tiistai 24. syyskuuta 2019

Paperiaikakauden loppu


Oikeastaan vasta nyt muuttoa tehdessäni olen tajunnut, että se mitä nimitimme 1970-luvulla paperiaikakaudeksi on päättynyt. Olemme siirtyneet tietokoneaikaan ja Ray Bradburyn Fahrenheit 451 https://fi.wikipedia.org/wiki/Fahrenheit_451 on vanhentunutta kauraa. Tosin esimerkiksi erään helsinkiläisen kirjaston uusi johtaja lupasi ensi töikseen polttaa yli 20 000 kirjaa kirjastosta, mutta paperin polttaminen ei enää ole mikään vallankäytön väline nykyään. Sen sijaan yhteiskunnallisia tai liiketaloudellisia tietokonejärjestelmiä tuhotaan kyberhyökkäyksillä ja virusohjelmilla.
 
Itse olen paperiaikakauden lapsi ja tämän olen otsani hiessä taas kerran joutunut toteamaan muuttoa varten pakatessani. Kymmeniä pahvilaatikoita kirjoitettuja (käsin-, koneella- tai alkeellisilla 90-luvun tietokoneilla kirjoitettuja ja monistettuja tai tulostettuja papereita) on taas lähdössä muuton mukana mukanani, kuten vajaat 1000 omistamaani kirjaakin. Äitinikin ihmetteli, mitä minä niillä kirjoilla teen. Yritin vastata, että olen kirjailija ja tarvitsen siksi kirjoja, mutta hän ei oikein ymmärtänyt.
 
Alan ymmärtää vihdoin sen, että olen kaikessa käytännössä jäänyt viime vuosituhannelle, kuten tietokoneenikin, joista vanhimmat romut nyt raaskin viedä kierrätyspisteeseen, vaikkakin sydäntä kirpaisten. Toki olen tärkeimmät tiedostot tulostanut paperille, joka säilyy kun tietokoneet lopulta vanhenevat ja muuttuvat toimintakyvyttömiksi tai yhteensopimattomiksi nykyajan järjestelmiin, mutta jotain korvaamattoman arvokasta saatoin nyt niiden mukana hävittää loppusijoituspisteeseen.
 
Yli 40 vuotta olen vakavasti kirjoittanut, aluksi käsin ruutupaperille tai Tippa-kirjoituskoneellani sanomalehtuiin. 1970-luvullahan sanomalehteenkin kelpasi vielä käsinkirjoitettu teksti, jonka latojat sitten latoivat metalli- tai muoviladontana julkaistavaksi. Siksi nämä useat kymmenet pahvilaatikot arkistomateriaalia. Nykyään koko latojien ammattikunta on kuollut ja sanomalehdetkin julkaistaan jollain muoveilla kyllästettyinä niin, että niitä ei voi käyttää edes perseen pyyhkimiseen saati nuotion sytyttämiseen, kun itse sytykettäkään ei millään tahdo saada palamaan.
 
Ymmärrän että olen dinosaurus, olen jäänyt jonnekin menneeseen aikakauteen, ajan kerrostumien sisälle vangiksi, samalla kun maailma on mennyt minusta ohi. Pankit ovat muuttuneet virtuaalisiksi, raha digitaaliseksi, politiikka twitteriksi ja minä kaiken tämän keskellä muinaisjäänteeksi. Ei, tällaisessa maailmassa en osaa enää elää, en selviydy asioideni hoitamisesta enkä täällä haluaisi ollakaan vaan kirjoitella sulkakynällä runojani jossain aivan toisessa todellisuudessa. 
 
Mutta kukapa minun hätähuutojani enää kuulee tai kuuntelee. Maapallo vain rullaa edelleen radallaan, kunnes joku nörtti keksii ohjelman, jolla pysäytetään koko planeetan tietoliikennejärjestelmät kuten droonien ampumilla ohjuksilla sytytettiin Saudi-Arabian öljynporaustornit tuleen.

Maija Keräsen maalauksia Taikavakassa



Maija Keräsen maalauksia
esillä Taikavakassa Jämsässä
marraskuun loppuun asti
Kajaanilaisen Maija Keräsen maalauksia on esillä näyttelynä Jämsässä Taikavakan tiloissa marraskuun lopulle asti. Näyttelyssä on esillä tuoreita luontoaiheisia maalauksia: metsää, puita, kasveja, hedelmiä ja vihanneksia... Ne on maalattu Jämsänkoskella menneen kesän aikana. Keränen on emerita kuvaamataidon opettaja ja ammattitaiteilija, jonka näyttely ”Maalauksia monikulttuurisuudesta” on samaan aikaan esillä Oulun läänissä Oulun aluetaidemuseon järjestämällä vuoden mittaisella näyttelykierroksella
  • Olen tehnyt taidetta 1-vuotiaasta lähtien, aloitin heti kun sain kynän käteeni. Isä oli hankkinut suuren paperirullan ja siitä oli levitetty paperia keskelle olohuoneen lattiaa. Rullasta sai paperia aina kun oli tarvis eli päivittäin. Viihdyin yksin taiteiluineni, mutta alakerran ystäväni Arja oli usein katsomassa piirräntääni. Makasin paperin päällä, piirsin ja kerroin tarinoita, kertoo vuonna 1950 syntynyt Maija Keränen.
  • Kun olin ensimmäisellä luokalla Kankaan kansakoulussa Kouvolassa, opettajani Eeva Paronen sanoi ensimmäisessä vanhempainillassa vanhemmilleni, että tuosta tytöstä tulee taiteilija. Ollessani sikotaudissa kotona kaksi viikkoa, opettaja toi minulle taidetarvikkeita. Kevätnäyttelyssä oli esillä ”Maijan eläintarha”. Siitä se ura sitten urkeni.
  • Sain jo keskikouluaikana palkintoja taiteen tekemisestä Kouvolan taidekilpailuissa. Sain koulusta kuvaamataitostipendinkin. Muistan ostaneeni sillä rahalla uimapuvun. Töitäni oli esillä Kouvolan Taideseuran vuosinäyttelyissä. Tein tuolloin jo puupiirroksiakin.
  • Keskikoulun jälkeen menin Savonlinnan Taidelukioon ja pidän sitä ratkaisevana tulevalle ammatilleni. Sen jälkeen matka jatkui Helsinkiin Taideteolliseen korkeakouluun eli nykyiseen Aalto-yliopistoon. Pääsin sisään jo lukion toiselta luokalta, mutta palasin vielä Savonlinnaan opiskelemaan lukion loppuun. Aloitin sitten opiskeluni Helsingissä vuonna 1971. Valmistuin graafikoksi vuonna 1977. Samana päivänä muutin perheellisenä Suomussalmella.
  • Leipäni olen tienannut kuvaamataidon opettajana, koska vähitellen tajusin, että taiteella ei ainakaan Kainuussa pysty elämään. Kainuu ei ole kohdellut minua mitenkään silkkihansikkain, mutta siellä on kotini. Nyt eläkkeellä teen kuvataidetta täyspäiväisesti ja jatkan taiteen tekemistä kunnes kuolen pensseli kädessä.

    Taikavakan näyteikkunan lisäksi maalauksia on esillä myymälän sisällä liiketilan peräseinällä. Kaikkiaan esillä on nelisenkymmentä impressionistista akryylimaalausta. 




perjantai 20. syyskuuta 2019

Pitkäaikaistyöttömyydestä ja Lex Lindströmistä

Kuten odotinkin, eläketukihakemukseni pitkäaikaistyöttömyyden johdosta on hylätty. Se on hylätty koska en ole saanut Lex Lindström IIn mukaista työmarkkinatukea vähintään 1250 päivää ajalla 1.9.2012-31.6.2018.

Kyseistä työttömyyspäivärahaa en ole voinut saada, koska vuonna 2006 jouduin Tarja Filatovin (sd.) esittelemän uuden ns. ikuisen karenssin kiemuroihin. Vuonna 2012 ikuisesta karenssista tuli voimaan ns. armahduslaki, joka vapautti karenssista uudemmat karenssilaiset, mutta lakiin jäi 5 vuoden porsaanreikä. Ikuisen karenssin veteraaneja ei armahdettu.

Ikuisesta karenssista aiottiin vihdoin uudella lailla vapauttaa loputkin lähes tai yli 10 vuotta karenssissa olleet karenssilaiset vuoden 2017 alusta. Joulukuussa 2016 minut aiottiin vihdoin 10,5 vuoden karenssissaolon jälkeen vapauttaa karenssista ja hyväksyttiin työttömäksi työnhakijaksi. (Työtön työnhakija minun oli muuten lain mukaan ja käytännössä pitänyt olla ollut koko tämän 10,5 vuotta tällä välilläkin perusturvan saamiseksi.) Tämä ei kuitenkaan oikeuttanutkaan karenssista poispääsemiseen vaan meille vanhoille ikuisille karenssilaisille säädettiin vielä lisärangaistukseksi puolen vuoden siirtymäaika. Vapauduin lopullisesti karenssista toukokuussa 2017.

Työvoimaministeri Jari Lindström (perussuomalaiset/siniset) markkinoi sittemmin ns. Lex Lindström lain, jolla ikääntyvät (yli 61 vuotiaat) pitkäaikaistyöttömät pääsisivät ennenaikaiselle eläkkeelle. Lex Lindström I sai jatkoa Lex Lindström II:sta, jolla myös vuonna 1958 syntyneet ja sitä vanhemmat pitkäaikaistyöttömät armahdettaisiin eläkkeelle. Tämän lain uskoin vihdoin koskevan minuakin.

Julkisuudessa Lindström, hallitus ja eduskunta ovat koko ajan puhuneet pitkäaikaistyöttömistä. Itse koen olevani todella pitkäaikaistyötön. Olen ollut työtön ja työttömänä työnhakijana nyt yhtäjaksoisesti 23 vuotta vuodesta 1996 lähtien. Mutta lakipykälien mukaan olenkin siis ollut vain työtön työnhakija mutta en työtön vuosina 2006-2017, koska olen tuolloin ollut ”ikuisessa karenssissa” josta ulospääseminen olisi vaatinut puolen vuoden työhön tai koulutukseen tms. pääsemistä, mihin en ole kauheasti pyrkinyt, jota minulle ei ole tarjottu, enkä sellaiseen ole päässyt vaan olen seilannut ns. B-luokan työnhakijana koko karenssiajan.

Lex Lindström kuulostaa julkisuudessa hienolta: armahdetaan ikääntyvät pitkäaikaistyöttömät eläkkeelle nuorempien työnhakijoiden jaloista. Tälle on varmaan takana kansan syvä tuki. Mutta totuus molemmista laeista Lex Lindström Istä ja Lex Lindström IIsta on toisenlainen. Miten nämä lait lopulta ovat vaikuttaneet: Lex Lindström I:llä eläkkeelle päästettiin lopulta 3500 ihmistä, Lex Lindström II:n avulla eläköityy ehkä 2000 pykälät täyttävää työnhakijaa.

