Taiteen henkisestä sisällöstä

Mieleni on jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa nykytaiteen henkisestä sisällöstä. Wassily Kandinskyhan kirjoitti tästä käänteentekevän teoksen jo 1912. Hieman yli sata vuotta myöhemmin joudun toteamaan, että me emme ole vielä päässeet puusta pitkään. Tämä koskee varsinkin nykyisintä nykytaidetta. En kerta kaikkiaan käsitä mikä sen funktio on.

Perinteinen maalaustaide, kuvanveisto ja grafiikka tuntuvat olevan minun sukupolveni muinaisjäänteitä, nykyään taiteen kovana ytimenä on jäte. Kierrätämme ja uusioimme. Viime vuosina olen nähnyt Taide-lehden ja Taidemuseoiden henkisen rappion. Olen nähnyt museotasoisia näyttelyitä, joissa naiset kylpevät alasti, kuivuneista pitsoista on tehty perhosia ja kotkia sekä pullonkorkeista alttarimaalausten kopioita, muovipussinsulkijoista lintuja olen nähnyt apurahatuotettuja hiekkakasoja, hylättyjä ja pinottuja pinnatuoleja ja lipputangossa liehuvia virttyneitä t-paitoja.

Uusinta Kajaanin taidemuseon näyttelyä en ole vielä nähnyt. Sen mainoksessa joku on näköjään katkaissut muovisuksen. Mainoksissa kerrotaan miten näyttely on syntynyt uusio- ja kierrätysmateriaaleista. Näyttelyn tiimoilla voi myös harrastaa taidejoogaa.

Anteeksi vaan, että en välttämättä viitsi käydä katsomassa tätä näyttelyä enkä lähteä sinne joogaamaan. Ehkä siellä olisi alastonvideoitakin? Muistankin kun erään taannoisen näyttelyn julisteessa kylpevä alaston nainen herätti bussipydäkillä kommentteja: ”Hyi olkoon! Äiti sä oot ihan ton näkönen!” muuan noin 8-vuotias tyttö kommentoi.

Miksi puhun taiteen henkisestä sisällöstä. Näen ja koen että jopa 40 000 vuotta vanhoilla tekniikoilla voi tehdä modernia taidetta. Tiedän että kalliopiirrokset ja -maalaukset ovat olleet ihmiskunnan vanhinta kerrontaperinnettä, maailman vanhimpia sanomalehtiä, jotka kuitenkin sisältävät myös rituaalisen ja kulttuurisen perinteen.

Elämme nykyään taiteellisesti uusiojäteyhteiskunnassa. Kaiken tämän taiteellisen linjanvedon ansiosta, jolla vain moderni jätetaide on modernia, kadotamme kuitenkin yhteyden taiteen tekemisen perinteeseen ja sen henkiseen sisältöön. Ja muistutan, että Marcel Duchamp keksi viedä pisuaarin taidenäyttelyyn hänkin jo 100 vuotta sitten.

Readymadessa ei siis kerta kaikkiaan ole mitään uutta eikä pesäpalloräpylöistä, nurmikentällä pyörivistä potkupalloista, katkenneista suksista tai muusta krääsämateriaalista ole helppo taiteen katsojan löytää sisällöllistä merkitystä vaikka ne itse taiteilijan narsismia ruokkisivatkin.