain olla työvoimaviranomaisilta kohtuullisen rauhassa vuoteen 2006 asti, sain tehdä kuvataidetta ja olla työtön. Tuolloin 2006 erään itse tekemäni töppäyksen vuoksi jouduin karenssiin, joka osoittautui ikuiseksi ja jota kesti 10,5 vuotta, kunnes minut 2017 lopulta armahdettiin takaisin työvoimatoimiston syliin.
 
Nyt teillä työvoimapoliittisen selontekoni yhteydessä oli sellainen linja, että työttömyyttäni ei voitaisi jatkaa enää työttömyytenä, koska koko ajan teen taiteellista työtä ja esimerkiksi haastattelua seuraavana päivänä olin viemässä taidenäyttelyäni Jämsään. Ehdotitte minulle lääkärintarkastusta koska en omasta mielestäni ole mielenterveydellisesti työkykyinen. 
 
Kuulin kyliltä että tämä on yleisempi linjaus te-keskusten toiminnassa. Henkilöitä jotka ovat väliinputoajia siinä kuopassa että ovat työkyvyttömiä mutta eivät pääse sairaseläkkeelle vaaditaan työttömyyden sijaan olemaan sairaita ja hakemaan sairaslomaa. Tämä on kuitenkin köyhimmille taloudellisesti mahdotonta. Sairaslomarahat tulee takakäteen.
 
En nyt muista mikä varsinainen asiani oli, mutta mielestäni työvoimapalvelujen alkuperäinen yhteiskunnallinen idea oli tarjota ihmisille töitä. En ole aikoihin kuullut kenestäkään joka näiden te-keskusten tarjoamana olisi oikeaa palkallista työtä saanut. Minusta tekin voisitte lähteä mielekkäämmän työn etsintään ja johonkin hoivapiiriin sukkaa kutomaan.

tiistai 10. joulukuuta 2019

Vermeer, Griet ja helmikorvakoru

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
suom. Arja Gothoni, 335 s., Otava 2001

Tracy Chevalier on kirjoittanut pari vuosikymmentä sitten kehutun ja kohutun kirjan hollantilaisen kuvataiteilijan Vermeerin elämästä. Kirjasta tehty elokuva on ollut Oscar-ehdokkaanakin kolmessa eri kategoriassa. Kuvataiteilijana luin kirjan mielenkiinnolla.

Vermeer on minulle melko vieras taiteilija 1600-luvun loppupuolelta, wikipedia määrittelee hänen tyylisuunnaksen laatukuvamaalauksen ja barokin. Itse Vermeerin tuotannosta jäljellä on nykyään 32 aitoa teosta ja 5 mahdollisesti aitoa/väärennöstä Hänen kuuluisin teoksensa lienee Turbaanipäinen tyttö, josta kimmokkeen on saanut kirja Tyttö ja helmikorvakoru.

Romaani Vermeeristä ja hänen taiteestaan on mielenkiintoinen palvelijatar Grietin näkökulmasta katsottuna. Grietillä on näkökulmaa taiteeseen koska hänen tapaturmaisesti sokeutunut isänsä oli kaakelin tekijä ja -kuvittaja.

Näin kuuluisaksi romaaniksi kirja ei kielellisesti tai rakenteellisesti ole mitenkään mielenkiintoinen. Se on tyypillinen viihde- tai historiallinen romaani, jonka päähenkilöstä kuitenkaan tavallinen lukeva yleisö ei ole koskaan kuullutkaan. Kirjoittajan kerronnassa on kuitenkin jotain, joka ottaa lukijan otteeseensa. Se tulee ehkä Vermeerin maalausten kautta.

Kirjassa ei siis kerrota itse taiteilija Vermeeristä paljoakaan, hänen perheestään kyllä. Vermeer oli melko intohimoinen taiteilija, joka sai kaikkiaan 15 lasta, joista neljä menehtyi pian syntymän jälkeen. Taiteilijana hän oli laiskempi: maalasi noin kolme maalausta vuodessa mesenaateilleen. Lopulta Vermeer ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja kuoli.

Kuviteltu Griet oli Vermeerin palvelustyttönä ehkä hänen tuotantonsa huippukautena 1664-1666, hän ajautui ensin isänsä sokeutumisen jälkeen Vermeerin palvelijattareksi, sittemmin avustajaksi ja malliksi. Hän on kansikuvan helmikorvakoruinen tyttö. Jälkisanoissaan Tracy Chevalier perustelee miksi Turbaanipäisen tytön malli ei hänen mielestään ole tavanomainen malli vaan palvelijatar.

Chevalier on alunperin tietokirjatoimittaja. Hänen romaanissaan historialliset, taidehistorialliset ja aikakautiset kulissit ovat kohdallaan. Niiden välissä romaani ryhtyy elämään siinä maisemassa, ajassa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa missä romaanin henkilöt elävät. 1660-luvun Hollannissa, Delftissä, erään nykyään melko kuuluisan taidemaalarin ja hänen palvelijattarensa kotikaupungissa.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Syksyn ja talven värejä Keijo Nevarannan näyttely Taikavakassa



Keijo Nevarannan näyttely ”Syksyn ja talven värit” on esillä Taikavakassa tammikuun loppuun. Näyttelyssä on esillä lähes 30 teosta: pääosin akvarelleja, mutta myös grafiikkaa ja öljyvärimaalauksia. Lisäksi myynnissä on Nevarannan runokirjoja sekä taidekortteja.


  • Muutin Jämsänkoskelle syksyllä 2016. Tupaantuliaisiksi järjestin kotinäyttelyn ”Muutos”, mutta tuolloin kovin moni ei rohjennut tulla juuri paikkakunnalle muuttaneen taiteilijan kotiin näyttelyä katsomaan. Tämä on puolestaan jäähyväisnäyttelyni Jämsässä. Viihdyin Jämsänkoskella, mutta elämäntilanteen muuttuessa tuli lokakuun vaihteessa eteen muutto Kajaaniin, Nevaranta kertoo.
  • Tulin Jämsänkoskelle Etelä-Pohjanmaalta, jossa olin tottunut ihmisten mykkyyteen ja puhumattomuuteen. Keskisuomalainen välittömyys hämmästytti aluksi. Oudotkin ihmiset saattoivat alkaa keskustelemaan vaikkapa linja-autossa, jossa usein kuljin Jämsänkosken ja Jämsän väliä. Samoin ällistytti, kun jotkut lapsetkin saattoivat tervehtiä kadulla. Tähän oli itsellä aluksi hieman opettelemista.
  • Näyttelyä minulta kysyttiin Jämsän Taikavakkaan, kun olin itse jo ehtinyt kuljettaa muuttokuorman Kajaaniin. Ripustimme Taikavakkaan ensin kajaanilaisen taiteilijan Maija Keräsen näyttelyn, joka oli esillä loka-marraskuussa. Kuun vaihteessa purimme Maijan näyttelyn ja nyt on oman näyttelyn vuoro.



Taikavakan näyteikkunaseinämässä on esillä Nevarannan 15 akvarellia, joista 12 on valmistunut tänä vuonna. Juuri ne ovat viime talven, tämän syksyn ja alkutalven tuotantoa, syksyn ja talven värejä luonnosta. Kolme kookkaampaa ja ja abstraktimpaa akvarellia on 2000-luvun alusta.



Näyttelyn toisen osaston muodostaa Taikavakan takaseinälle ripustettu pienimuotoinen retrospektiivinen näyttely. Tällä seinämällä on öljyvärimaalauksia, carborundum-grafiikkaa ja akvarelleja vuosien varrelta 1990-luvulta 2010-luvulle. Nämä työt ovat kaikki valmistuneet ennen Jämsänkoskelle muuttoa.



  • Nämä maalaukset ovat tavallaan poikkileikkaus tuotannostani. Tosin tällä kertaa takautuvassakin näyttelyosastossa akvarellit ovat keskeisessä asemassa. Syksyisiä ja talvisia värejä löytyy näistäkin teoksista vaikka aiheet ja tekniikat vaihtelevat. Mielestäni juuri värit ovat se kantava teema, jonka pohjalta näyttelyn teokset olen valinnut, Nevaranta korostaa.



Tärkeimpänä teoksenaan Jämsänkoskella asumisen ajalta Nevaranta kuitenkin pitää kuudetta runokokoelmaansa ”Aika”, joka on läpileikkaus hänen julkaisemattomasta runotuotannostaan 35 vuoden ajalta vuosilta 1981-2016. Siihen ehti mukaan yksi osasto Jämsänkosken runojakin vuoden 2016 syksyltä ja alkutalvelta. Kirjan saaminen julkaisuvalmiiksi kesti pari vuotta, ennen kuin se lopulta vuosi sitten syksyllä ilmestyi kustantaja Kesuura Oyn kautta ja se on Nevarannan kuudes julkaistu runokokoelma. Myös sitä ja aiempaa, vuonna 2008 ilmestynyttä kokoelmaa ”Rajakivet” on myynnissä Taikavakan näyttelyn yhteydessä.



  • Sekä runoudessani että maalaustaiteessani luonto on lopulta koko ajan kaiken keskiössä. Se antaa myös motiivin taiteen tekemiseen. Jos kirjojeni ja taidenäyttelyjeni välityksellä saan sanottua pienenkin sanasen luonnon puolesta julkisuudessa ja havahduttamaan ihmisiä kerskakulutusta ja nykyistä jatkuvan kasvun ideologiaa vastaan, koen taiteen tekemiseni mielekkäänän ja merkityksellisenä, vaikka toisaalta pyrin välttämään paatoksellista saarnaamista. Jos ihmiset havahtuvat katsomaan, kokemaan ja ajattelemaan itse, koen onnistuneeni.


sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Hyännäkönen mies valloitti yleisön Kajaanin Raatihuoneella

 
 Topi Mikkola kunnanlääkärinä.