Sumppuun jäävät edelleen vaikeimmin työllistettävät kaltaiseni ikuiset karenssilaiset, jotka ovat suoraan sanoen vaikkapa kymmenen vuoden karenssin aikana niin vittuuntuneet suomalaiseen yhteiskuntaan että mitään pyrkimystä tai kykyä työmakkinoille heillä ei enää ole. Sen sijaan esimerkiksi minulle vuonna 2006 yhdestä virheestäni johtuvaa ikuiseen karenssiin joutumista kostetaan vieläkin.

torstai 19. syyskuuta 2019

Sotalaivahankinnoista

Tietenkin sotalaivahankinnat ovat jonkun mielestä välttämättömiä että maanpuolustusjärjestelmämme tehostuu, samoin kuin tietenkin tulevat uudet hävittäjät.
Neljä paattia maksaa kohtuulliset 5 miljardia euroa ja kaupanpäällisiksi sotalaivahankinta elvyttää: se tuo Raumalle 2000 työpaikkaa.
Mutta ryhdyn miettimään toisin: Entä jos sotalaivoja ei hankittaisikaan, koska nehän eivät tule tuottamaan yhteiskunnalle valmistumisensa jälkeen muuta kuin kuluja.
Ryhdyn laskemaan miten paljon 5 miljardilla voisi ihmisiä pelkkänä elvytyksenä työllistää vaikka horsmanvarsien kitkentään. Otetaan kuvitteellinen niukin mahdollinen oikea palkka jonka arvioin aiheuttavan valtiolle noin 3000 euron kustannukset kuukaudessa, vuodessa 40000 (pyöristän). 1000 henkilöä työllistyisi siis vuodeksi 40 miljoonalla eurolla ja 100000 miestyövuotta saataisiin aikaan 4 miljardilla eurolla.
En muista kauanko laivanrakentaminen kestää, mutta tuskin kuitenkaan yhtä kauan kuin Iisakin kirkon. Näinpä pienessä pasifistisessa päässäni päättelen, että horsmankitkentä on kansantaloudellisesti satoja kertoja tehokkaampaa työllistämistä kuin sotalaivarakennustyö Raumalla. Yhtä hyödyttöminä pidän kumpaakin.

torstai 29. elokuuta 2019

Kuka on Uuninpankkopoika Saku Timonen?


Tutustuin Uuninpankkopoika Saku Timoseen noin kymmenen vuotta sitten netitse. Koskaan emme ole henkilökohtaisesti tavanneet. Minä harvoin puutun toisten ihmisten elämään liittyviin asioihin ja nytkin teen sen Saku Timoselta lupaa kysymättä. Kerron kuitenkin hieman taustaa omasta näkökulmastani. 
Olin opettelemassa tätä modernia nettiä kirjastossa ja onnistuin liittymään erinäisiin ryhmiin kuten Puolangan pessimistipäivät. Kerroi kaverilleni T. Sameli Rajalalle, että minäkin haluaisin perustaa jonkin ryhmän. Hän lupasi auttaa. “Mikä ryhmän nimi on?” “Häh? No vaikka Pohjois-Kalotin Itsenäisyysliike PKI” “Mikä on ryhmän tarkoitus?” “Tota noin, mä meen kotiin kahville ja mietin puoli tuntia.” Olin kyllästynyt ryppyotsaiseen luonnonsuojeluun ja ideani oli perustaa humoristinen luonnonsuojeluryhmä, josta voisivat kiinnostua nekin, jotka eivät varsinaisia luontoihmisiä olleetkaan. Tämä tapahtui 2009
Piti ryhmään löytää myös jäseniä. FBn mukaan ainakaan silloin ei ainoastaan yhden henkilön ryhmä ollut mahdollinen. Puolangan Pessimismipäiviltä löysin ensimmäiset jäsenet, Uuninpankkopoika Saku Timonen oli 5 ensimmäisen ryhmääni hyväksytyn jäsenen joukossa. Kaikki ensimmäiset jäsenet olivat jostain syystä Puolangan pessimistejä, koska en ketään muita netissä tuntenut.
PKIn historia oli mikä oli, mutta tavallaan netitse ystävystyin moniin ryhmän jäseniin. PKIn ensimmäisessä itsenäisyyskonferenssissa tapasinkin joitakin kymmeniä heistä. Uuninpankkopoika mökötti konferenssin ajan kotona uuninpankolla vai oliko se nyt ruumislaudalla. 
Osapuilleen samoihin aikoihin ellei jo aiemmin Sakari Timonen oli itse ryhtynyt julkaisemaan blogia Uuninpankkopoika Saku Timonen. Hän julkaisee ja on julkaissut käytännössä päivittäin uuden blogitekstin. Nykyään blogit ilmestyvät APU-lehden blogeina. Uuninpankkopoika on näissä blogeissaan 10 vuoden ajan kirjoittanut suvaitsevaisuuden puolesta, köyhyyttä ja syrjäytymistä vastaan, antanut neuvoja kaltoin kohdelluille kansanryhmille sekä oikaissut sekä lain epäoikeudenmukaisista (huonosti valmistelluista) säädöksistä, että esimerkiksi vain 9 euron päiväpalkalla lain vastaisesti pakkotyöllistettyjen uhrien asemasta.
Uuninpankkopoika itse kuvailee itseään ja blogiaan näin: Kuka on Uuninpankkopoika?
“Uuninpankkopoika on juukalaisen 61-vuotiaan sosionomi ja oikeustieteen kandidaatti Sakari Timosen alter ego, joka tarkastelee ja kommentoi yhteiskunnan eri ilmiöitä kriittisesti. Juridiikka, politiikka ja tiedonvälitys ovat mielenkiintoni tavallisimmat kohteet, mutta aihepiiri ei ole niihin rajattu. Saatan kirjoittaa ihan mistä tahansa ihan milloin tahansa.
Olen tähänastisen elämäni aikana toiminut mm. haudankaivajan apulaisena, taksikuskina, kirjastoapulaisena, Maaningan kunnan taloussihteerinä, Vantaan kaupungin lastensuojelun sosiaalityöntekijänä, Tiehallituksen ylitarkastajana, Helsingin kaupungin apulaiskaupunginsihteerinä ja Helsingin kaupungin rakennusviraston toimistopäällikköna sekä avustajana oikeudenkäynneissä erinäisiä kertoja. Olen myös Juuan kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen jäsen (SDP). Älkää siis antako Uuninpankkopojan ylvään tittelin hämätä.
Uuninpankkopoika ei kirjoita iloa tihkuvaa tekstiä. Hyväntuulinen Sakari Timonen löytyy joko henkilökohtaisen tuttavuuden kautta tai jopa facebookista kaveripyynnöllä. Yleensä hyväksyn kaveripyynnöt, jos profiilin takana näyttää olevan ihan oikea henkilö.
Asiattomuuksia kirjoittelevat poistan kavereista ja laitan eston päälle. Fb-kaveruus ei tarkoita sitä, että voisitte kaataa lakiongelmanne minulle ilmaisten neuvojen toivossa. Sähköpostitse en enää ota vastaan henkilökohtaista palautetta. Oma lähestymistapanne määrittelee minun suhtautumiseni. Asiallisiin asioihin suhtaudun asiallisesti, huumoriin huumorilla ja rähisijät otan vastaan ilkeydellä tai mykkyydellä. Kunnianloukkaukset ja laittomat uhkaukset käsitellään käräjäoikeudessa.”
Minun näkökulmastani katsottuna Uuninpankkopoika on ihmisoikeusaktivisti joka erään toisen fb-ystäväni Sira Moksin kanssa kuuluu samalla fb:n rasistisiiven eniten vihaamien blogistien ja suvaitsevaisuuden puolesta julkaisevien henkilöiden joukkoon. Viha näitä oikeudenmukaisuutta puolustavia kannanottajia kohtaanhan ilmenee paitsi jatkuvina tiettyjen rasististen ryhmien uhkailuina ja verhoiltuina tappouhkauksina sekä Sira Moksin pilapiirrosten kohdalla jatkuvina tiettyjen ryhmien ilmiantojen aiheuttamina banneina myös jonain paljon järkyttävämpänä.
Uuninpankkopojan historiasta tiedän sen, että hän asuu nykyään Juuassa (tai Juukassa) vanhan äitinsä luona ja muiden toimiensa ohella auttaa pitkälti yli 80-vuotiasta äitiään selviytymään kotonaan elämän jokapäiväisissä asioissa kuten vaikkapa lumitöiden tekemisessä ja sen sellaisessa. Tätä suomalaiset uusnatsit eivät voi sulattaa. Ajatus on: “Siellä se uuninpankkopoika elelee äitinsä siivellä tekemättä yhtään mitään.” Tällaisia mielipiteitä esittävät pääosin työtätekemättömät alkoholisoituneet rasistit pilvipäissään ja öisin.
Karmeinta oli jokin vuosi sitten tapahtunut episodi, jossa kahdelle suomalaiselle yhteiskunnallisesti vaikuttavalle ns. “suvakille” lähetettiin postipakettina kuollut rotta, ihan noin niin kuin humoristisena uhkauksena. Saku Timosen kohdalla paketin vastaanottajaksi ei kuitenkaan ollut merkitty Sakaria itseään vaan hänen äitinsä. ikään kuin äidille olisi yritetty vihjata hänen poikansa tulevaisuudesta jotain. Onneksi äiti ei koskaan paketin sisältöä nähnyt, mutta myöskään pakettien lähettäjää ei saatu koskaan kiinni.
Tämänpäiväisessä blogissaan Uuninpankkopoika Saku Timonen kirjoittaa uunituoreesta Abdirahim Husu Husseinin tapauksessa. Tämä oli saanut postipakettina hirttoköyden ja siitähän syntyi valtava twitter-riemu rasistipiireissä. Näitä kunnianloukkauksia tai suoranaisia tappouhkauksia poliisin tai ns. nettipoliisin voimavarat eivät riitä tutkimaan, joten ne päässääntöisesti jäävät omaan arvoonsa.
Minullakin on oma arvomaailmani. Arvostan erittäin korkealle fb-ystäväni Sakari Timosen täyspäiväisesti ja toimisesti tekemää työtä ihmisoikeuksien, ihmisyyden ja suvaitsevaisuuden lisäämiseksi Suomessa ja tässä kehotan lukemaan hänen blogiaan Uuninpankkopoika Saku Timonen ainakin aina silloin tällöin. Olisi helkkarin hienoa nähdä että hänet joutilaaksi nössöksi ja tapettavaksi luteeksi tuomitsevat rasistit itse edes joskus tekisivät jotain sillä tavalla yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä kuin Sakari Timonen on tehnyt paitsi blogistina olemisen, myös koko työhistoriansa ajan.

Liitteenä Uuninpankkopojan blogi Abdirahim Husu Husseinin hirttoköydestä: https://blogit.apu.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2019/08/29/mediakasvatusta/

tiistai 27. elokuuta 2019

Eikö köyhä saa vaihtaa edes asuinpaikkaa?

Uskoin viime syksystä tämän vuoden elokuuhun asti, että elämäntilanteeni vihdoin valkenisi. Juha Sipilän hallituksen työministeri Jari Lindströmhän oli hehkuttanut puheissaan ennen vuotta 1958 syntyneiden pitkäaikaistyöttömien armahtamista ennenaikaiselle eläkkeelle eli ns. laajennetun eläketuen piiriin.
 
Kun kyselin keväällä sekä Kelasta että TE-toimistosta, mitä tämä eläketukilaki tarkoittaa, vastaukset olivat ympäripyöreitä. Kukaan KELAn tai TE-toimiston virkailija ei oikein tuntunut tietävän, mikä on lain sisältö. Minua kehotettiin tarkistamaan asiaa Finlexistä, jonka ymmärtämiseen minun oikeustieteelliset opintoni eivät riitä (koska en ole kyseistä alaa päivääkään opiskellut muuta kuin kantapään kautta Kelassa ja työkkärissä asioidessani).
 
Sain kuitenkin rohkaisevia viestejä siitä, että ilmeisesti kuulun eläketuen piiriin, mutta sitä koskevia hakemuslomakkeita Kelaankin tulee vasta heinäkuussa (joka sittemmin muuttui elokuuksi). Täystyrmäys tulikin vasta elokuussa, kun postilaatikkooni ei ilmestynyt kirjettä, joka oli tarkoityus lähettää kaikille Kelan mielestä pitkäaikaistyöttömien ennen vuotta 1958 syntyneille eläketuen piiriin kuuluville.
 
Näitä armoeläkepäiviä odotellessani olin tehnyt jo koko joukon omaan elämääni ratkaisevasti vaikuttavia suunnitelmia. Olen alustavasti ilmoittanut vuokraisännälleni, että irtisanon asuntoni Jämsänkoskella syyskuun lopussa ja muutan Kajaaniin. Syynä muuttoon on paitsi Kajaanissa asuva naisystäväni myös se, että muuton seurauksena ja eläkkeen avulla pääsisin kokonaan eroon paitsi Kelan lippusten ja lappusten täyttämisestä ja TE-toimiston määräaikaisista kuulusteluista myös asumistuen hakemisrumbasta ja voisin viettää rauhanomaista eläkeläiselämää byrokratian rattaista vihdoin irti päässeenä enää nykyistä pahemmin kolhiutumatta.
 
Näin yksinkertaistahan asia ei tietenkään ole. Sen lisäksi että koko eläketukeni näyttää valuvan viemärinkoskesta alas, minulla köyhänä pitkäaikaistyöttömänä ei näytä olevan myöskään oikeutta muuttaa asunnostani mihinkään omaehtoisesti, ei ainakaan Kajaaniin rakastamani ihmisen luokse.
Kelan virkailija luetteli minulle tylyjä numeroita. Omatoimiseen muuttoon KELA antaa toimeentuloturvan ja perustyöttömyysturvan varassa elävälle ihmiselle yli 200 kilometrin mittaiseen muuttoon 160 euron muuttoavustuksen.
 
Siis hetkinen: Minulla on elämäni aikana enimmäkseen kirpputoreilta hankittu vaatimaton irtaimistoni: maalaukseni, kirjoittamani tekstikansiot, kaksi kirjahyllyä kirjoineen, televisio, kellarissa pesukone, keittiössä pakastin, sänky, lipasto, mikroaaltouuni, astioita, vaatteita ja muuta krääsää, monen mielestä tarpeetonta.
 
Kajaaniin on matkaa Jämsänkoskelta noin 500 kilometriä. Miten helvetissä minä saan muutettua omaisuuteni itseni mukana Kajaaniin 160 eurolla? Enhän saa kaikkea tätä rojua vietyä edes Jämsänkosken kaatopaikalle sillä hinnalla. Itse arvelen muuttokuorma-auton maksavan noin 2000 euroa kahdella muuttomiehellä noin 16 tunnin työstä, kuorma-autosta ja bensoista.
Muuttaessani Ylistarosta Jämsänkoskelle sain muuttoavustusta kuitenkin muistaakseni 650 euroa, joka sisälsi kilpailutuksen jälkeen halvimman muuttokuljetuksen. “No se oli sosiaalitoimiston kautta”, Kelan virkailija totesi. “Meillä Kelassa on nämä taksat”.
 
Jätin taas yhden hakemuksen jossa pyysin muuttotukea ja joka luultavasti vetää vesiperän. Ystävällisesti Kela-virkailija kirjoitti kuitenkin toimeentulotuen muutoshakemukseen:
“Asiakas irtisanomassa nykyisen asunnon 30.9.2019 ja muuttamassa naisystävänsä luokse Kajaaniin. Kertoo tarvitsevansa kaksi muuttomiestä ja kuorma-auton muuttoa varten. Kertoo ettei ole apua muuttoon ja joutuisi hoitamaan muuton yksin. Hakee maksusitoumusta muuttopalveluun. Asiakkaalla on paljon painavaa tavaraa (kaappeja, kirjahyllyujä, pesukone, pakastin yms.) Pelkää että joutuu hävittämään omaisuutta, jos ei saa muuttoon muuttopalvelua.”
 
Kaiken sen nöyryytyksen jälkeen mitä olen viimeisen 25 vuoden aikana sosiaalitoimen, Kelan, työvoimaministeriön ja muiden byrokraattisten instanssien taholta kohdannut, en jaksa olla muuttoni suhteen tippaakaan toiveikas. Pahaa pelkään että olen 1.10. asunnoton ja joudun matkaamaan Kajaaniin korkeintaan selkärepullinen 61 vuoden aikana kertyneestä omaisuudesta mukanani.
 
Minun 495 euron käteenjäävillä kuukausiansioillani ei 2000 euron muuttokuljetusta makseta.

Eläketukihakemus 27.8.2019

Työhistoriastani 1981-2019

Olen työskennellyt Pohjanmaan Kansa/Pohjanmaan Demari lehdessä vuosina 1981-1991
toimitusharjottelijana, toimittajana ja toimitussihteerinä.
Vuosina 1985-1986 olin opiskeluvapaalla Pohjanmaan Kansasta.
Syksyllä 1985 kävin Oriveden opiston 4 kuukauden kirjoittajakurssin ja sen päätyttyä
työskentelin hoitoapulaisena Rinnekodin kehitysvammalaitoksessa,
kunnes minut kutsuttiin takaisin Pohjanmaan Kansan toimitukseen keväällä 1986.
Vuonna 1990 Pohjanmaan Kansa -lehti yhdistettiin Demari-lehteen ja alkoi ilmestyä Pohjanmaan Demari -nimisenä lehtenä.

Tässä vaiheessa koko entisen Pohjanmaan Kansan toimittajamäärää ryhdyttiin nopeasti vähentämään ja seurauksena oli lopulta koko Pohjanmaan Demarin lakkauttaminen.
Itse irtisanouduin Pohjanmaan Demarista vuonna 1991 ja ryhdyin freelance-toimittajaksi Kemiin.

Toimin vuosina 1991-1993 Pohjolan Työn vakituisena avustajana ja kirjoitin lisäksi artikkeleita juttuja lukuisin muihin valtakunnallisiin ja maakunnallisiin ölehtiin (mm. Ilta-Sanomat, Ilkka, Vaasa, Vasabladet, Pohjolan Sanomat, Uusi Nainen, Suomen Luonto, Niin&Näin, Uusi Nainen, Tiede 2000).

Vuoden 1992 pankkikriisin seurauksena freelance-toimittajan työtilaisuudet vähenivät ja palkkiot huononivat niin merkittävästi, että en pystynyt enää saamaan toimeentuloa toimittajan työstä vaan jäin työttömäksi työnhakijaksi vuonna 1993 jatkaen kuitenkin lehtikirjoittamista epäsäännöllisesti 1990-luvun lopulle asti.

Olen kuitenkin pääsääntöisesti ollut työttömänä työnhakijana vuodesta 1993 lähtien lukuunottamatta 6 kuukauden työllistämisjaksoa Kemin historiallisen museon museoapulaisena vuosina 1995-1996.
Vuosina 2003-2004 olin yhtäjaksoisesti vuoden sairaslomalla mielenterveydellisistä syistä.

Työllistämisjaksoa 1995-1996 ja sairaslomaa 2003-2004 lukuunottamatta, olen saanut työttömänä työnhakijana työttömyyskorvausta koko ajan vuosina 1993-2006, jolloin jätin menemättä erään omaehtoisesti hakemani koulutuksen (kehystäjäkurssin) pääsykokeeseen. Asuin tuolloin Seinäjoella ja koulutus olisi ollut Teuvalla, jonne totesin opiskelumatkojen julkisilla kulkuyhteyksillä mahdottomiksi.

Karenssiin joutuminen tuli minulle täytenä yllätyksenä, koska kyseessä ei ollut työvoimaviranomaisten ehdottama tai määräämä koulutus, vaan olin itse omatoimisesti hakenut koulutusta, johon osallistumisen hakupaerien lähettämisen jälkeen totesin mahdottomaksi.

Vielä suurempana yllätyksenä tuli se, että työllisyyslaki oli vuoden 2006 alusta lähtien muutettu niin, että aikaisemman 3 kuukauden määräaikaiskarenssin sijaan karensssi olikin ns. ikuinen karenssi, josta ei päässyt pois, ellei täyttänyt vähintään 5 kuukauden työssäolovelvoitetta (kts. Liite Saku Timonen: Elinkautinen karenssi.

Karenssini venyikin kaikkiaan 10,5 vuoden mittaiseksi vuosina 2006-2017. Koko tämän ajan olin samanaikaisesti kuitenkin työttömänä työnhakijana täyttäen kaikki työvoimaviranomaisten siihen asettamat vaatimukset. Työttömänä työnhakijana olemisesta vuodesta 2011 lähtien kts. Liite Todistus työttömyydestä. Tähän aikaan sisältyi vain yksi 6 vrk mittanen unohdus työnhaun uusimisesta 31.5.2012-6.6.2012.

Käytännöllisesti katsoen olen ollut työtön ja pitkäaikaistyötön vuodesta 1996 lähtien yhtäjaksoisesti tähän päivään asti yllä mainittua vuoden mittaista sairaslomaa lukuunottamatta.
Koska myös ikäni puolesta täytän ns Lex Lindström IIn eli laajennetun eläketuen edellytykset haen ikääntyville pitkäaikaistyöttömille tarkoitettua eläketukea 1.10.2019 alkaen.