Topi Mikkola: Hyännäkönen mies
Kajaanin Raatihuone 24.11.2019
Käsikirjoitus: Rosa Liksom
Alkuperäisohjaus: Pekka Milonoff
Ensiesitys: Kom-Teatteri 24.11.1998

Topi Mikkola (s.Sodankylässä 1949) viettää tänä vuonna tavallaan kolminkertaista juhlavuotta, Rosa Liksomin monologeja hän on esittänyt naftit 30 vuotta, taihteen tiellä hän on kulkenut 50 vuotta ja elämän matkaa tehnyt 70 vuotta. Juhlamonologinaan Mikkola kiertää nyt esittämässä Rosa Liksomin varta vasten Topi Mikkolalle kirjoittamaa monologia ”Hyännäkönen mies”, joka sai ensiesityksensä KOM-teatterissa Mekka Milonoffin Topille ohjaamana 22.11.1998.



Kajaanin Raatihuoneelle oli ahtautunut yleisöä enemmän kuin siellä koskaan ennen on yhdessä tilaisuudessa ollut. Tuoleja kannettiin lisää sekä eteen että taakse, taempaan huoneeseenkin, jonka avatuista ovista näki esityksen, niin että kaikki katsojat juuri ja juuri saatiin mahdutettua sisään, vaikka itse näyttämötilakin siinä kapeni juuri Topin kuljettavaksi kaistaleeksi. Tunnelma oli siis jo esityksen alkaessa harvinaisen tiivis.



Rosa Liksomin Hyännäköinen mies käsittää vajaa kymmenkunta humoristista monologia pienen pohjoisen paikkakunnan miehisestä elämästä. Esillä on persoonallisuuksia kunnansihteeristä ja viinaan menevästä nimismiehestä tai kehityksen kelkasta pudonneesta kunnanlääkäristä napakymppimatkan voittaneeseen poikamieheen tai tyttärensä maailman turuille pistäneeseen yksinäiseen uskovaiseen vanhukseen.



Topi Mikkola on syntynyt ja kasvanut Sodankylässä. Hän asettui 1970-luvulla Kuhmoon kulttuurisihteeriksi ja elää siellä edelleen. Monologikiertueita Mikkola tekee edelleen ahkerasti, vaikka mittariin on tullutkin jo 70 vuotta. Hoon päälle puhuminen häneltä sujuu luonnostaan ja muutenkin eri roolihahmoihin eläytyminen käy sutjakkaasti vain takkia vaihtamalla.



Mikkolan esityksestä paistaa läpi, että hän ei esitä monologeja vaan elää niitä. Monologin teho ei synny tekstin ”lausunnasta” vaan näiden henkilöiden nahkoihin asettumisesta ja kerronnan vilpittömyydestä. Surkuhupaisiahan nämä kuvitteellisen pohjoisen pikkupaikkakunnan henkilöt ovat ja kunnansihteeristä napakymppimieheen haaveet ja halut pyörivät pitkälle saman asian ympärillä.



Rosa Liksomin pohjoisen miehen ja mielenmaiseman parodiat Topi Mikkolan eläytyvästi esittämänä saavat yleisön purskahtelemaan nauruun tämän tästä eikä tunnin mittaisessa tiiviissä henkilögalleriassa ehdi pitkästymään. Tunnustan, että tämä esitys kyllä huvitti ja kosketti syvemmin kuin mikään television sketsiviihdesarja.



Topi Mikkola itse kertoi jaksavansa ja jatkavansa näitä esityksiä, koska vuorovaikutuksesta yleisöön hän itse saa energiaa. Ei voi kuin toivoa että hän jaksaa ja jatkaa vielä pitkään. Siihen viittaa ainakin ”encorena” kuultu pätkä tulevasta monologiesityksestä, jossa Mikkola vaihteeksi eläytyy syntiä tekemhän ruvenneen naisen nahkoihin. Sekin on uudelleen uunissa lämmitettyä Rosa Liksomin tekstiä.


torstai 21. marraskuuta 2019

Sulka

Yöllä mies ei enää jaksanut. Viimeiset päivät hän oli tehnyt linnunsulalla akvarelleja. Improvisaatiota sarjasta kalalokille. Epäonnistunutta sarjaa kasaantui nurkkaan. Jälki oli liian heikkoa ja kuitenkin siitä jäi puuttumaan sulanomainen luonnosmaisuus. Tekemisen kohteena oli jotain, johon hän ei päässyt kiinni eikä irti. Tahdon ja toteutuksen välillä piili ero. Kerta kerralta idea pakeni kauemmas, kunnes hän ei enää tiennyt mihin pyrki. Hän makasi selällään sängyssä ja tuijotti laatoitettua kattoa yläpuolellaan. Äkkiä jokin tuntui halkeavan. Kattoon syntyi ohut epätasainen railo kuin negatiivi pimeällä taivaasta iskevästä salamasta. Hän kiskaisi nyrkkinsä seinään, veti vihoissaan takin päälle ja lähti.

Mies käveli varastoalueen ohi ja vilkaisi vartiokoppiin, jossa paloi valo. Ajatus liikahti toiseen ihmiseen, siihen mitä tämäkin mahtoi miettiä, miten sai aikansa kulumaan yön pitkäveteisinä tunteina, iskikö mieleen koskaan pelko. Tie jatku radan yli tasoristeyksestä, jossa kaksisilmäinen liikennevalo vilkkui valkoista. Radan jälkeen mies kääntyi oikealle, kulki peltotietä jokivarteen, saapui penkereelle paikassa, jossa joki teki jyrkän mutkan. Vesipiirin miehet olivat tästä paikasta mitanneet oikaisu-uoman niin, että vesi kulki pahimpien tulvapaikkojen ohi alavirtaan. Alajuoksulle suunniteltiin voimalaitosta. Näiden tekojen edessä taide oli voimaton, kuten kaikki muukin vastustus. Jokin ihmistä hahmottomampi kone oli laatinut suunnitelmat, joita toteutettaisiin epäinhimillisellä teholla.



Hän oli ottanut kanootin ja vienyt sen autolla yläjuoksulle, pakannut tavarat ja ryhtynyt laskemaan alaspäin. Matkan varrella hän oli katsellut jokivarsia. Välillä pysähtynyt rantaan, ottanut akvarellipaperin ja värit, kastellut paperin jokivedessä, luonnostellut nopeasti kynällä ja sutinut pensselillä vaikutelmia joesta, vesikasveista ja valon hetkellisistä heijastuksista vedessä. Matka oli kestänyt pari viikkoa. Pahimmat koskipaikat hän kiersi rannan kautta, uitti kanootin niiden ohi. Alajuoksulta hän palasi kotiin mielessä jotain yhtä vaikeaa kuin nyt. Hän oli jäsjestänyt akvarelleista näyttelyn taidehalliin. Lehdissä asiaan kiinnitettiin huomiota, sanottiin että se oli konkreettinen teko joen suojelemisen puolesta.



Nyt taivas oli elokuun yönvärinen. Ohuet pilvet olivat jähmettyneet taivaanrajassa. Vielä oli se aika vuodesta, jolloin tähtiä ei voinut nähdä. Kohta, kohta olisi syksy ehtinyt siihen asti, että taivas kävi yöllä tummaksi ja sitä puhkoivat valoisat pisteet. Kauempaa jokivarresta kuului rantasipin yksitoikkoinen surumielinen tihitys. Oikaisu-uomasta nousi ohut läpinäkyvä utukerros. Pajut uoman varressa taipuivat raskasmielisinä vettä kohti. Hän lähti kulkemaan pengertä pitkin kauemmas, pienelle nevalle jonka reunat oli ojitettu.

Hän oli kulkenut tuntikausia. Rusakko oli pelästynyt liikkeelle penkereen reunasta, puolikasvuinen, keväisiä poikasia. Neva oli keväästä kuivunut ja taivaanvuohien mäkätys hiljentynyt. Mies oli löytänyt rimmen laidasta puolittain uponneen irtopuun, kelottuneen ja alta mädän. Hän oli nostanut sen kuiville ja iskenyt pystyyn. Olkalaukkuun hän pisti muutaman riekonuntuvan ja kirjoitti muistikirjaan tarpeettoman merkinnän.



”Mitä merkitsee linnunsulalla tehty akvarelli? Mitä sisältyy sulan tarkoitukseen, mikä on tekijän päämäärä? Joki on menetetty, suo on menetetty. Riekonsulka on jäänne jostain, joka on hipaissut meitä ja hävinnyt. Minä nostan kelon vedestä ja nostan toteemiksi niille, jotka ymmärtävät ja osaavat nähdä. Ehkä jokin lintu joskus pysähtyy sen päähän, jonain keväänä kuovi varoittaa poikasiaan samanlaisesta kulkijasta kuin minä. Vaikka jokin muuttuu, jokin jatkuu yhä. Tulee toisia kulkijoita, tehdään toisia tekoja. Linnunsulka-akvarellit unohdetaan, kalalokin lennon jäljiltä ilmassa heilahtaa yksinäinen untuva.”