Jämsänkoskella 27.8.2019
Keijo Nevaranta

Ikuisen karenssin ikuiset arvet

Olen joitakin kertoja kirjoittanut siitä, miten tietämättömyyttäni jouduin ns. “ikuiseen karenssiin” vuonna 2006, koska heikkojen kulkuyhteyksien takia jätin menemättä erään itse hakemani työllisyyskoulutuksen pääsykokeisiin. 
 
Siitä on julkaistu eräs versio blogissani http://nevaranta.blogspot.com/2017/12/koyhat-kyykkyyn.html. Tuolloin karenssiin joutuessani en edes ollut tietoinen tällaisesta päättymättömästä karenssista koska vuoden 2005 loppuun mennessä karenssi oli ollut vain 3 kuukauden mittainen.
 
Olen kirjoittanut myös blogeja ikuisesta karenssista, josta vuoden 2012 heinäkuussa voimaan tulleella lailla armahdettiin uudet karenssilaiset, mutta ei meitä vuosina 1.1.2006-1.7.2012 karenssiin joutuneita, joista useimmat olimme rämpineet karenssissa jo vuosikausia. Vihdoin muistaakseni vuonna 2015 saatiin aikaan laki, jolloin myös tämä karenssiin unohdettu kansanosa armahdettiin. 
 
Pääsimme pois ikuisesta karenssista 1.1. 2017, jonka jälkeen meille ei TE-toimistojen työvoimapoliittisten lausuntojen mukaan ollut enää estettä työmarkkinatuen maksamiselle, mutta Kela määräsi meille yllättäen 5 kuukauden mittaisen lisäodotusajan. Me “ikuiset karenssilaiset” pääsimme siis vihdoin todellisuudessa pois karenssista toukokuun lopussa vuonna 2017, jolloin olin itse ollut yhtäjaksoisesti karenssissa 10,5 vuotta. Rangaistusaikahan yhdestä työttömyyslain tahattomasta rikkomuksesta oli kohdallani suunnilleen sama kuin joukkomurhasta tuomitulla elinkautisvangilla.
 
Vuoden 2017 kesäkuussa pääsin siis vihdoin takaisin työttömyysturvan piiriin. Tosiasiassa kuitenkin olen ollut jatkuvasti työtön vuodesta 1996 lähtien (puolen vuoden työllistämisepisodia Kemin historiallisessa museossa lukuunottamatta vuodesta 1993 lähtien) ja täyttänyt tunnollisesti kaikki työvoimaviranomaisten määräämät työnhakuvelvoitteet viimeisen 23 vuoden ajan, sillä myös karenssissa ollessaan ihmisen täytyy jatkuvasti olla työtön työnhakija ja täyttää kaikki työvoimaviranomaisten asettamat velvoitteet ja siihen liittyvät lippuset, lappuset ja työvoimatoimistotapaamiset. Tämän ajan olen ollut moitteettomasti työtön (yhtä vuoden sairaslomaa lukuunottamatta, josta tulikin toinen selkkaus, koska työtön saa sairastaa vain 300 päivää kerrallaan).
 
Kun Lex Lindström I tuli voimaan olin vuotta liian nuori päästäkseni sen perusteella eläkkeelle pitkäaikaistyöttömyydestä johtuen. Sipilän hallituksen kaudella tuli kuitenkin voimaan ns. Lex Lindström II, johon itsekin uskoin kuuluvani, oltuani yhtämittaisesti työtön työnhakija noin 24 vuotta, ollut oikeutettu työmarkkinatukeen 31.8.2018 ja siitä lähtien jotain aktiivimallikoukeroita lukuunottamatta. Lisäksi olen syntynyt ennen 31.8.1958.
 
Elokuussa olisi siis postilaatikkooni pitänyt rapsahtaa kirje, jossa ilmoitetaan että minun tulee hakea tätä eläkettä elokuun aikana ja olisin päässyt etuuseläkkeen piiriin lokakuussa 2019. Mutta eihän tämä tietenkään niin yksinkertaista voi olla. 
 
Vanha ikuinen karenssini laskettiin uudeksi synniksi Kelassa. Koska en ole osannut osata keplotella sieltä mitenkään ulos, nyt onkin määritelty, että minun olisi pitänyt täyttää työttömyysetuuden saamisedellytykset vuosina 2010-2016. Ja näitä tuen saamisedellytyksiä en ole voinut täyttää koska olen lähes koko tämän ajan ollut ikuisesssa karenssissa vaikkakin samaan aikaan työttömänä työnhakijana.
 
Haen tätä eläkettä kuitenkin. Luulen että turhaan. Ikuinen karenssi rankaisee minua 10,5 vuoden karenssin, siitä aiheutuneiden mielenterveydellisten ja sosiaalisten ongelmien jälkeen myös tällä lain tulkinnalla että en perkele vieläkään ole ollut riittävästi työtön päästäkseni pitkäaikaistyöttömyydestä johtuvalle eläkkeelle.

perjantai 2. elokuuta 2019

Muutamia huomioita lehtikirjoittamisesta

Kirjoitin lehdistötiedotteen Maija Keräsen näyttelystä Maalauksia monikulttuurisuudesta. Alkuperäistekstissä Maija Keräsen tarkistamat tiedot pitivät paikkansa. Alkuperäisteksti on blogistani http://nevaranta.blogspot.com/2019/07/monikulttuurisuutta-ja-maan-antimia.html. Tähän mennessä juttu näyttelystä on ilmestynyt kolmessa lehdessä: Kainuun Sanomissa, Koillis-Sanomissa ja Koti Kajaanissa. Muutamia huomioita lehdistötiedotteen käsittelyssä toimituksissa.
  1. Kainuun Sanomat: Kainuun Sanomien kulttuuritoimittaja ryhtyi epäilemään mahdollista jääviyttä lehdistötiedotteeseen, koska sen kirjoittaja sattui olemaan Maija Keräsen miesystävä. Itse olen toistaiseksi kirjoittanut kaikki lehdistötiiedotteeni omista näyttelyistäni itse eikä jääviyttäni ole koskaan epäilty, vaikka kerran olen kirjoittanut lehtijutun jopa omasta näyttelystäni.
Lopputuloksena lehdessä julkaistiinkin Oulun aluetaidemuseon näyttelysivustoon pohjautuva suurelta osin virheellinen juttu koko aluetaidemuseon näyttelyprojektista. Jutussa mm. kerrottiin että Maija Keränen on valittu yhdeksi kiertonäyttelyn taiteilijoista, vaikka hän on ainoa, joka tälle näyttelykierrokselle valittiin ja Kuusamotalon Kaamos-gallerian näyttelytilassa on esillä useita kymmeniä hänen teoksiaan.
2. Koillis-Sanomat: Kerrankin juttu oli tehty pelkästään tiedottajan materiaalin pohjalta. juttu oli tehty hyvin, loppu oli lyhennetty oivallisesti alkuperäistekstiä kunnioittaen. kirjoittajan tai kuvaajan nimeä ei näkynyt.
3. Koti-Kajaani: Juttu oli tehty lähestulkoon lehdistötiedotteestani. Yhtään asiaviirhettä ei esiintynyt. Vähäisen toimitussihteerin urani perusteella juttu oli taitettu ns. päin persettä. Muinoin muoviladontataittoaikaan aloitimme taiton aina jutun lopusta ylöspäin. Nykyisellä tietokonetaitolla juttu oli täynnä karseita tyhjiä reikiä, jotka olisi ollut taitettavissa helposti paremmin. Kuvien ottajaksi mainittiin Keijo Nevanlinna.
Minua kiinnostaa yleisemmin tämä nykyisen sanomalehtikirjoittamisen lyhyys, ytimekkyys ja huonous. Se että sanottava on pakko toimittajan mielessä muuttaa uuteen muotoon, jossa asiat häviävät. tai vääristyvät. Myös se, että kun lehdistä on kadonnut ammattiväestöä kuten taittajat ja oikolukijt, toimittajat taittavat ja oikolukevat itse juttujaan miten sattuu. Toki toimitussihteerit taittavat, mutta he eivät ole taittamiskoulutusta saaneet. En minäkään sitä saanut, mutta teimme taitossa yhteistyötä taittajien kanssa. Heiltä opin.
Nykyäänhän varsinkin korkeakulttuurisesti Taide-lehti, Gloria sun muut elitistiset lehdet tekevät ns. visuaalista lehteä graafisine suunnittelijoineen, palkkeineen, tekstityyppeineen ja pylkeröineen. Vanhaan hyvään aikaan pyrimme taitolla tekemään tekstiä luettavaksi, nykyään sen lukemista pyritään erilaisin taiteellisin keinoin tekemään mahdottomaksi ja päivä päivältä vähemmän jää kuvalta tilaa sanalle, vaikka jo 1940-luvulla taidetoimittajat valittivat, että heidän tekstinsä tuhotaan kun ei enää saa analyyttisesti kirjoittaa yli neljän sivun lehtitekstejä.
Summa summarum: pinnallisuus on in. Faktoista vähät väliä. Hutiloiminen on taidetta.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Monikulttuurisuutta ja maan antimia



   
                                                       Maija Keränen maalaa akvarellia.
                                                                 

Monikulttuurisuutta ja maan antimia
Maija Keräsen taide kiertää Oulun lääniä

Maija Keränen: Maalauksia monikulttuurisuudesta
Oulun aluetaidemuseon kiertonäyttely
Maija Keräsen taidetta esillä 9 kunnassa
Näyttelykierros 2.8.2019-31.5.2020


Kajaanilaisen Maija Keräsen taidenäyttely ”Maalauksia monikulttuurisuudesta” lähtee vuoden mittaiselle kierrokselle Oulun läänin eri kunnissa. Oulun aluetaidemuseo on valinnut Maija Keräsen työt kiertonäyttelyyn, joka on esillä yhdeksässä Oulun läänin kunnassa elokuusta ensi vuoden toukokuuhun. Näyttelykierroksen aloittaa Kuusamo-talon Kaamosgalleriassa 2.8. - 31.8.2019 esillä oleva näyttely. Näyttelyn viralliset avajaiset ovat 6.8. kello 18, jolloin taiteilija on paikalla esittelemässä teoksiaan.

  • Olen tehnyt taidetta 1-vuotiaasta lähtien, aloitin heti kun sain kynän käteeni. Isä oli hankkinut suuren paperirullan ja siitä oli levitetty paperia keskelle olohuoneen lattiaa. Rullasta sai paperia aina kun oli tarvis eli päivittäin. Viihdyin yksin taiteiluineni, mutta alakerran ystäväni Arja oli usein katsomassa piirräntääni. Makasin paperin päällä, piirsin ja kerroin tarinoita, kertoo vuonna 1950 syntynyt Maija Keränen.

  • Kun olin ensimmäisellä luokalla Kankaan kansakoulussa Kouvolassa, opettajani Eeva Paronen sanoi ensimmäisessä vanhempainillassa vanhemmilleni, että tuosta tytöstä tulee taiteilija. Ollessani sikotaudissa kotona kaksi viikkoa, opettaja toi minulle taidetarvikkeita. Kevätnäyttelyssä oli sitten esillä Maijan eläintarha. Siitä se ura sitten urkeni.

Maija Keräsen taiteen tekeminen jatkui sitten Kouvolan tyttölyseossa kahden virikkeellisen kuvaamataideopettajan Ritva Hjellmanin ja Ritvaliisa Pettisen ohjauksessa. Keskikouluaikana Maija Keränen kuului Kouvolan Taideseuraan, jossa opettajina olivat Esko Tirronen, Ulla Rantanen ja Sirkka-Liisa Lonka.

  • Sain jo keskikouluaikana palkintoja taiteen tekemisestä Kouvolan taidekilpailuissa. Sain koulusta kuvaamataitostipendinkin. Muistan ostaneeni sillä rahalla uimapuvun. Töitäni oli esillä Kouvolan Taideseuran vuosinäyttelyissä. Tein tuolloin jo puupiirroksiakin.

Keskikoulun jälkeen Maija Keränen lähti Savonlinnan taidelukioon isän houkuttelemana. Se oli Suomen ensimmäinen taidelukio ja oppilaita tuli Savonlinnaan pitkin Suomea. Oppilaat asuivat vuokra-asunnoissa.

  • Sen jälkeen matka jatkui Helsinkiin Taideteolliseen korkeakouluun eli nykyiseen Aalto-yliopistoon. Pääsin sisään jo lukion toiselta luokalta, mutta palasin vielä Savonlinnaan opiskelemaan lukion loppuun. Aloitin sitten opiskeluni Helsingissä vuonna 1971. Valmistuin graafikoksi vuonna 1977. Samana päivänä muutin perheellisenä Suomussalmella.

  • Keväällä 1980 minulla oli ensimmäinen suurempi näyttely opiskelukaverini Päivikki Kallion kanssa Elimäellä Piika ja renki -galleriassa. Olin tuolloin äitiyslomalla ja kahden pikkulapsen äiti. Siitä lähtien olen pitänyt näyttelyitä vaihtelevasti eri paikkakunnalla.

  • Leipäni olen tienannut kuvaamataidon opettajana, koska vähitellen tajusin, että taiteella ei ainakaan Kainuussa pysty elämään. Kainuu ei ole kohdellut minua mitenkään silkkihansikkain, mutta täällä olen ja pysyn. Nyt eläkkeellä teen kuvataidetta täyspäiväisesti ja jatkan taiteen tekemistä kunnes kuolen viimeisenä päivänä pensseli kädessä.



Maalauksia monikulttuurisuudesta

Maija Keräsen maahanmuuttajaprojekti alkoi loppiaisena 2013, jolloin hän sai luvan osallistua maahanmuuttajien kotoutuskoulutuksen suomen kielen opiskelijaryhmiin tutustumaan kotoutettaviin ja piirtämään heitä.

  • Kajaanissa sain paljon ystäviä yli 50 kansallisuudesta. Heinäkuussa 2013 minulla oli näyttely maahanmuuttajatöistäni Lasse Lyytikäisen avustuksella Paltaniemen Eino-Leino talon pihapiirin Lystinurmen näyttelytilassa. Näytteillä oli yli 300 työtäni. Avajaisissa esiintyi upea ryhmä eri-ikäisiä kongolaisia tanssijoita ja muusikoita pimeään yöhön asti.

Maija Keräsen maahanmuuttoprojekti jatkui aktiivisesti pari vuotta ja satunnaisesti vieläkin. Hän on piirtänyt ja maalannut maahanmuuttajia rakkaudella heidän omaa kulttuuriaan kunnioittaen. Erilaisuuden hän kokee suurena rikkautena, suvaitsevaisuutena ja ystävyytenä.

  • Maahanmuuttajatöilläni otan kantaa myös rasismia ja vihapuhetta vastaan, monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta. Kaikki me ihmiset olemme lopulta samanlaisia. Kaikki me kaipaamme kotia, turvaa, työtä, koulutusta, ystäviä, rauhaa ja rakkautta.

Maan antimia

Monikulttuurisuus on pääteemana myös Oulun aluetaidemuseon kiertonäyttelyssä. Lisäksi näyttelyissä on esillä akvarelli-, akryyli- ja öljymaalauksia muista aiheista. Esillä on kasveja, hedelmiä, puita, marjoja ja muita maan antimia.

  • Taiteessani aiheet ja tekniikat vaihtelevat. Välillä vain kudon, ompelen värjään, tuunaan vaatteita ja teen esineinstallaatioita kirppislöydöistä, kierrätysmateriaaleista. Sitten maalaan jälleen uusin innoin ja olen taas matkalla kohti uusi haasteita.

Oulun aluetaidemuseotutkija Janne Kauppisen järjestämä näyttelykierros on esillä yhdeksässä Oulun läänin kunnassa heidän tilaaminaan 2.8.2019 - 31.5.2020.



Näyttelypaikat

Kuusamo, Kaamosgalleria elokuu 2019
Kestilän kirjasto syyskuu 2019
Pyhännän kirjasto lokakuu 2019
Taidetalo Väinölä, Oulainen marraskuu 2019
Tillarigalleria, Nivala tammikuu 2020
Haapajärven kirjasto helmikuu 2020
Raahen kirjasto maaliskuu 2020
Taivalkosken kirjasto huhtikuu 2020

Pohjantähti,  Pudasjärvi       toukokuu 2020










perjantai 12. heinäkuuta 2019

Leena Krohn viisauden hotellissa


                                                         Kuva: Maija Keränen

Leena Krohn: Hotel Sapiens
ja muita irrationaalisia kertomuksia
164 s. Teos. 2013

Asukkaat kutsuvat taloa Hotel Sapiensiksi. Aikoinaan Hotel Sapiens oli julkinen rakennus, vaikka kukaan ei varmasti tiedä, mihin tarkoitukseen sitä silloin käytettiin.
Oliko se aluehallintovirasto, keuhkotautiparantola vai piirimielisiraala? Pitkään rakennus oli autio, mutta nyt täällä on ihmisten tarha ja turvapaikka. Asukkaiden perusteella voisi myös sanoa, että se on yhä hullujenhuone. Mutta myös koulutuskeskus, museo, pakolaisleiri ja evakuointikeskus, sairaala ja lääketieteellinen tutkimuskeskus sekä vankila ja rangaistuslaitos. Yhteydet ulkomaailmaan on katkaistu jo aikoja sitten. Hotellissa ihmiset ovat holhokkeja ja heitä valvovat ja ohjaavat Kaitsijat, jotka ovat robottien evoluution uusi taso. Tähän hotelliin sijoittuu Leena Krohnin romaani Hotel Sapiens.

Leena Krohn on suomalaisessa kirjallisuudessa outo lintu. Ne kirjat joita hänen laajasta tuotannostaan olen lukenut, eivät käsittele tätä todellisuutta vaan ennemminkin muita mahdollisia maailmoja. Ne kartoittavat todellisuuden raja-alueita, seikkailevat rationaalisen ja irrationaalisen hämärillä rajaseuduilla. Ne ovat satuja aikuisille, mutta silti niiden juuret ovat samaan aikaan syvällä tässä ajassa, tässä todellisuudessa, tässä maailmassa, jossa me elämme.

Vuonna 1992 Leena Krohn sai Finlanda-palkinnon romaanillaan ”Matemaattisia olioita tai jaettuja unia”. Hieman samanlaisessa maaperässä samoaa myös Krohnin Hotel Sapiens. Leena Krohn on opiskellut alunperin filosofiaa, mutta useissa kirjoissaan hän tarkastelee kuin insinööri erilaisia keinoälyn muotoja. Keinoälyn kautta ihminen joutuu kohtaamaan itsensä, miettimään ihmisen suhdetta itseensä ja todellisuuteen, ihmisen moraalia, todellisuuden ja harhan rajoja sekä elämän ongelmaa nyt noin yleisesti. Näin myös kirjassa Hotel Sapiens.

Kirjan nimi on kokonaisuudessaan ”Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia”. Se viittaa siis kertomus- tai novellikokoelmaan ja sellaisena kirjaa joitakin kymmeniä sivuja luinkin ennen kuin tajusin, että romaanihan näistä hieman irrallisista kertomuksista syntyy. Romaanissa on alku ja loppu, siinä on kertoja ja yhdistävänä tekijänä Hotel Sapiens, jossa kaikkki kirjassa kerrottu tapahtuu. Se kertoo oudosta maailmasta, jonka asukkaatkin ovat outoja, niitä joita tässä yhteiskunnassa hoidettaisiin mielisairaaloissa tai luokiteltaisiin vähintäinkin rajatilaisiksi.

Leena Krohnin romaani on myös eräänlainen dystopian, ihmiskunnan tuhon kuvaus. Hotel Sapiensissa eletään ihmiskunnan viimeisellä rannalla, eristyksissä ulkomaailmasta, joka kenties on jo tuhoutunut. Tänne, pakolaisleirille tai pelastuskeskukseen, on kokoontunut tai koottu omalaatuinen joukko myöhäisiä ihmisiä.

Merten valottomissa rotkoissa elää mitättömiä hyytelömäisiä eliöitä, jotka liittyessään yhteen muodostavat uuden, paljon kookkaamman eläimen, myrkyllisen physalia physaliksen, joka on samalla kertaa itsenäinen eläin ja kokonainen yhteiskunta, yksi ja satatuhatta. Samalla tavalla ihmiskunta näyttää seitsemältä miljardilta yksilöltä, mutta tutkittaessa tätä lajia hieman laajemmin se on yksi ja sama olio, meduusamainen hirviö. Joitakin pieniä osia tai jaokkeita tästä kokonaisuudesta on joutunut Hotel Sapiensiin eristyksiin.

Romaanin kertojan kohtaloksi on muodostunut Peevelinvuori ja sen liepeillä taivaalla havaitut oudot ilmiöt, hänen kiinnostuksensa pilviin ja niissä ilmenevään outoon käyttäytymiseen. Hän ei ainoastaan usko salaliittoteorioihin kemikaalivanoista ja tuhokapitalismin elektromagneettisesti laukaisemista maanjäristyksistä, tulivuorten purkautumisista, tiettyjen vieraiden voimien, intituutioiden ja hallitusten aikaansaamista tsunameista, hurrikaaneista ja tulvista sekä ilmaston muokkaamisesta, vaan hän on Peevelinvuorelta käsin voinut omiin silmin todistaa ne todellisiksi. Hänen kirjeensä maanosansa ulkoministerille, huoli ihmiskuntaa vastaan suunnatuista rikoksistako on aiheuttanut, tuominnut tai johtanut hänet Hotel Sapiensin asiakkaaksi tai asukkaaksi, paikkaan jossa taivasta peittää kelmeä kalvo, maidonvalkea himmeys, joka päästää lävitseen vain osan auringonsäteistä?