Mies seisoo penkereellä, paikassa jossa joki tekee mutkan. Oikaisu-uoman vesi tuoksuu levältä, joka tuo mieleen kuolleet kalat. Hän katselee vettä ja sille pudonneita lehtiä, niiden liikkumattomuutta. Yön ja aamun välissä, hämärässä joka sisältää aavistuksen kirkkautta, väsyneiden silmien pakottaessa, hän tuijottaa veteen, yrittää todistella, että se liikkuu tai pysyy paikallaan. Lehdet tuntuvat jähmettyneen kahden olomuodon väliin. Vedestä on tullut pimeää, raskasta massaa. Miehen silmät ponnistelevat, hänen tahtonsa on veden pinnassa, lehtien liikkeessä tai liikkumattomuudessa. Hän ei pääse selville tilanteesta. Hän ottaa riekonsulan laukustaan, puhaltaa sen lentämään vettä kohti.

perjantai 25. lokakuuta 2019

Fundamentalistit - kohupappi ja lahkolainen

Kajaanin Kaupunginteatteri:

Fundamentalisti
käsikirjoitus: Juha Jokela
ohjaus: Helka-Maria Kinnunen
rooleissa:
Janne Kinnunen ja Salla Loper
Generaattori 12.10.2019

Kajaanin Kaupunginteatteri on merkillisessä tilanteessa. Muistan kun teatterin toimintaa yritettiin tukehduttaa poliittisin voimin melko tasan 10 vuotta sitten. Valtakunnallinen uutinen oli Kajaanin teatterilta vaaditut miljoonan euron säästöt. Se olisi merkinnyt toiminnan puolittamista. Nyt saman tekee home Kajaanin Kaupungintetterin sivunäyttämöllä Sissilinnassa. Se on suljettu ja toiminta on jouduttu siirtämään väistötiloihin milloin Hyrynsalmelle milloin Piippolaan tai Ristijärvelle. Tämä on melko tuhoisaa teatterin tulevaisuuden kannalta.

Kajaanissakin teatteria sentään vielä voi nähdä. Kävin katsomassa Fundamentalistit Eläkeläisten viikolla Generaattorin tiloissa. Eläkeläiset saivat alennusta ja tupa oli täynnä. Juha Jokela on nykyisten kotimaisten teatterikäsikirjoittajien ajankohtaisimppia nimiä. Fundamentalistitkin tarttuu tähän aikaan. Näyttämöllä on iltapäivälehtien kohupappi ja kiihkeä lahkolaisryhmän uskonsisar, joiden uskonkäsityksistä kädenvääntöä käydään.

Generaattorin valosuunnittelu oli upea. Muutamalla mustalla verholla  ja niihin heijastettavilla valokuvilla ja videoilla tehty.  Janne Kinnunen Markuksena ja Salla Loper Heidinä yrittävät parhaansa mukaan käännyttää toisiaan koko esityksen ajan, radikaalipappi ja kiihkouskovainen. lopputulos on arvattava: yhtä tyhjän kanssa. Tosin Markus lopulta päätyy tajuamaan kaikkien uskonnollisten kiistojen jälkeen, että jokaisessa meistä asuu pieni fundamentalisti.

En tiedä mitä mieltä erilaiset uskonnolliset tai ateistiset ryhmät ovat Fundamentalistista. Oliko katsomossa uskovaisia, joita se kenties loukkasi? Pääosassahan oli kuitenkin kohupappi Janne Kinnunen, joka on roolissaan riipaisevan rehellinen. Salla Loper joutui olemaan hieman kuin taustalla verhoissa, kiihkoilijana ja fundamentalistina.

Esityksen teksti valottaa syvästi sekä lahkolaisuuden että liberaaliteologian ajatusmaailmaa ja niiden ristiriitoja. Ja lopussa sovitetaan tavallaan kaikki. Kajaanin Kaupunginteatteri on toteuttanut hienon esityksen ajatuksia herättävästä käsikirjoituksesta Kajaanin Kaupunginteatterin nykyisistä tilaongelmista ja hengissäsäilymistaistelusta huolimatta.


maanantai 21. lokakuuta 2019

Vaelluskirjaa 10.12.2012



Vaellus Kyrkösvuorelle


Sillä vaelluksessa
tärkeää ei ole kuljettu matka
suunta tai päämäärä
vaan kulkijan mieli
tällä matkalla.

On jo iltapäivän alku kun lähden vaellukselle. Ovesta lähtiessä en osannut vielä päättää minne menisin. Jalat kuljettavat minua kohti Törnävän sairaalaa ja Kyrkösvuorta. Kävelen tuttua reittiä. Olen netin rampauttama. Kävelen kiireisesti, vaikka mihinkään ei ole kiire. Hengityskin on jotenkin hätäinen. Ajatukset mielessä sikinsokin. Autojen liikennemelu ärsyttää korvia. Björkenheimin kapealla kivisillallakin (jonka ylitse autot voivat ajaa vain yhteen suuntaan kerrallaan) autoja oli jonoksi asti.

Ylitin sillan, ohitin luonnonsuojelualueen, Huhtalantien alittavan kävelytunnelin kautta tulin Törnävän mielisairaala-alueelle ja pääsin eroon liikenteen melusta. Hiljaisuus. Sairaala-alueella valkoiseksi rapatut rakennukset, kalterit ikkunoista poistettu, tilalla panssarilasit. Osastoille suljettuina ne, jotka eivät ole jaksaneet yhteiskunnassa ja maailmassa. Mieleen tulee yhteiskunnallisia ajatuksia, vaikka juuri niistä tällä vaelluksella yritän päästä eroon. Täällä mielisairaalapotilaat söivät sota-aikaan perunankuoria laskiämpäristä jos käsiinsä saivat.


Kappelilta käännyn etelään, ensin auratulle kulkutielle, joka sekin päättyy, jatkan polulle jota yhden ihmisen ja koiran jäljet ovat avanneet entuudestaan muutaman sentin vahvuiseen lumeen. Polun molemmilla reunustoilla lehtensä ja marjansa pudottaneiden vadelmapensaiden rivistöt: niiden lävitse kulkureitti johtaa eteenpäin. Ilma on selkeä, kirkas, talvinen pakkaspäivä, aurinko paistaa noin kahdeksan asteen korkeudella kiiveten juuri ja juuri etäisen metsänrajan yläpuolelle. Hidastan kulkua, yritän tasoittaa hengitystäni kiireettömämpään rytmiin. Teen ensimmäisen haikunmittaisen luontohavainnon:


Päästäisen jäljet

lumisen polun poikki:
sukelsi hankeen

II


Niin minun oma mieleni haikuu Seinäjoen vuoristoseuduille, Kyrkösvuoren huipulle, koska täällä ei paljon valittavaa ole. Vuoria on paljon, mutta ne ovat kaikki matalia, jotkut jopa notkoon kätkeytyviä. Mutta vuoren huipulle noustakseen on ensin päästävä vuoren juurelle ja siinä minä nyt olen. Kyrkösvuoren juurella. Nousu vuorelle ei ole varsinaisesti hirvittävän vaativaa, sinne johtaa viivottimella vedetty ja aurattu leveä tasaisesti nouseva kävelytie, joka iltaisin on vielä valaistu. Sitä nyt ryhdyn kapuamaan vajaan sadan metrin korkeuteen. Metsät polun molemmin puolin ovat hiljaisia. Lintuja ei kuulu eikä näy. Vastaan juoksee yksinäinen hiihtäjä sukset kädessä.


Saavun vuoren laelle, Kyrkösjärven rantaan, voimalaitoksen läheisyyteen. Oikealla kädellä tönöttävät keskussairaalan rakennukset. Autoja täälläkin parkissa. Ihmiset kulkevat tässäkin kaupungissa nykyään autoilla ulkoilemaan. Kiipeän penkereelle, voimalaitoksen partaalle. Aina olen jaksanut ihmetellä tätä vuoren laelle rakennettua tekojärveä: miten vuoren huipulle voidaan rakentaa järvi ja voimalaitos joka syöttää sähköä Fortumin verkkoihin.


Kyrkösjärvi on jäässä. Voimalaitoksen edessä oleva sulakin umpeutunut lähes voimalaportteja myöten. Eivät Pajuluomasta kadonneet pullasorsat ainakaan täällä talvehdi. Minnekä lie lentäneet? Laskeudun takaisin alas ja jatkan matkaa. Voimalan edessä näen tuoreet rotankokoisen eläimen jäljet. Luultavasti se on ollutkin rotta. Mutta mitä se voimalaitoksen liepeiltä etsii tai löytää? Tämän voimalaitoksen räjäyttämisestä olen joskus kirjoittanut novellin.


Kuljen uimarantaa kohti. Aurinko paistaa suoraan silmiin vastarannan horisontista. Ilmestyy runo:


Auringon valo

siilautuu puiden läpi.
Lumi on peili.

Kuljen huoltorakennuksen ohi ja tulen rantaan lähelle nuotiopaikkaa. Jäälle tehtyä latua hiihtäjä hiihtää rantaan ja ohittaa minut. Minä tuijotan aurinkoa horisontin yläpuolella. Pysähdyn siihen. Seison vain tässä ihmettelemässä.