Kertojan Hotel Sapiensissa tapaamat ja tuntemat ihmiset sekä heidän Kaitsijoidensa toiminta ja heidän yksityiset kohtalonsa muodostavat Leena Krohnin kirjassa eräänlaisen omituisten otusten kerhon; tämän irrationaalisen todellisuuden, pienten kertomusten sarjan, joka vankistuu kirjan edetessä romaanin muotoon. Joitakin näistä henkilöistä kohtaamme kirjan mittaan useasti, kuten Kukkakauppiaan joka uskoo että kasveilla on paitsi sielu myös mieli ja ymmärrys, Peikin jolle materiaalinen maailma on vain todellisuuden vähäinen sivujuonne ja joka käy kirjeenvaihtoa tytärvainajansa kanssa, Mr. Higgsin joka tämän antiteesinä uskoo että aivot ovat kaiken järjellisyyden välttämätön ehto, maanpäällinen elämä ainoa mahdollinen ja kuolema tiedon ja havaitsemisen loppu. On myös ainoa Hotel Sapiensissa asuva lapsi Sakari joka kuuntelee sokerimuurahaisten puhetta, Arki-ihminen joka ruokapöytäkeskusteluissa vetää korkealentoisuutta maan pinnalle todeten, ettei ihan arki-ihmisenä voi sitä tai tätä ymmärtää sekä kokonainen liuta muita kummallisuuksia, kuten esimerkiksi kaksiulotteinen Varjo tai Hullu huoneesta 111.

Näistä ja lukuisista tässä mainitsemattomista aineksista Leena Krohn kutoo taitavasti kuin hämähäkki romaanin verkon ja verkoston. Lopputuloksena on runollisen kaunis ja syvällinen kirja, joka suhteellisen pienestä koostaan huolimatta asettaa lukijan vaativien haasteiden ja mittavien kysymysten eteen: pohtimaan ihmiskunnan tuhoa tai tulevaisuutta, ihmisen moraalia ja etiikkaa tässä maailmassa, missä me elämme juuri nyt.

torstai 6. kesäkuuta 2019

Yöpäiväkirjaa Helsingin rakentumisesta

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
215 s. Gummerus Oy. 2016

"Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran  on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotain työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin.

Vain  kuusi vuotta, sanon Charlottelle. Onko arkkitehtia, joka kieltäytyisi kokonaisen kaupungin rakentamisesta, vaikka se nousisikin näin pimeään, kylmään ja syrjäiseen paikkaan."

Näin alkaa Jukka Viikilän vuonna 2016 Finlandia-palkittu teos "Akvarelleja Engelin kaupungista". Kaksisataa vuotta aiemmin, keväällä 1816 saksalainen arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel palkataan Helsinkiin arkkitehdiksi, jonka tehtäväksi tulee uuden pääkaupungin rakennussuunnittelu Johan Albrecht Ehrenströmin laatiman modernin ruutuasemakaavan pohjalta. Näiden kahden henkilön kynänjälkien perustalle voi sanoa Helsingin kaupungin rakentuneen.

Helsingin rakentamisen kuusi vuotta venyy lopulta 24 vuodeksi, Engellin loppuelämän mittaiseksi. Hän kuolee sairasteltuaan jo pidempään 14. toukokuuta 1840. Tuolloin  esimerkiksi Suurkirkon rakennustyöt ovat vielä pahasti kesken. Tämän Engelin perheen Helsingissä asumisen aikajanan kattaa Jukka Viikilän palkittu esikoisromaani. 

Romaani on väljä määritelmä Viikilän teokselle. Se on Engelin kuvitteellinen yöpäiväkirja Helsingin rakentumisesta. Vaikka kirja perustuu asiapohjaltaan Engelin elämään ja vaikutukseen Helsingissä, ei Viikilän lähtökohtana ole puiseva elämäkerrallisuus, kaukana siitä. 

Kuten kirjan nimikin "Akvarelleja Engelin kaupungista" antaa ymmärtää, teoksessa ei niinkään kiinnitetä huomiota Engelin arkkitehtuuriin vaan piirretään herkällä siveltimellä tuokiokuvia Engelin perheen elämästä, elämästä tuon ajan Helsingissä yleensä, vanhan kaupungin purkamisesta ja katoamisesta uuden, valoisamman kaupungin alta.

Kirjan teksti on päiväkirjan muotoon puettua katkelmallista runollista proosaa tai proosarunoa. Dramaturgina ja runoilijana Viikilän on ollut helppo eläytyä toisen alan ja toisen aikakauden taiteilijan - arkkitehdin - tuntoihin. On ajoittain vaikea vetää rajaa sille, millloin mietteitä esittää 1800-luvulla vaikuttanut Engel tai milloin ne ovat nykyajan Helsingissä elävän kirjailijan omasta näkökulmasta kirjoitettuja.

Varsinkin kirjan alkupuolta leimaa arkkitehti Engellin ja varsinkin hänen vaimonsa Charlotten vieraantuneisuuden tunne ja koti-ikävä tuossa pohjoisessa, kylmässä ja ankeassa kaupungissa, jossa taustamusiikkina kuuluu vanhan purkaminen, hankalat kallioiden räjäytystyöt ja uusien rakennusten nouseminen työläästi suunnitelmien usein muuttuessa keisari Aleksanteri I:n käskykirjeiden pohjalta. 

Kirjan yhtenä kantavana teemana on Carl Ludvigin ja Charlotten tyttären Emilien koko elämän mittainen heikkous ja sairasteleminen (englannintauti) ja lopulta sekä Charlotte-vaimon kuolema vuonna 1931 että tytär Emilien poismeno helmikuussa 1840. Viimeinen päiväkirjamerkintä on Viikilän kirjassa päivätty 7. maaliskuuta, kun arkkitehti itse lopulta kuolee 14.5.1840.

                                              II

"Kaikkialla on niin läpipääsemättömän pimeää, että sytytettyäni kynttilän teen vain pimeän näkyväksi. Pimeän maan kirkko kuuluisi piirtää pimeässä ja rakentaa pimeällä, mutta kirkosta tulee vaalea niin kuin koko kaupungista, jonka on määrä syrjäyttää pimeys. Nähtäväksi jää.

Kun sytytän kynttilän, valon piiri kyselee,  olenko varma tästä poluttomastaa aukeasta. Myönnttyäni liekki tarttuu taliin kaikella kyvyllään ja  kasvaa niin kuin säikky peto kokonsa ääriin."

Jukka Viikilä on jakanut Engelin yöpäiväkirjan kolmiosaiseksi. Sen ajanjaksot käsittävät kolme hieman erilaista elämänvaihetta Engelien Helsingin kaudelta, vuodet 1816-1823, 1824-1830 ja 1831-1840. Kerronnallisesti tai kirjan rakenteen kannalta tällä jaottelulla ei ole oikeastaan merkitystä. Mutta nän syntyy kuitenkin Engelin Helsingin ajan elämänvaiheisiin kaari, vaikka itse kaupungin suunnittelu ja rakentuminen soluu tasaisena virtana läpi koko teoksen.

Teoksen alkuosassa Engelin elämää kuvataan varsin ristiriitaisessa valossa. Preussilaissyntyinen Engel saapuu perheineen Helsinkiin työskenneltyään aiemmin Berliinissä, Pietarissa ja Tallinnassa. Yhteys Suomeen syntyy Turun tähtitorninmäen observatorion suunnittelun kautta. Tällaisessa pohjoisessa, kylmässä ja ankeassa kaupungissa arkkitehti ei kuitenkaan aiemmin ole asunut. Toisaalta kokonaisen nuoren pääkaupungin keskeisten rakennusten suunnittelu tarjoaa niin mielenkiintoisen haasteen, että siitä on mahdoton kieltäytyä. Vain kuusi vuotta, kuten hän aluksi Charlottelle vakuuttaa ja kuten hän itsekin vahvasti uskoo.

Alkuvuodet Engel perheineen elää näiden ristiriitaisten tunteiden varassa. Toisaalta hän tuntee suurta mielihyvää kaupungin suunnittelun edistymisestä ja niistä merkittävistä rakennuskohteista, joiden hän vähä vähältä näkee kaupunkiin hänen kynänsä ohjaamana kasvavan. Toisaalta hän kokee erityisesti talvien pimeyden ja kylmyyden ahdistavuuden. 

Engel ei koskaan kunnolla tunnu kotiutuvan Helsinkiin ja etenkin alkuvuosien pitkien talvien aikana hän kärsii koti-ikävän puuskista ja hautoo paluuta Berliiniin. Erityisesti vaimo Charlotte kärsii yksinäisyydestä,  Engeliä itseään häiritsee myös se, ettei hän kunnolla opi sivistyneistön  käyttämää ruotsin kieltä. Yhteydet ystäväpiiriin kotimaahan katkeavat merkityksetöntä kirjeenvaihtoa lukuunottamatta. Elämää varjostaa myös Engelille rakkaimman lapsen Emilien sairastelu ja hieman yllättäen myös taloudelliset huolet. "Helsingin köyhät tervehtivät minua herrana, vaikkka luultavasti minulla on vähemmän rahaa käytettävissäni kuin heillä."

Kotiinpaluusuunnitelmia Engel ei kuitenkaan koskaan pane täytäntöön, sillä hän tietää hyvin, ettei voisi kotimaassa saavuttaa samanlaista asemaa ja saada yhtä ainutlaatuisia suunnittelutöitä kuin Suomessa. Lopullisesti hän hylkää lähtösuunnitelmansa tullessaan valituksi intendentinkonttorin johtajaksi vuonna 1824. Se takaa perheelle taloudellisen vaurauden ja avaa arkkitehdille ikkunan koko keisarikuntaan kuuluvan Suomen rakentamisen ja kaupunkisuunnittelun johtamiseen.

                                  III

"Mustarastas on nostanut valon kevyen vaatteen kirkon tapuliin ja aloittanut pitkälinjaisen fuugan. Musiikki lävistää ihmisen tietoisuudet vielä kaukana esikaupunkien rajalla, mutta vain harva joka musiikin kuulee, kuuntelee, valo on niin sisäistä ja läpinäkyvää että sitä tuskin huomaa, on vain äkkiä onnellisempi, työ tuntuu helpommalta ja kiire katoaa."