III

Seison joulukuun pakkaspäivänä tekojärven rannalla. Ilma on kirkas, sees, pakkanen vähitellen tuntuu kiristyvän. Järvi on saanut pintaansa jääkannen. Sen päällä muutama sentti tasaista valkoista lähes koskematonta lunta. Vain oikeaa rantaa pitkin kulkee perinteinen latu, jota pitkin hiihtäjä äsken sauvoi rantaan. Tässä on järven pää, se suppenee vielä kapean salmen kautta pieneksi lammeksi voimalaitoksen kanaaliin. Siitä vesi johtuu voimalan turbiineihin ilmestyäkseen maanalaisesta tunnelista esiin kaupungilla Mallaskosken liepeillä jossa se yhtyy Seinäjokeen ja alempana oikaisu-uomaa pitkin Kyrönjokeen. Ja vesi jatkaa jäänalaista virtaustaan Ylistaron Kirkonkoskelle ja aina Vaasan yläpuolelle, missä se laskee mereen.


Järven itäranta on pengerretty, länsiranta uimarantaa lukuunottamatta luonnontilainen. Kyrkösvuoren varsinainen huippu on parin kilometrin kävelymatkan päässä, siinä välissä rantaan uponneena minun veneeni, nyt jään alle haudattuna. Näin maisema näkyy talvisena kuvana: Itäpuolen pengerryksen takana mäntymetsä, penger johtaa linjana rannan eteenpäin kohtaan jossa lähes horisontissa kohoaa turvevoimalan piippu, joka puskee vesihöyryistä savua paksuna patsaana taivaalle. Sen kohdalla oikealla Kyrkösvuoren lakipiste. Aurinko keskellä vastarannan ja horisontin yläpuolella jo laskemassa mailleen. Valkoinen jäälakeus, sen yläpuolella aurinko oranssinkarvaisena heijastaa jäähän itsensä värisen kuvajaisen. Kauimpana horisontissa hyvin ohut metsänsuikala: järven vastaranta 7,5 kilometrin etäisyydellä.


Seison jäälakeuden äärellä kuin jalkani lumeen ankkuroituina. Tuijotan aurinkoa ja vain annan ajatusten tulla. Noteeraan selkäni takaa metsiköstä pienen tiaisparven kutsuäänet, muuten vallitsee hiljaisuus. Yksinäinen varis lentää jäisen maiseman yli. Olen nyt koko rannassa ainoa ihminen tähän paikalleni jähmettyneenä..


On iltapäivä ja arki, suurin osa ihmisistä on nyt töissä. Ajattelen että olen etuoikeutettu kun minulla on mahdollisuus seisoa tässä, iltapäivän kylmää aurinkoa ja järven lumikenttää katselemassa, turvevoimalan savua ja sen heijastusta järven kannella. Minut on syrjäytetty ja olen syrjäytynyt työelämästä. Olen pudonnut yhteiskunnan ulkopuolelle vaikka elän sen avustuksilla. Siksi minulla on tällaisina päivinä varaa tähän. Olen etuoikeutettu kun saan tällä hetkellä seisoa tässä, mutta olen joutunut maksamaan siitä myös kovan hinnan, syrjäytymisen, ulkopuolistumisen, joka ajoittain masentaa ihmisen kokonaan.


Lopulta unohdun kokonaan ajatuksiini enkä edes tarkalleen hahmota mitä ajattelen. Seison paikalla pitkään, etäisyydessä ilman kylmetessä alkaa järven lumikannesta nousta vähitellen ohut valkea usva. Se häivyttää horisontista ensin vastarannan, laajenee ja lähestyy kohti, Turvevoimalan piippu alkaa häipyä näkymättömiin, lopulta sekin peittyy usvaan kokonaan ja näkyviin jää vain savupatsas piipun yläpuolella. Pakkasusva lähenee yhä, se on saavuttanut jo uimarannan takaisen niemekkeen, pienen rantametsikön ja viiltää sen kylkeen kapeita valkoisia juovia. Muutamassa minuutissa usvaharso on kasvanut koko järven ylle, se lähes saavuttaa rantapenkereen jolla seison mutta ei jaksa nousta maalle asti. Aurinko horisontissa on muuttunut kylmän valkoiseksi ja paistaa hyvin matalalta tämän rannan läpi.


En tiedä kauanko olen seisonut, aikomukseni oli aluksi pysyä tässä paikassa auringonlaskuun asti miettimisiäni miettien, hiljaisuudessa. Auringonlaskun retriitti. Mutta aurinko sinnittelee kokonaisena taivaanrajassa yhä ja itse raja on kadonnut. En tiedä pitkäänkö kuluisi että aurinko lopulta laskee. Minun alkaa tehdä tupakkaa mieli. Käärin sätkän ja huomaan että olen unohtanut tikut kotiin. Luovun auringonlaskun odotuksesta ja hieman haikeana jätän rannan. Jatkan vaellustani tästä taas johonkin toiseen tunnelmaan.


Asunnon lämpö
pakkaskävelyn jälkeen
ylellisyyttä.


torstai 17. lokakuuta 2019

Jari Tervo ja kehdossa kihlattu Layla



Kirjoja hyllystäni:
Jari Tervo: Layla
romaani, 362 s.
WSOY 2011

Minut kihlattiin kehdossa.” Tätä Layla ajatteli unessaan viimeiseksi.
Näin alkaa Jari Tervon vuonna 2011 ilmestynyt romaani Layla. Tervohan osaa vetäistä lukijan mukaan heti ensimmäisestä lauseesta. Layla oli ilmestyessään kiitetty ja hieman kiisteltykin romaani. Sille taidettiin ennustaa Finlandiapalkintoakin, vaikka ehdokkuuskin lopulta jäi saamatta. Finlandia-palkintoehdokkaana Tervo on toki jo ollutkin romaanillaan Myyrä. Lisäksihän hän on tullut tunnetuksi Uutisvuodon nokkelasanaisena vakiokasvona vuosien ajan.
Jari Tervo aloitti kirjallisen uransa toimittajana ja runoilijana. Romaanituotantonsa Tervo aloitti 1990-luvun alussa humoristisilla pohjoiseen sijoittuvilla rosvo- ja luuseriromaaneillaan Pohjan hovi ja Poliisin poika. Kaikkiaan Tervo on julkaissut viisi runokokoelmaa, 19 romaania ja kaksi novellikokoelmaa sekä muuta, kuten hiljattain ilmestyneen elämäkerran Vesa-Matti Loirista.
Tervon tyylilajina on humoristinen satiiri ja terävä kielenkäyttö. Dialogit ihmisten välillä menevät pääosin puhtaaksi vittuiluksi, jossa miehestä tai naisesta otetaan sanansäilällä, nyrkillä tai jollain pahemmalla mittaa.
Laylan lähtökohta on olennaisesti erilainen kuin huumehörhöisten rovaniemeläisten luusereiden sekoilussa. Tervon aiheena ovat nyt vakavammat ajankohtaiset asiat: maahanmuutto, islam, kunniamurhat, kurdien vapaustaistelu ja vastapainona suomalainen yhteiskunta, sosiaaliturva, prostituutio ja rasismi. Tervon käsittelyssä näitä kaikkia käsitellään kevyellä kädellä ja letkeällä tilannekomiikalla.
Jari Tervo tunnetaan kai lähinnä humoristisiista kirjoistaan. On tuotannon joukossa on poikkeuksiakin, kuten Finlandiapalkintoehdokkaana ollut Myyrä ja muutamia muita. Hän on teknisesti mainio romaanikirjailija siinä mielessä, että hän pitää sekä romaanin juonen että lukijat kuin marionetteina käsissään. Hän on armoitettu tarinankertoja.
Laylassa päähenkilöitä on kosolti: On 15-vuotias kurdiyttö Layla, joka on kihlattu kohdussa ja menettää oikeuden elämään, koska ei hääyönä vuodata vertaan lakanoille. Suomalainen Helena, joka alkoholisoituneena on menettänyt yhteyden lapseensa avioeron jälkeen ja yrittää nyt saada raitistuneena lapsen takaisin parantamalla toimeentuloaan prostittuutiolla. On kauppatieteen maisteri Armonlahti joka itämaisen maustekaupan korvikkeeksi on keksinyt toimeentulolähteekseen parittajan ammatin. On filosofian ylioppilas Mika Jaussi joka on töissä turkkilaisessa kebabissa ja vittuuntunut suomalaisten rasistien saamattomuuteen maahanmuuttokysymyksen ratkaisussa. On suomalaisiin veroviranomaisten kiusaama turkkilainen pitserianpitäjä Volkan, joka haluaisi saada pojan. Ja useita muita kuka mitenkin kertomukseen mukaan joutuvia persoonallisia henkilöitä.
Tervon Kirjan tapahtumapaikat ovat Istanbul ja Helsinki sekä paikat Laylan pakomatkan varrella Turkista Kreikkaan ja Saksan kautta Suomeen. Kuolemaantuomittu kurdityttö (koska ei vuotanut häävuoteellaan verta ja häpäisi siten suvun) pakenee veljensä avustuksella Turkista Kreikan kautta kohti Finlandiyaa ja hänen peräänsä lähtevät isä ja toinen veli kunniamurhaa tahtoen. Samaan aikaan Helsingissä ex-alkoholistinen sosiaalitapaus Helena menee parittaja Armonlahdelle töihin (koska tahtoisi saada takaisin lapsensa ja se taas vaatii elintason nostamista).
Tervo siis kirjoittaa eräänlaista haarautuvien polkujen puutarhaa jossa monivivahteiset juonenkäänteet kulkevat kohti toisiaan vakavien asioiden äärellä. Hän ottaa tavallaan kantaa sellaisiin asioihin kuin prostituutioon ja parituksiin, kurdien tilanteeseen, pakolaisuuteen ja sen syihin, naisen asemaan Suomessa ja islamilaisissa maissa jne. kuitenkin lopulta Uutisvuodosta tutulla kepeydellä.
Minulle jää käteen hyvin monipolvinen, taitavasti rakennettu, sanallisesti nerokas ja tärkeisiin asioihin pureutuva, mutta viihteellinen ja pinnallinen romaani, jonka huumori lopulta vetää maton kaikkien kirjassa esitettyjen tärkeiden aiheiden alta.


tiistai 24. syyskuuta 2019

Paperiaikakauden loppu


Oikeastaan vasta nyt muuttoa tehdessäni olen tajunnut, että se mitä nimitimme 1970-luvulla paperiaikakaudeksi on päättynyt. Olemme siirtyneet tietokoneaikaan ja Ray Bradburyn Fahrenheit 451 https://fi.wikipedia.org/wiki/Fahrenheit_451 on vanhentunutta kauraa. Tosin esimerkiksi erään helsinkiläisen kirjaston uusi johtaja lupasi ensi töikseen polttaa yli 20 000 kirjaa kirjastosta, mutta paperin polttaminen ei enää ole mikään vallankäytön väline nykyään. Sen sijaan yhteiskunnallisia tai liiketaloudellisia tietokonejärjestelmiä tuhotaan kyberhyökkäyksillä ja virusohjelmilla.
 
Itse olen paperiaikakauden lapsi ja tämän olen otsani hiessä taas kerran joutunut toteamaan muuttoa varten pakatessani. Kymmeniä pahvilaatikoita kirjoitettuja (käsin-, koneella- tai alkeellisilla 90-luvun tietokoneilla kirjoitettuja ja monistettuja tai tulostettuja papereita) on taas lähdössä muuton mukana mukanani, kuten vajaat 1000 omistamaani kirjaakin. Äitinikin ihmetteli, mitä minä niillä kirjoilla teen. Yritin vastata, että olen kirjailija ja tarvitsen siksi kirjoja, mutta hän ei oikein ymmärtänyt.
 
Alan ymmärtää vihdoin sen, että olen kaikessa käytännössä jäänyt viime vuosituhannelle, kuten tietokoneenikin, joista vanhimmat romut nyt raaskin viedä kierrätyspisteeseen, vaikkakin sydäntä kirpaisten. Toki olen tärkeimmät tiedostot tulostanut paperille, joka säilyy kun tietokoneet lopulta vanhenevat ja muuttuvat toimintakyvyttömiksi tai yhteensopimattomiksi nykyajan järjestelmiin, mutta jotain korvaamattoman arvokasta saatoin nyt niiden mukana hävittää loppusijoituspisteeseen.
 
Yli 40 vuotta olen vakavasti kirjoittanut, aluksi käsin ruutupaperille tai Tippa-kirjoituskoneellani sanomalehtuiin. 1970-luvullahan sanomalehteenkin kelpasi vielä käsinkirjoitettu teksti, jonka latojat sitten latoivat metalli- tai muoviladontana julkaistavaksi. Siksi nämä useat kymmenet pahvilaatikot arkistomateriaalia. Nykyään koko latojien ammattikunta on kuollut ja sanomalehdetkin julkaistaan jollain muoveilla kyllästettyinä niin, että niitä ei voi käyttää edes perseen pyyhkimiseen saati nuotion sytyttämiseen, kun itse sytykettäkään ei millään tahdo saada palamaan.
 
Ymmärrän että olen dinosaurus, olen jäänyt jonnekin menneeseen aikakauteen, ajan kerrostumien sisälle vangiksi, samalla kun maailma on mennyt minusta ohi. Pankit ovat muuttuneet virtuaalisiksi, raha digitaaliseksi, politiikka twitteriksi ja minä kaiken tämän keskellä muinaisjäänteeksi. Ei, tällaisessa maailmassa en osaa enää elää, en selviydy asioideni hoitamisesta enkä täällä haluaisi ollakaan vaan kirjoitella sulkakynällä runojani jossain aivan toisessa todellisuudessa. 
 
Mutta kukapa minun hätähuutojani enää kuulee tai kuuntelee. Maapallo vain rullaa edelleen radallaan, kunnes joku nörtti keksii ohjelman, jolla pysäytetään koko planeetan tietoliikennejärjestelmät kuten droonien ampumilla ohjuksilla sytytettiin Saudi-Arabian öljynporaustornit tuleen.

Maija Keräsen maalauksia Taikavakassa



Maija Keräsen maalauksia
esillä Taikavakassa Jämsässä
marraskuun loppuun asti
Kajaanilaisen Maija Keräsen maalauksia on esillä näyttelynä Jämsässä Taikavakan tiloissa marraskuun lopulle asti. Näyttelyssä on esillä tuoreita luontoaiheisia maalauksia: metsää, puita, kasveja, hedelmiä ja vihanneksia... Ne on maalattu Jämsänkoskella menneen kesän aikana. Keränen on emerita kuvaamataidon opettaja ja ammattitaiteilija, jonka näyttely ”Maalauksia monikulttuurisuudesta” on samaan aikaan esillä Oulun läänissä Oulun aluetaidemuseon järjestämällä vuoden mittaisella näyttelykierroksella
  • Olen tehnyt taidetta 1-vuotiaasta lähtien, aloitin heti kun sain kynän käteeni. Isä oli hankkinut suuren paperirullan ja siitä oli levitetty paperia keskelle olohuoneen lattiaa. Rullasta sai paperia aina kun oli tarvis eli päivittäin. Viihdyin yksin taiteiluineni, mutta alakerran ystäväni Arja oli usein katsomassa piirräntääni. Makasin paperin päällä, piirsin ja kerroin tarinoita, kertoo vuonna 1950 syntynyt Maija Keränen.
  • Kun olin ensimmäisellä luokalla Kankaan kansakoulussa Kouvolassa, opettajani Eeva Paronen sanoi ensimmäisessä vanhempainillassa vanhemmilleni, että tuosta tytöstä tulee taiteilija. Ollessani sikotaudissa kotona kaksi viikkoa, opettaja toi minulle taidetarvikkeita. Kevätnäyttelyssä oli esillä ”Maijan eläintarha”. Siitä se ura sitten urkeni.
  • Sain jo keskikouluaikana palkintoja taiteen tekemisestä Kouvolan taidekilpailuissa. Sain koulusta kuvaamataitostipendinkin. Muistan ostaneeni sillä rahalla uimapuvun. Töitäni oli esillä Kouvolan Taideseuran vuosinäyttelyissä. Tein tuolloin jo puupiirroksiakin.
  • Keskikoulun jälkeen menin Savonlinnan Taidelukioon ja pidän sitä ratkaisevana tulevalle ammatilleni. Sen jälkeen matka jatkui Helsinkiin Taideteolliseen korkeakouluun eli nykyiseen Aalto-yliopistoon. Pääsin sisään jo lukion toiselta luokalta, mutta palasin vielä Savonlinnaan opiskelemaan lukion loppuun. Aloitin sitten opiskeluni Helsingissä vuonna 1971. Valmistuin graafikoksi vuonna 1977. Samana päivänä muutin perheellisenä Suomussalmella.
  • Leipäni olen tienannut kuvaamataidon opettajana, koska vähitellen tajusin, että taiteella ei ainakaan Kainuussa pysty elämään. Kainuu ei ole kohdellut minua mitenkään silkkihansikkain, mutta siellä on kotini. Nyt eläkkeellä teen kuvataidetta täyspäiväisesti ja jatkan taiteen tekemistä kunnes kuolen pensseli kädessä.

    Taikavakan näyteikkunan lisäksi maalauksia on esillä myymälän sisällä liiketilan peräseinällä. Kaikkiaan esillä on nelisenkymmentä impressionistista akryylimaalausta. 




perjantai 20. syyskuuta 2019

Pitkäaikaistyöttömyydestä ja Lex Lindströmistä

Kuten odotinkin, eläketukihakemukseni pitkäaikaistyöttömyyden johdosta on hylätty. Se on hylätty koska en ole saanut Lex Lindström IIn mukaista työmarkkinatukea vähintään 1250 päivää ajalla 1.9.2012-31.6.2018.

Kyseistä työttömyyspäivärahaa en ole voinut saada, koska vuonna 2006 jouduin Tarja Filatovin (sd.) esittelemän uuden ns. ikuisen karenssin kiemuroihin. Vuonna 2012 ikuisesta karenssista tuli voimaan ns. armahduslaki, joka vapautti karenssista uudemmat karenssilaiset, mutta lakiin jäi 5 vuoden porsaanreikä. Ikuisen karenssin veteraaneja ei armahdettu.

Ikuisesta karenssista aiottiin vihdoin uudella lailla vapauttaa loputkin lähes tai yli 10 vuotta karenssissa olleet karenssilaiset vuoden 2017 alusta. Joulukuussa 2016 minut aiottiin vihdoin 10,5 vuoden karenssissaolon jälkeen vapauttaa karenssista ja hyväksyttiin työttömäksi työnhakijaksi. (Työtön työnhakija minun oli muuten lain mukaan ja käytännössä pitänyt olla ollut koko tämän 10,5 vuotta tällä välilläkin perusturvan saamiseksi.) Tämä ei kuitenkaan oikeuttanutkaan karenssista poispääsemiseen vaan meille vanhoille ikuisille karenssilaisille säädettiin vielä lisärangaistukseksi puolen vuoden siirtymäaika. Vapauduin lopullisesti karenssista toukokuussa 2017.