Vuodet 1824-1830 on Engelin elämän seesteistä aikaa. Kun samana vuonna uudelleenrakennuskomitea lakkautetaan, yhteistyö Ehrensvärdin kanssa päättyy. Hän johtaa nyt yksin koko Suomen rakentamista. Emiliekin voi paremmin. Hän ryhtyy myös toteuttamaan haavetta oman talon ja puutarhan rakentamisesta perheelle ja uskoo sen muuttavan elämän kaupungissa paremmaksi. Puutarha valmistuu jo samana vuonna ja talo pari vuotta myöhemmin. Puutarha on Helsingin ensimmäinen eikä kooltaan aivan mitätön, koska sinne istutetaan muun muassa satakunta kirsikkapuuta.

Vuonna 1827 Turku palaa ja Engel saa tehtäväkseen kaupungin uuden, paloturvallisemman asemakaavan laatimisen. Helsinkiin hän suunnittelee päätöitään, Helsingin tuomiokirkkoa ja yliopistoa Senaatintorille. Intendentin konttorin kautta johdetaan pitkin Suomea kymmenien kirkkojen, koulujen, sairaaloiden, kartanoiden, lääninhallitusten ym. julkisten rakennusten rakentamista pitkin Suomea. Kesäkuussa 1830 lasketaan Suurtorin kirkon peruskivi, joulukuussa Engelin vaimo Charlotte sairastuu. Hän kuolee vuoden 1831 syyskuussa ja se johtaa Engelin elämässä uuteen  vaiheeseen.

"On onni elää muuttuvassa kaupungissa. Minun sisimpänikin on nyt muuttunut kun Charlotte on poissa. Ikään kuin sisäinen maailma olisi kääntynyt ulkoiseksi: kaupunki muuttuu vaikka sydän on jäätynyt. Ja niin kai onkin tässä kylmässä maassa: ihmisten sisempi koneisto, sen hienoimmat rattaat ovat pysähtyneet, enää ei kuulu hienostuneita sirinöitä ja tikityksiä vaan yksinkertainen lonksutus, joka vain  vaimenee yöksi ja voimistuu taas päivällä."

1930-luvun teemana Engelin elämässä voisi olla hidas liudentuminen. Mitä elämästä lopulta jää käteen? Engelin suuret rakennushankkeet toteutuvat omilla aikatauluillaan. Viikilä saa Engelin tuntumaan omassa elämässään jo jotenkin ulkopuoliselta. Hän miettii tulevaa mainettaan ja pohtii sitä mitä on toteuttanut, saanut aikaan. 22. helmikuuta 1840 tytär Emilie kuolee. Tämän jälkeen työpäiväkirjaan ilmestyy enää pari merkintää ennen Engelin omaa kuolemaa 14 toukokuuta 1840.

"Ja reki syöksyy milloin metsään, milloin aavalle ja on aina ennakoivinaan jotakin suurempaa tapahtumaa, valtakunnan rajaa tai vuorta, jota on mahdoton ylittää, mutta nekin kuvitelmat häviävät nopeasti: on  vain lumi ja jää ja mittaamaton tuulen suuruus. On lyötävä hevosta, sillä hevosten lihaksissa on matkustajan vapaus. Lapsi kääntää kylkeään avaran tietämättömyyden sylissä."

Jukka Viikilä on kirjoittanut päiväkirjan muotoon kirkkaan ja kauniin elämäkertaromaanin Suomen ja Helsingin kaupunkirakentamiseen ehkä eniten vaikuttaneesta arkkitehdista Carl Ludvig Engelistä. On muistettava, että koko Engelin ajatusmaailma kirjassa on fiktiota. Tuntuu kuitenkin että kirjailija on löytänyt jotain hyvin olennaista kirjoittamisensa kohteesta. 

Tämä teos tuo mieleen erään toisen minua syvältä koskettaneen elämäkertaromaanin Rakel Liehun Helena Schjerfbeckistä kirjoittaman Helenen. Molemmat kirjat ovat samalla tavalla runollisenkauniita, syvälle toisen ihmisen ajatuksiin ja tunteisiin meneviä, fiktiona uskottavalla tavalla tosia.



sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Vuoden runot 2018

Runo 19.2.2018
Talviauringon valossa
kävelen kapeaa polkua jokirantaan
lumihangen keskellä.
Tänä talvena
lunta on enemmän kuin kohtuullisesti.
Mikään ei enää ole kohtuullista
ilmastonmuutoksen aikakautena.
Joki on sula helmikuun lopulla
paperitehtaan lauhdevesipäästöjen johdosta.
Vesilintuja joessa ei näy.
Kuljen hiihtoladun pohjaa pitkin
katsomaan Kummelia, taideteosta.
Sen leuat ovat nyrjähtäneet talven mittaan.
Yritän korjata leukaluita sen verran,
minkä pakkaspäivänä tarkenen.
Aamulla yli 10 astetta pakkasta.
Istun puistonpenkillä,
joka on lähes hautautunut lumeen,
katselen toivorikkaasti etäisen auringon suuntaan,
joka jaksaa lämmittää jo aivan vähän.


Runo 18.3.2018

Viherpeipot visertävät ja vihertävät.
Kevään alkua on ilmassa,
tuuli hönkii sitä Atlantilta
niin että ikkuna on sulanut umpijäästä
ja näen taas ulkolämpömittarin, -2 C.
Vuorimäentiellä matalan omakotitalon katolla
nuori pariskunta on lumitöissä,
miehellä lumilapio, naisella lumikola.
Pukkaavat puolimetristä kinosta katolta,
miehellä on yllään t-paita ja verryttelyhousut.
Rinnassa kevään odotus.


Runo 4.4.2018

Viimeöiset
kissan tassuttelun jäljet
pihamaalla, keväthangella.
Kuistilta niitä pitkin seuraan katseella,
mitä se on puuhannut.
En tiedä kenen kissa se on,
mutta se on kiintynyt
kenottavaan liiteriini.
Sinne se on mennyt määrätietoisesti nytkin,
käynyt tutkimassa jotain kiinnostavaa,
jatkanut sitten matkaa epävarmemmin,
ilman tarkempaa päämäärää.

Runo 6.4.2018
Olen keksinyt hyrrän,
joka kerran pyörimään lähdettyään
pyörii koko ajan kiihtyvällä vauhdilla
kunnes kohoaa pyörimisvoimalla lentoon
ja putoaa jonnekin tietymättömiin.
Minun mieleni on se hyrrä
ja kehoni on sen akseli.

Runo 7.4.2018
Kotimatkalla,
linturetkeltä palatessa,
Auvilan pelloilla kuulin sen vihdoin:
pulmusten taivaallisen kilinän.
Neljä pulmusta muuttomatkalla pohjoiseen.
Pulmunen, vanhan kansan pyhä lintu,
eräs pyhimmistä, puhdas lintu. valkiainen.
Keväällä se saapuu, kuten tiedetään,
joutsenen siivellä istuen Suomeen.

Runo 9.4.2018
Kieli on kirjoitusta, jota ihmiset puhuvat.
“Rakkaus on viimeinen valo, jota puhutaan.” (Dylan Thomas)
“Rakkaus on koira helvetistä.” (Charles Bukowski)
Kieli on kirjoitusta jota puhutaan.
Rakkaus on kirjoitusta jota puhutaan.
Mutta kuulemmeko me, ymmärrämmekö, mitä puhutaan?
Puhutaan eri kieliä, tietokoneen kieltä (omg hymiö),
politiikan kieltä, kapitalismin kieltä
ja luonnon tuhoamisen kieltä.
Mutta ymmärrämmekö yhtään enempää
näin Mikael Agricolan päivänä,
suomen kielen päivänä 2018,
kuin Agricolan aikaan,
jolloin juuri kukaan ei osannut lukea,
ei ainakaan hänen keksimiään sanoja,
mitä puhutaan, mitä kirjoitetaan?
Rakkaus on valo, rakkaus on koira helvetistä,
mutta kauas ymmärryksestä on karannut
näin suomen kielen päivänä se,
mitä kirjoitetaan ja puhutaan.

Runo 10.4.2018
Kurjen huuto;
se nousi metsän takaa pystysuoraan ylös
ja lensi sieltä suoraan korvaan.

Vaellusruno 12.4.2018
Illansuussa lähdin jokirantaan kulkemaan.
Otin kiikarit ja olkalaukun ja lähdin.
Kuljin rautatiesillan yli, käännyin rantatielle,
kuljin myllyn ohi ja Kellokalliota kohti.
Joen takana kolme joutsenta soitti trumpettia,
ne nousivat pellolta ilmaan,
mittasivat kaarroksellaan manttaalin
ja laskeutuivat takaisin hangelle pellon päähän.
Tulin Tuuralammille ja istuin penkille
lintujenkatselutasanteelle.
Jokisuvannossa uiskenteli tavanomaisia lintuja,
kaksi joutsenta on ottanut koko alueen reviirikseen.
Meteliä syntyy aina kun muita joutsenia
lentää jokivartta pitkin ohi.
Illan hämärtymössä kaksi kurkea
lensi jäälle rantaan vajaan 50 metrin päähän.
Mustarastas varoitteli kuusimetsässä
ja kaksi punarintaa viserteli terveisiä toisilleen joen yli.
Olin päättänyt istua rannalla yöhön
mutta pimeän tulo kesti pitkään, tuntikausia.
Käärin aikani kuluksi silloin tällöin sätkän
ja join retkieväänä hitaasti kalijaa.
Lopulta pimeä alkoi laskeutua keskitaivaalta.
Auvilan suunnassa se säilyi kirkkaan vaaleansinisenä
ja auringonlaskun suunnassa,
kuusimetsän yläpuolella
taivas hohti maagista valkoista valoa.
Veden peilissä kuusimetsän ikkuna mustui
ja siihen rajautuivat hohtavina
vastarannan koivujen ja haapojen varjot.
Olin valmis lähtemään kotiin,
kun läheisen rautatien varteen syttyivät valot.
Mutta en ehtinyt kuin rantatielle,
kun kuulin sen mitä en ole kuullut vuosiin:
lehtopöllö huhusi rautatien ja maantien takaa,
kuusimetsästä, vaikka vain kahdesti.
Tulin Kellokalliolle;
siellä kuulin vihdoin kevään ensimmäisen lehtokurpan.
Oikasin rautatien yli ja metsikön läpi maantielle,
oli melkein hankikanto, mutta vain melkein.
Tulin vihdoin uupuneena kotiin.
Ajattelin juoda vaelluksen päätteeksi oluen,
mutta olkalaukkuun katsoessani huomasin,
että olinkin juonut sen jo rannalla.

Runo 12.5.2018
kevät etenee kuin etana,
se välillä pilkistää sarvensa näkyviin
välillä piiloutuu takaisin.
Se on kuin ihmissuhde
olen menettänyt monta ihmissuhdetta
yhtään voittoa en ole saanut.
Liian vanha kilpailemaan
okei
mutta sittenkin kevät,
tulen ulos kun aika on.