Työvoimaministeri Jari Lindström (perussuomalaiset/siniset) markkinoi sittemmin ns. Lex Lindström lain, jolla ikääntyvät (yli 61 vuotiaat) pitkäaikaistyöttömät pääsisivät ennenaikaiselle eläkkeelle. Lex Lindström I sai jatkoa Lex Lindström II:sta, jolla myös vuonna 1958 syntyneet ja sitä vanhemmat pitkäaikaistyöttömät armahdettaisiin eläkkeelle. Tämän lain uskoin vihdoin koskevan minuakin.

Julkisuudessa Lindström, hallitus ja eduskunta ovat koko ajan puhuneet pitkäaikaistyöttömistä. Itse koen olevani todella pitkäaikaistyötön. Olen ollut työtön ja työttömänä työnhakijana nyt yhtäjaksoisesti 23 vuotta vuodesta 1996 lähtien. Mutta lakipykälien mukaan olenkin siis ollut vain työtön työnhakija mutta en työtön vuosina 2006-2017, koska olen tuolloin ollut ”ikuisessa karenssissa” josta ulospääseminen olisi vaatinut puolen vuoden työhön tai koulutukseen tms. pääsemistä, mihin en ole kauheasti pyrkinyt, jota minulle ei ole tarjottu, enkä sellaiseen ole päässyt vaan olen seilannut ns. B-luokan työnhakijana koko karenssiajan.

Lex Lindström kuulostaa julkisuudessa hienolta: armahdetaan ikääntyvät pitkäaikaistyöttömät eläkkeelle nuorempien työnhakijoiden jaloista. Tälle on varmaan takana kansan syvä tuki. Mutta totuus molemmista laeista Lex Lindström Istä ja Lex Lindström IIsta on toisenlainen. Miten nämä lait lopulta ovat vaikuttaneet: Lex Lindström I:llä eläkkeelle päästettiin lopulta 3500 ihmistä, Lex Lindström II:n avulla eläköityy ehkä 2000 pykälät täyttävää työnhakijaa.

Sumppuun jäävät edelleen vaikeimmin työllistettävät kaltaiseni ikuiset karenssilaiset, jotka ovat suoraan sanoen vaikkapa kymmenen vuoden karenssin aikana niin vittuuntuneet suomalaiseen yhteiskuntaan että mitään pyrkimystä tai kykyä työmakkinoille heillä ei enää ole. Sen sijaan esimerkiksi minulle vuonna 2006 yhdestä virheestäni johtuvaa ikuiseen karenssiin joutumista kostetaan vieläkin.

torstai 19. syyskuuta 2019

Sotalaivahankinnoista

Tietenkin sotalaivahankinnat ovat jonkun mielestä välttämättömiä että maanpuolustusjärjestelmämme tehostuu, samoin kuin tietenkin tulevat uudet hävittäjät.
Neljä paattia maksaa kohtuulliset 5 miljardia euroa ja kaupanpäällisiksi sotalaivahankinta elvyttää: se tuo Raumalle 2000 työpaikkaa.
Mutta ryhdyn miettimään toisin: Entä jos sotalaivoja ei hankittaisikaan, koska nehän eivät tule tuottamaan yhteiskunnalle valmistumisensa jälkeen muuta kuin kuluja.
Ryhdyn laskemaan miten paljon 5 miljardilla voisi ihmisiä pelkkänä elvytyksenä työllistää vaikka horsmanvarsien kitkentään. Otetaan kuvitteellinen niukin mahdollinen oikea palkka jonka arvioin aiheuttavan valtiolle noin 3000 euron kustannukset kuukaudessa, vuodessa 40000 (pyöristän). 1000 henkilöä työllistyisi siis vuodeksi 40 miljoonalla eurolla ja 100000 miestyövuotta saataisiin aikaan 4 miljardilla eurolla.
En muista kauanko laivanrakentaminen kestää, mutta tuskin kuitenkaan yhtä kauan kuin Iisakin kirkon. Näinpä pienessä pasifistisessa päässäni päättelen, että horsmankitkentä on kansantaloudellisesti satoja kertoja tehokkaampaa työllistämistä kuin sotalaivarakennustyö Raumalla. Yhtä hyödyttöminä pidän kumpaakin.

torstai 29. elokuuta 2019

Kuka on Uuninpankkopoika Saku Timonen?


Tutustuin Uuninpankkopoika Saku Timoseen noin kymmenen vuotta sitten netitse. Koskaan emme ole henkilökohtaisesti tavanneet. Minä harvoin puutun toisten ihmisten elämään liittyviin asioihin ja nytkin teen sen Saku Timoselta lupaa kysymättä. Kerron kuitenkin hieman taustaa omasta näkökulmastani. 
Olin opettelemassa tätä modernia nettiä kirjastossa ja onnistuin liittymään erinäisiin ryhmiin kuten Puolangan pessimistipäivät. Kerroi kaverilleni T. Sameli Rajalalle, että minäkin haluaisin perustaa jonkin ryhmän. Hän lupasi auttaa. “Mikä ryhmän nimi on?” “Häh? No vaikka Pohjois-Kalotin Itsenäisyysliike PKI” “Mikä on ryhmän tarkoitus?” “Tota noin, mä meen kotiin kahville ja mietin puoli tuntia.” Olin kyllästynyt ryppyotsaiseen luonnonsuojeluun ja ideani oli perustaa humoristinen luonnonsuojeluryhmä, josta voisivat kiinnostua nekin, jotka eivät varsinaisia luontoihmisiä olleetkaan. Tämä tapahtui 2009
Piti ryhmään löytää myös jäseniä. FBn mukaan ainakaan silloin ei ainoastaan yhden henkilön ryhmä ollut mahdollinen. Puolangan Pessimismipäiviltä löysin ensimmäiset jäsenet, Uuninpankkopoika Saku Timonen oli 5 ensimmäisen ryhmääni hyväksytyn jäsenen joukossa. Kaikki ensimmäiset jäsenet olivat jostain syystä Puolangan pessimistejä, koska en ketään muita netissä tuntenut.
PKIn historia oli mikä oli, mutta tavallaan netitse ystävystyin moniin ryhmän jäseniin. PKIn ensimmäisessä itsenäisyyskonferenssissa tapasinkin joitakin kymmeniä heistä. Uuninpankkopoika mökötti konferenssin ajan kotona uuninpankolla vai oliko se nyt ruumislaudalla. 
Osapuilleen samoihin aikoihin ellei jo aiemmin Sakari Timonen oli itse ryhtynyt julkaisemaan blogia Uuninpankkopoika Saku Timonen. Hän julkaisee ja on julkaissut käytännössä päivittäin uuden blogitekstin. Nykyään blogit ilmestyvät APU-lehden blogeina. Uuninpankkopoika on näissä blogeissaan 10 vuoden ajan kirjoittanut suvaitsevaisuuden puolesta, köyhyyttä ja syrjäytymistä vastaan, antanut neuvoja kaltoin kohdelluille kansanryhmille sekä oikaissut sekä lain epäoikeudenmukaisista (huonosti valmistelluista) säädöksistä, että esimerkiksi vain 9 euron päiväpalkalla lain vastaisesti pakkotyöllistettyjen uhrien asemasta.
Uuninpankkopoika itse kuvailee itseään ja blogiaan näin: Kuka on Uuninpankkopoika?
“Uuninpankkopoika on juukalaisen 61-vuotiaan sosionomi ja oikeustieteen kandidaatti Sakari Timosen alter ego, joka tarkastelee ja kommentoi yhteiskunnan eri ilmiöitä kriittisesti. Juridiikka, politiikka ja tiedonvälitys ovat mielenkiintoni tavallisimmat kohteet, mutta aihepiiri ei ole niihin rajattu. Saatan kirjoittaa ihan mistä tahansa ihan milloin tahansa.
Olen tähänastisen elämäni aikana toiminut mm. haudankaivajan apulaisena, taksikuskina, kirjastoapulaisena, Maaningan kunnan taloussihteerinä, Vantaan kaupungin lastensuojelun sosiaalityöntekijänä, Tiehallituksen ylitarkastajana, Helsingin kaupungin apulaiskaupunginsihteerinä ja Helsingin kaupungin rakennusviraston toimistopäällikköna sekä avustajana oikeudenkäynneissä erinäisiä kertoja. Olen myös Juuan kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen jäsen (SDP). Älkää siis antako Uuninpankkopojan ylvään tittelin hämätä.
Uuninpankkopoika ei kirjoita iloa tihkuvaa tekstiä. Hyväntuulinen Sakari Timonen löytyy joko henkilökohtaisen tuttavuuden kautta tai jopa facebookista kaveripyynnöllä. Yleensä hyväksyn kaveripyynnöt, jos profiilin takana näyttää olevan ihan oikea henkilö.
Asiattomuuksia kirjoittelevat poistan kavereista ja laitan eston päälle. Fb-kaveruus ei tarkoita sitä, että voisitte kaataa lakiongelmanne minulle ilmaisten neuvojen toivossa. Sähköpostitse en enää ota vastaan henkilökohtaista palautetta. Oma lähestymistapanne määrittelee minun suhtautumiseni. Asiallisiin asioihin suhtaudun asiallisesti, huumoriin huumorilla ja rähisijät otan vastaan ilkeydellä tai mykkyydellä. Kunnianloukkaukset ja laittomat uhkaukset käsitellään käräjäoikeudessa.”
Minun näkökulmastani katsottuna Uuninpankkopoika on ihmisoikeusaktivisti joka erään toisen fb-ystäväni Sira Moksin kanssa kuuluu samalla fb:n rasistisiiven eniten vihaamien blogistien ja suvaitsevaisuuden puolesta julkaisevien henkilöiden joukkoon. Viha näitä oikeudenmukaisuutta puolustavia kannanottajia kohtaanhan ilmenee paitsi jatkuvina tiettyjen rasististen ryhmien uhkailuina ja verhoiltuina tappouhkauksina sekä Sira Moksin pilapiirrosten kohdalla jatkuvina tiettyjen ryhmien ilmiantojen aiheuttamina banneina myös jonain paljon järkyttävämpänä.
Uuninpankkopojan historiasta tiedän sen, että hän asuu nykyään Juuassa (tai Juukassa) vanhan äitinsä luona ja muiden toimiensa ohella auttaa pitkälti yli 80-vuotiasta äitiään selviytymään kotonaan elämän jokapäiväisissä asioissa kuten vaikkapa lumitöiden tekemisessä ja sen sellaisessa. Tätä suomalaiset uusnatsit eivät voi sulattaa. Ajatus on: “Siellä se uuninpankkopoika elelee äitinsä siivellä tekemättä yhtään mitään.” Tällaisia mielipiteitä esittävät pääosin työtätekemättömät alkoholisoituneet rasistit pilvipäissään ja öisin.
Karmeinta oli jokin vuosi sitten tapahtunut episodi, jossa kahdelle suomalaiselle yhteiskunnallisesti vaikuttavalle ns. “suvakille” lähetettiin postipakettina kuollut rotta, ihan noin niin kuin humoristisena uhkauksena. Saku Timosen kohdalla paketin vastaanottajaksi ei kuitenkaan ollut merkitty Sakaria itseään vaan hänen äitinsä. ikään kuin äidille olisi yritetty vihjata hänen poikansa tulevaisuudesta jotain. Onneksi äiti ei koskaan paketin sisältöä nähnyt, mutta myöskään pakettien lähettäjää ei saatu koskaan kiinni.
Tämänpäiväisessä blogissaan Uuninpankkopoika Saku Timonen kirjoittaa uunituoreesta Abdirahim Husu Husseinin tapauksessa. Tämä oli saanut postipakettina hirttoköyden ja siitähän syntyi valtava twitter-riemu rasistipiireissä. Näitä kunnianloukkauksia tai suoranaisia tappouhkauksia poliisin tai ns. nettipoliisin voimavarat eivät riitä tutkimaan, joten ne päässääntöisesti jäävät omaan arvoonsa.
Minullakin on oma arvomaailmani. Arvostan erittäin korkealle fb-ystäväni Sakari Timosen täyspäiväisesti ja toimisesti tekemää työtä ihmisoikeuksien, ihmisyyden ja suvaitsevaisuuden lisäämiseksi Suomessa ja tässä kehotan lukemaan hänen blogiaan Uuninpankkopoika Saku Timonen ainakin aina silloin tällöin. Olisi helkkarin hienoa nähdä että hänet joutilaaksi nössöksi ja tapettavaksi luteeksi tuomitsevat rasistit itse edes joskus tekisivät jotain sillä tavalla yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä kuin Sakari Timonen on tehnyt paitsi blogistina olemisen, myös koko työhistoriansa ajan.

Liitteenä Uuninpankkopojan blogi Abdirahim Husu Husseinin hirttoköydestä: https://blogit.apu.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2019/08/29/mediakasvatusta/

tiistai 27. elokuuta 2019

Eikö köyhä saa vaihtaa edes asuinpaikkaa?

Uskoin viime syksystä tämän vuoden elokuuhun asti, että elämäntilanteeni vihdoin valkenisi. Juha Sipilän hallituksen työministeri Jari Lindströmhän oli hehkuttanut puheissaan ennen vuotta 1958 syntyneiden pitkäaikaistyöttömien armahtamista ennenaikaiselle eläkkeelle eli ns. laajennetun eläketuen piiriin.
 
Kun kyselin keväällä sekä Kelasta että TE-toimistosta, mitä tämä eläketukilaki tarkoittaa, vastaukset olivat ympäripyöreitä. Kukaan KELAn tai TE-toimiston virkailija ei oikein tuntunut tietävän, mikä on lain sisältö. Minua kehotettiin tarkistamaan asiaa Finlexistä, jonka ymmärtämiseen minun oikeustieteelliset opintoni eivät riitä (koska en ole kyseistä alaa päivääkään opiskellut muuta kuin kantapään kautta Kelassa ja työkkärissä asioidessani).
 
Sain kuitenkin rohkaisevia viestejä siitä, että ilmeisesti kuulun eläketuen piiriin, mutta sitä koskevia hakemuslomakkeita Kelaankin tulee vasta heinäkuussa (joka sittemmin muuttui elokuuksi). Täystyrmäys tulikin vasta elokuussa, kun postilaatikkooni ei ilmestynyt kirjettä, joka oli tarkoityus lähettää kaikille Kelan mielestä pitkäaikaistyöttömien ennen vuotta 1958 syntyneille eläketuen piiriin kuuluville.
 
Näitä armoeläkepäiviä odotellessani olin tehnyt jo koko joukon omaan elämääni ratkaisevasti vaikuttavia suunnitelmia. Olen alustavasti ilmoittanut vuokraisännälleni, että irtisanon asuntoni Jämsänkoskella syyskuun lopussa ja muutan Kajaaniin. Syynä muuttoon on paitsi Kajaanissa asuva naisystäväni myös se, että muuton seurauksena ja eläkkeen avulla pääsisin kokonaan eroon paitsi Kelan lippusten ja lappusten täyttämisestä ja TE-toimiston määräaikaisista kuulusteluista myös asumistuen hakemisrumbasta ja voisin viettää rauhanomaista eläkeläiselämää byrokratian rattaista vihdoin irti päässeenä enää nykyistä pahemmin kolhiutumatta.
 
Näin yksinkertaistahan asia ei tietenkään ole. Sen lisäksi että koko eläketukeni näyttää valuvan viemärinkoskesta alas, minulla köyhänä pitkäaikaistyöttömänä ei näytä olevan myöskään oikeutta muuttaa asunnostani mihinkään omaehtoisesti, ei ainakaan Kajaaniin rakastamani ihmisen luokse.
Kelan virkailija luetteli minulle tylyjä numeroita. Omatoimiseen muuttoon KELA antaa toimeentuloturvan ja perustyöttömyysturvan varassa elävälle ihmiselle yli 200 kilometrin mittaiseen muuttoon 160 euron muuttoavustuksen.
 
Siis hetkinen: Minulla on elämäni aikana enimmäkseen kirpputoreilta hankittu vaatimaton irtaimistoni: maalaukseni, kirjoittamani tekstikansiot, kaksi kirjahyllyä kirjoineen, televisio, kellarissa pesukone, keittiössä pakastin, sänky, lipasto, mikroaaltouuni, astioita, vaatteita ja muuta krääsää, monen mielestä tarpeetonta.
 
Kajaaniin on matkaa Jämsänkoskelta noin 500 kilometriä. Miten helvetissä minä saan muutettua omaisuuteni itseni mukana Kajaaniin 160 eurolla? Enhän saa kaikkea tätä rojua vietyä edes Jämsänkosken kaatopaikalle sillä hinnalla. Itse arvelen muuttokuorma-auton maksavan noin 2000 euroa kahdella muuttomiehellä noin 16 tunnin työstä, kuorma-autosta ja bensoista.
Muuttaessani Ylistarosta Jämsänkoskelle sain muuttoavustusta kuitenkin muistaakseni 650 euroa, joka sisälsi kilpailutuksen jälkeen halvimman muuttokuljetuksen. “No se oli sosiaalitoimiston kautta”, Kelan virkailija totesi. “Meillä Kelassa on nämä taksat”.
 
Jätin taas yhden hakemuksen jossa pyysin muuttotukea ja joka luultavasti vetää vesiperän. Ystävällisesti Kela-virkailija kirjoitti kuitenkin toimeentulotuen muutoshakemukseen:
“Asiakas irtisanomassa nykyisen asunnon 30.9.2019 ja muuttamassa naisystävänsä luokse Kajaaniin. Kertoo tarvitsevansa kaksi muuttomiestä ja kuorma-auton muuttoa varten. Kertoo ettei ole apua muuttoon ja joutuisi hoitamaan muuton yksin. Hakee maksusitoumusta muuttopalveluun. Asiakkaalla on paljon painavaa tavaraa (kaappeja, kirjahyllyujä, pesukone, pakastin yms.) Pelkää että joutuu hävittämään omaisuutta, jos ei saa muuttoon muuttopalvelua.”
 
Kaiken sen nöyryytyksen jälkeen mitä olen viimeisen 25 vuoden aikana sosiaalitoimen, Kelan, työvoimaministeriön ja muiden byrokraattisten instanssien taholta kohdannut, en jaksa olla muuttoni suhteen tippaakaan toiveikas. Pahaa pelkään että olen 1.10. asunnoton ja joudun matkaamaan Kajaaniin korkeintaan selkärepullinen 61 vuoden aikana kertyneestä omaisuudesta mukanani.
 
Minun 495 euron käteenjäävillä kuukausiansioillani ei 2000 euron muuttokuljetusta makseta.