Runoja 18.6.2018
Jokivarressa istun ja ihmettelen.
Rantasipi valittaa loputtomasti.
Olen kai sen reviirillä.
Luhtakerttunen säveltää lähistöllä uutta melodiaa.
Kirjani on vihdoin valmis
35 vuotta sen kirjoittamiseen meni.
Minulla on tyhjä ja uupunut olo.
Ruskea ja mutainen joki
virtaa hitaasti ohitseni '
ja elämäni ohi.
Jokivarressa lehtokertut laulavat loputtomasti.
Kyykin kuuntelemassa niiden laulukilpailua.
Istun aikani
kuulen rytikerttusen yhtyvän lauluun
Punarinta rätisee kiihkeästi.
Olen tainnut rakentaa majani sen tontille. Siipeensä saanut
kanahaukka räpyttää
naakkoja karkuun.

Tähän jokivarsipusikkoon tulee lintukansaa koko ajan lisää.
Kymmenkunta lajia tunnistan äänistä.
Lapsena minulle opetti linnunlaulut
lintujen äänistä tunnistamisen Suomen mestari.
Sellainenkin urheilulaji on.
Mutta joka kevät nuo linnunäänet
pitää opetella uudestaan.

Tässä rannassa on hyvä olla vain
ja miettiä kaikenlaista kuten vesihyönteisiä.
Kaksi kirkkaansinistä korentoa
lentää jokiuomaa pitkin ohi.

Mietin montako miljoonaa lintua Suomessa pesii ja ajattelen,
miten ne sopivat pesäpaikat keskenään.
(Rajariitojakin tietenkin tulee.)
Mietin että kaikki maailman 70 miljoonaa pakolaistakin
mahtuisivat hyvin Suomeen,
jos maailmanhallitus sopisi kustannuksista.
He kotoutuisivat
ja muutamassa sukupolvessa olisivat täysin suomalaisia,
kuten Järvenpään tataarit.
Mieleeni tulee ihan kummallisia ajatuksia tänään.
Sipilän hallitus kyllä siinä vaiheesssa kaatuisi.

Runo 29.6.2018
Sadepilvet piiskautuvat yli taivaan.
Vettä maa jo kaipaakin
alkukesän jatkuvan kuivuuden jälkeen.
Tulee madonmetsästysilma.


Runo 16.7.2018

Jokivarressa
istun rantapusikossa, varjossa.
Helleaalto (voiko sitä nimittää aalloksi?)
on lähes pysäyttänyt veden liikkeen.
Aurinko paistaa vastarannan jokitörmään
ja liikkumattoman veden pinnan läpi,
se syventää vedenalaiset värit.
Jokin keskikesään kuivunut lehti
kelluu etanannopeudella ohi veden pinnalla.
Pikkukalat ovat ryhtyneet perhokalastajiksi
ja hyppivät veden pintaan
pyöreitä, laajenevia väreitä.
Sinisiä neidonkorentoja purjehtii pitkin jokivartta ohi
omilla metsästysmatkoillaan,
puoli metriä veden pinnan yläpuolella.
Siinä hiljaa istuessa tulee mieleen
Erkki Ahosen kirjan nimi:
Tänään ei paljon tapahdu.
Nousen kankein jaloin
ja lähden kulkemaan johonkin toisaalle.

Runo 25.7.2018
Tänäänkin istun jokivarressa, siimeksessä.
Vastarannan aukkohakkuu on nyt kasvanut
hoitamattomaksi pensaistoksi.
Sillä rannalla laulaa lehtokerttu,
tällä rannalla leppälintu.
Kahden rannan välissä joessa
sukeltelee telkkäpoikue.
Emo lepää rantakivellä
(se on väsynyt yksinhuoltajuudesta)
silmä ja korva kuitenkin tarkkana.
Auringonvalossa joen tyyni ruskea vesi
on kuin katselisi akvaariota.
Särkiparvi askartelee aivan pinnan alla,
nyppii pinnasta vesimittareita,
jotka yrittävät juosta ja hyppiä parven yli pintaa pitkin
huonolla menestyksellä.
Joen virtaus on helteessä hidas,
jokin ukonkorento ajelehtii kuolleena
veden pinnassa hitaasti ohi.
Tässä on kaikki mitä minulla tänään on nyt.
Se on vähän, mutta olen tähän kaikkeen hyvin tyytyväinen.
II
Toista viikkoa tämäkin runo on odottanut jokirannassa,
se ui joesta ja nousi rannalle, jäi vartoomaan minua,
että kuljettaisin sen kotiin, mutta helteessä en jaksanut,
sidoin sen hämähäkin seittilangalla kuuseen
ja kävin tarkistamassa päivittäin,
aina tuli säe tai pari lisää.
Tänään vihdoin pitkän hellejakson aikana
sen verran pilvistyi,
että otin runon olkalaukkuuni
ja pääsimme yhdessä vihdoin kotiin.

Runo 26.7.2018
Kävelen hautausmaalla.
Normaalisti hiljaiset vainajat
huutavat käheään ääneen:
“On jano, tuokaa juotavaa,
viiniä tai edes vettä!”
Hautojenkastelijatkin näyttävät haamuilta
jotka uupuneina kulkevat kirkkomaata
kuin Hugo Simbergin Kuoleman puutarhassa.
Hellekausi vain jatkuu.

Runo 28.7.2018
näe mitä et etsi
katso mitä et koe
ole vääjäämätön

Runo 6.8.2018
Istuin tänäänkin rannalla
mitä minä rannalla teen?
Kun tuuli puuski niskaan ja vihmoi sadetta
menin niska kyyryyn ja puun alle suojaan.
Vastarannalla kolme kyyhkystä
istui huojuvassa koivussa sen näköisenä
että lentotehtävät tältä päivältä on peruutettu,
Mitä minä enää rannalla tein
katselin sateenpiirtämiä ympyröitä veteen
ja miten ne kohdatessaan muuttavat muotoaan.

Runo 7.8.2018
- Kävelen joka päivä jokirantaan.
- Miksi sinä sinne kävelet?
- Istumaan ja katselemaan kaikkea.
- Mitä sinä siellä katselet?
- Lintuja, kaloja, vesihyönteisiä.
- Mitä niissä on nähtävää?
- Katselen miten särjet nyppivät hyönteisiä veden pinnalta, 
katselen miten juoksujalkaiset uivat, 
katselen lintujen lentoa taivaalla.
- No mitä sinä siitä kostut?
- En tiedä, ehkä runon tai en mitään.

Runo 26.8.2018

Männyn varjosta kasvaa koivu.
Varjo saa sen hohtamaan valkoisuutta.
Koivun vieressä kivi,
ne ovat toisiinsa kiintyneet.
Kun katselen pitkään,
vain varjo liikkuu
mihinkään kiinnittymättä:
ohittaa hitaasti koivun ja kiven,
kunnes lopulta katoaa
havunneulasten ruskeaan
illan hämärtymöön.
Ja lopulta katoavat koivu ja kivi
ja on yö.

Runo 5.9.2018
Tuohikihlattu morsiameni paistaa ahvenia.
Minä mietin syvällisiä asioita,
kuten aikaa ja ajan historiaa.

Runo 10.9.2018
Kauhuissani katson maailmaa.
Ruotsidemokraatit saa pientä valtaa.
Runoilijan tehtävä ei ole ottaa kantaa.
Mutta jumalan tähden,
missä tässä kaikesssa on ihmisyys,
Olof Palme, hyvinvointiyhteiskunta.
nämä vaalit ovat sosialidemokratian hautajaiset
ja uusnatsismin suuri voitto.
Kuitenkin:
Enemmistö kansasta ei halunnut tätä,
fasisteilla on alle viidesosa äänistä.

Vaellusruno 4.10.2018
Olen matkustajana autossa,
en tarkkaan tiedä mihin olemme matkalla,
kuljettajalla on kyllä suunnitelmia,
mutta ne muuttuvat matkan varrella koko ajan.
Tämä matka muistuttaa elämääni:
minulla on kyllä tavoitteita ja päämääriä,
joista useimmat jäävät toteutumatta
ja aina kun etsin jotain, löydän jotain muuta,
yleensä tärkeämpää.
Ajamme pohjoisen halki,
ja lopulta äkkiä huomaan,
että olemme perillä siinä misssä nyt olen.
Mutta tämäkin on vain välietappi,
ei lopullinen matkan pää.
Jo huomenna jatkamme taas uusiin suuntiin.

Runo 23.10.2018
Katselen vähän kaikkea.
Paikat ovat samoja, tuttuja,
mutta eivät koskaan samanlaisia.
Joka päivä ihmettelen uudella silmällä.

Runo 5.11.2018
Rakkaus pyrähti pihaani kuin harakka.
Se asettui taloksi,
siivosi asuntoni, tiskasi, laittoi ruokaa,
piirsi ja maalasi minusta muotokuvia.
Se oli luonani päivin ja öin viikkotolkulla.
Öisin se tuli viereeni nukkumaan,
hengitti kainalooni ja ajoittain nuoli korvaani.
Aamuvarhain se kilisi ja kolisi keittiössä
kun yritin nukkua.
Ihmettelin mitä se oikein tekee.
Minä en ymmärtänyt mikä se oli,
tai mitä sille pitäisi tehdä.
Joskus ymmärrän hyvin hitaasti
näin vaikeita asioita.
Vasta kun se lähtiessään
oli tehnyt vanukkaita
muffinsirasioihin pakastimen täydeltä
ja tiskannut viimeisen kerran
ja lähti, ja matkusti junalla pois
ja tunsin haikeutta, eräänlaista ikävyyttäkin
tajusin vihdoin,
mikä sen nimi lopulta oli ja on.

Runo 5.11.2018
Kyliltä kävelin metsään,
Orivuorelle tai Hepovaaralle,
aina en tiedä missä olen
ja mihin olen matkalla.
Laajasti ottaenhan ne ovat sama asia.
Olin sienten metsästysretkellä,
kuljin polkuja pitkin koko ajan eksyksissä,
kunnes huomasin olevani
viime vuonna löytämälläni suppilovahveropaikalla.
Suppilovahveroissa kunnioitan sitä,
että ne viettävät hiljaista ja vaatimatonta elämää
mieluusti piileskellen syksyn lehtien joukossa.
Pitää olla silmä ja korva tarkkana kun niitä etsii.
Mutta kun lopulta löytää yhden,
siinä aivan jalkojen alla on lopulta kymmeniä muita
jotka eivät ole äännähtäneetkään.
Keräsin niitä kassillisen.
Lopulta kenkäni, sukkani ja varpaani olivat likomärkinä,
kun kävelin bussipysäkille
ja takaisin kotiin kassissa ruokaa kuukaudeksi.

Runo 25.12.2018
Joulupäivän iltana
lumitähdet leijuvat taivaalta
katulampun valaisemina.