Eläketukihakemus 27.8.2019

Työhistoriastani 1981-2019

Olen työskennellyt Pohjanmaan Kansa/Pohjanmaan Demari lehdessä vuosina 1981-1991
toimitusharjottelijana, toimittajana ja toimitussihteerinä.
Vuosina 1985-1986 olin opiskeluvapaalla Pohjanmaan Kansasta.
Syksyllä 1985 kävin Oriveden opiston 4 kuukauden kirjoittajakurssin ja sen päätyttyä
työskentelin hoitoapulaisena Rinnekodin kehitysvammalaitoksessa,
kunnes minut kutsuttiin takaisin Pohjanmaan Kansan toimitukseen keväällä 1986.
Vuonna 1990 Pohjanmaan Kansa -lehti yhdistettiin Demari-lehteen ja alkoi ilmestyä Pohjanmaan Demari -nimisenä lehtenä.

Tässä vaiheessa koko entisen Pohjanmaan Kansan toimittajamäärää ryhdyttiin nopeasti vähentämään ja seurauksena oli lopulta koko Pohjanmaan Demarin lakkauttaminen.
Itse irtisanouduin Pohjanmaan Demarista vuonna 1991 ja ryhdyin freelance-toimittajaksi Kemiin.

Toimin vuosina 1991-1993 Pohjolan Työn vakituisena avustajana ja kirjoitin lisäksi artikkeleita juttuja lukuisin muihin valtakunnallisiin ja maakunnallisiin ölehtiin (mm. Ilta-Sanomat, Ilkka, Vaasa, Vasabladet, Pohjolan Sanomat, Uusi Nainen, Suomen Luonto, Niin&Näin, Uusi Nainen, Tiede 2000).

Vuoden 1992 pankkikriisin seurauksena freelance-toimittajan työtilaisuudet vähenivät ja palkkiot huononivat niin merkittävästi, että en pystynyt enää saamaan toimeentuloa toimittajan työstä vaan jäin työttömäksi työnhakijaksi vuonna 1993 jatkaen kuitenkin lehtikirjoittamista epäsäännöllisesti 1990-luvun lopulle asti.

Olen kuitenkin pääsääntöisesti ollut työttömänä työnhakijana vuodesta 1993 lähtien lukuunottamatta 6 kuukauden työllistämisjaksoa Kemin historiallisen museon museoapulaisena vuosina 1995-1996.
Vuosina 2003-2004 olin yhtäjaksoisesti vuoden sairaslomalla mielenterveydellisistä syistä.

Työllistämisjaksoa 1995-1996 ja sairaslomaa 2003-2004 lukuunottamatta, olen saanut työttömänä työnhakijana työttömyyskorvausta koko ajan vuosina 1993-2006, jolloin jätin menemättä erään omaehtoisesti hakemani koulutuksen (kehystäjäkurssin) pääsykokeeseen. Asuin tuolloin Seinäjoella ja koulutus olisi ollut Teuvalla, jonne totesin opiskelumatkojen julkisilla kulkuyhteyksillä mahdottomiksi.

Karenssiin joutuminen tuli minulle täytenä yllätyksenä, koska kyseessä ei ollut työvoimaviranomaisten ehdottama tai määräämä koulutus, vaan olin itse omatoimisesti hakenut koulutusta, johon osallistumisen hakupaerien lähettämisen jälkeen totesin mahdottomaksi.

Vielä suurempana yllätyksenä tuli se, että työllisyyslaki oli vuoden 2006 alusta lähtien muutettu niin, että aikaisemman 3 kuukauden määräaikaiskarenssin sijaan karensssi olikin ns. ikuinen karenssi, josta ei päässyt pois, ellei täyttänyt vähintään 5 kuukauden työssäolovelvoitetta (kts. Liite Saku Timonen: Elinkautinen karenssi.

Karenssini venyikin kaikkiaan 10,5 vuoden mittaiseksi vuosina 2006-2017. Koko tämän ajan olin samanaikaisesti kuitenkin työttömänä työnhakijana täyttäen kaikki työvoimaviranomaisten siihen asettamat vaatimukset. Työttömänä työnhakijana olemisesta vuodesta 2011 lähtien kts. Liite Todistus työttömyydestä. Tähän aikaan sisältyi vain yksi 6 vrk mittanen unohdus työnhaun uusimisesta 31.5.2012-6.6.2012.

Käytännöllisesti katsoen olen ollut työtön ja pitkäaikaistyötön vuodesta 1996 lähtien yhtäjaksoisesti tähän päivään asti yllä mainittua vuoden mittaista sairaslomaa lukuunottamatta.
Koska myös ikäni puolesta täytän ns Lex Lindström IIn eli laajennetun eläketuen edellytykset haen ikääntyville pitkäaikaistyöttömille tarkoitettua eläketukea 1.10.2019 alkaen.

Jämsänkoskella 27.8.2019
Keijo Nevaranta

Ikuisen karenssin ikuiset arvet

Olen joitakin kertoja kirjoittanut siitä, miten tietämättömyyttäni jouduin ns. “ikuiseen karenssiin” vuonna 2006, koska heikkojen kulkuyhteyksien takia jätin menemättä erään itse hakemani työllisyyskoulutuksen pääsykokeisiin. 
 
Siitä on julkaistu eräs versio blogissani http://nevaranta.blogspot.com/2017/12/koyhat-kyykkyyn.html. Tuolloin karenssiin joutuessani en edes ollut tietoinen tällaisesta päättymättömästä karenssista koska vuoden 2005 loppuun mennessä karenssi oli ollut vain 3 kuukauden mittainen.
 
Olen kirjoittanut myös blogeja ikuisesta karenssista, josta vuoden 2012 heinäkuussa voimaan tulleella lailla armahdettiin uudet karenssilaiset, mutta ei meitä vuosina 1.1.2006-1.7.2012 karenssiin joutuneita, joista useimmat olimme rämpineet karenssissa jo vuosikausia. Vihdoin muistaakseni vuonna 2015 saatiin aikaan laki, jolloin myös tämä karenssiin unohdettu kansanosa armahdettiin. 
 
Pääsimme pois ikuisesta karenssista 1.1. 2017, jonka jälkeen meille ei TE-toimistojen työvoimapoliittisten lausuntojen mukaan ollut enää estettä työmarkkinatuen maksamiselle, mutta Kela määräsi meille yllättäen 5 kuukauden mittaisen lisäodotusajan. Me “ikuiset karenssilaiset” pääsimme siis vihdoin todellisuudessa pois karenssista toukokuun lopussa vuonna 2017, jolloin olin itse ollut yhtäjaksoisesti karenssissa 10,5 vuotta. Rangaistusaikahan yhdestä työttömyyslain tahattomasta rikkomuksesta oli kohdallani suunnilleen sama kuin joukkomurhasta tuomitulla elinkautisvangilla.
 
Vuoden 2017 kesäkuussa pääsin siis vihdoin takaisin työttömyysturvan piiriin. Tosiasiassa kuitenkin olen ollut jatkuvasti työtön vuodesta 1996 lähtien (puolen vuoden työllistämisepisodia Kemin historiallisessa museossa lukuunottamatta vuodesta 1993 lähtien) ja täyttänyt tunnollisesti kaikki työvoimaviranomaisten määräämät työnhakuvelvoitteet viimeisen 23 vuoden ajan, sillä myös karenssissa ollessaan ihmisen täytyy jatkuvasti olla työtön työnhakija ja täyttää kaikki työvoimaviranomaisten asettamat velvoitteet ja siihen liittyvät lippuset, lappuset ja työvoimatoimistotapaamiset. Tämän ajan olen ollut moitteettomasti työtön (yhtä vuoden sairaslomaa lukuunottamatta, josta tulikin toinen selkkaus, koska työtön saa sairastaa vain 300 päivää kerrallaan).
 
Kun Lex Lindström I tuli voimaan olin vuotta liian nuori päästäkseni sen perusteella eläkkeelle pitkäaikaistyöttömyydestä johtuen. Sipilän hallituksen kaudella tuli kuitenkin voimaan ns. Lex Lindström II, johon itsekin uskoin kuuluvani, oltuani yhtämittaisesti työtön työnhakija noin 24 vuotta, ollut oikeutettu työmarkkinatukeen 31.8.2018 ja siitä lähtien jotain aktiivimallikoukeroita lukuunottamatta. Lisäksi olen syntynyt ennen 31.8.1958.
 
Elokuussa olisi siis postilaatikkooni pitänyt rapsahtaa kirje, jossa ilmoitetaan että minun tulee hakea tätä eläkettä elokuun aikana ja olisin päässyt etuuseläkkeen piiriin lokakuussa 2019. Mutta eihän tämä tietenkään niin yksinkertaista voi olla. 
 
Vanha ikuinen karenssini laskettiin uudeksi synniksi Kelassa. Koska en ole osannut osata keplotella sieltä mitenkään ulos, nyt onkin määritelty, että minun olisi pitänyt täyttää työttömyysetuuden saamisedellytykset vuosina 2010-2016. Ja näitä tuen saamisedellytyksiä en ole voinut täyttää koska olen lähes koko tämän ajan ollut ikuisesssa karenssissa vaikkakin samaan aikaan työttömänä työnhakijana.
 
Haen tätä eläkettä kuitenkin. Luulen että turhaan. Ikuinen karenssi rankaisee minua 10,5 vuoden karenssin, siitä aiheutuneiden mielenterveydellisten ja sosiaalisten ongelmien jälkeen myös tällä lain tulkinnalla että en perkele vieläkään ole ollut riittävästi työtön päästäkseni pitkäaikaistyöttömyydestä johtuvalle eläkkeelle.