Vuoden runot 2019

11.1.2019

Jokainen polku jota kuljet

palaa takaisin lähtöpisteeseensä

ja vaikka itse teet nämä polut

ja kuljet vaikka mihin suuntaan

olet illan hämärtyessä

takaisin kotona

tai sitten olet pulassa


26.1.2019

Aamulla lähden kävelemään

joka aamu on käveltävä uusi polku

kotoa maantielle ja siitä eteenpäin

sillä vaikka joka päivä kävelen uuden alun

ja vaikka samaa reittiä

en koskaan ennen ole kulkenut näin

ja tämä häikäisee minut

etäisen auringon kylmä valo

punertaa koivut

kunnes ne illan myötä tummuvat

ja katoavat yötä pitkin näkymättömiin

ja kun tulen vihdoin takaisin kotiin

olen iloinen että löydän avaimen

ovenpielestä, keittiövaa’an alta.


24.2.2019

Talvenselän yli olen vaiennut.

Olen istunut tarkkailupisteessä,

kuistin lasioven edessä,

kuvannut lintuja ruokintapaikalla.

Oven karmit ovat rajanneet näkymän lumiseen pihaan

ja vastapäisen kerrostalon seinään.

Olen miettinyt kirjoittamattomuutta

ja etsinyt tapaa ilmaista tarkemmin.

Tuntuu kuin pelaisi lautapeliä

ja joutuisi palaamaan vankilan kautta

takaisin lähtöruutuun.


Vaellusruno 27.2.2019

I

Hengenahdistus:

Heti herätessä ahdistaa

niin että on vaikea hengittää.

Sairaudella on toinenkin nimi:

Melankolia.

Aamukahvin jälkeen

ystäväni menee kellariin

hääräämään ja puuhaamaan

akryylimaalauksia.

Minä istun totisena sohvalla,

kunnes on pakko lähteä ulos kävelemään.

Sairaudeksi tämän tekee se,

että mitään syytä ahdistumiselle ei ole.

II

Liukastelen polkua pitkin

ja jäistä rinnettä alas laavulle.

Runovihko kulkee mukanani olkalaukussa.

Tarkennun luonnon pieniin yksityiskohtiin:

käpyihin, risuihin ja naavaan,

joita tuuli on viskonut hangelle.

Kävyt elävät omaa hidasta elämäänsä ajattelen.

III

Laavulla istun pitkään,

katselen Hoikanlampea,

jonka kevätaurinko valaisee.

Vastarannalla vaalea terrieri karkaa omistajiltaan

ja juoksee kärppänä lammen yli.

Edelläni polkua kulkenut tyttö

on kiertänyt koiransa kanssa

jo lammen ympäri,

kun minä vain olen istunut tässä

ja miettinyt ajatuksiani.

Kuuntelen vesipisaroiden

monirytmistä melodiaa

laavun katolta.

IV

Televisiosta tulee urheilua

ja minua pelottaa ilmastonmuutos,

kun MM-kisoissa hiihdetään helmikuussa t-paidassa,

vaikka täällä on ollut luminen talvi

ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.

V

Käymme Generaattorilla

katsomassa teatteriesityksen köyhyydestä;

se on tapauskertomus

neljän henkilön näkökulmasta,

koskettava ja tosi.

Se saa jälleen miettimään.

VI

Odotan yötä.

Joka yö ystävä tulee makuuhuoneeseen,

tekee linnulle pesän.

Siinä on hyvä ajatuksettomasti nukahtaa.


28.2.2019

olen liiskaantunut naiseen

kuin yöperhonen auton tuulilasiin.


Aforismi 26.3. 2019

Tyhjyys! Me taolaiset
kaadamme sen ämpäriin
että ihmiset voisivat sen nähdä.


Rakkausruno 22.4.2019

Rakkaus on tullut nukkumaan näinä öinä minun vierelleni.

Unissaankin se hyväilee hellästi käsivarttani,

suutelee kevyesti selkään.

Vuosien yksinäisyyden jälkeen

se huimaa.


25.4.2019

Istun kuistilla.

Punarinnan laulu solisee purona

piharakennuksen takana havumetsässä

aamusta iltaan.

Pihapensaiden väliin on kasvanut

idänsinililjojen kukkamatto.

Neitoperhonen kiertelee bussipysäkin ympärillä.

Leskenlehdet kukkivat maantien pientareella.

Kuljemme jokivartta pitkin rakkaani kanssa

ja pysähdymme lintutornille syömään retkieväitä.

Uusia muuttolintuja ilmestyy maisemaan päivittäin.

Mustarastaat konsertoivat vastarannalla moniäänisesti.

Kellokallion rantaterassilta katselen

pienen ahvenparven uiskentelua vedessä.

Saavumme takaisin kotipihaan.

Minä istun pihakeinuun katselemaan ja kuuntelemaan kaikkea.

Aurinko paistaa niin lämpimästi,

että on riisuttava paita,

vaikka on vasta huhtikuu.

Tällaiset yksinkertaiset tapahtumat

saavat elämän maistumaan mielekkäältä.


Haiku 27.4.2019 klo 0.25

yöllä kuuntelen

lehdet kasvavat puihin

puut rahisevat


Runo 27.4.2019

Lähden kävelemään.

Kierrän pihan ja katson mitä uutta maasta on versonut esiin.

Kevätesikot kukkivat pihakiven edessä.

Orapihlaja-aidan alta pilkistää pieniä keltakukkaisia käenrieskoja.

Ne ovat jännittäviä kasveja:

Ennen kukkimista niitä ei erota ruohosta.

Lyhyen kukinnan jälken ne katoavat.

Maamme pienin sipulikasvi,

vain keskisormen mittainen.

Melkein yhtä pieniä ovat idänsinililjat,

joita on ilmestynyt pihaan päivä päivältä lisää.

Pihapensaiden väliin ne ovat kasvattaneet sinisen maton,

josta sieltä täältä ponnistaa niiden yläpuolelle villiintyneitä krookuksia.

Annan pihan olla luonnontilassa niin kauan kuin täällä asun.

Se ehkä ärsyttää joitakin naapureita,

mutta minua ärsyttävät tasamittaan leikatut pihanurmikot

jotka viimeistellään kynsisaksilla.

Ei luontoa pidä tasapäistää, ajattelen. 

Jatkan pihasta maantielle

ja mäkeä pitkin alas katua

joka päättyy umpikujaan,

mutta alhaalta lähtee polku

jota jatkan radan sivua pitkin.

Neitoperhonen lepattelee pyörteillen polun varressa

pysähtyy levähtämään lämpimässä auringonpaisteessa

niin että saan siitä valokuvan.

Sitruunaperhosiakin on liikkeellä,

mutta näyttää kuin ne lentäisivät alinomaa

laskeutumatta maahan koskaan.

On poikkeuksellisen lämmin huhtikuun loppu.

Minua kauhistuttaa ajatus ilmastonmuutoksesta

ja myöhempien sukupolvien kohtalosta.

Isaac Newtonin matemaattisten laskelmien mukaan

maailmanloppu tulee vuonna 2060.

Ihmiskunnan loppua Newton tarkoitti,

ei maailma mihinkään lopu. 

Jatkan polkua pitkin kaikenlaista miettien,

kuuntelen, katselen ja annan ajatusten vaeltaa

miten ja minne ne mielivätkään mennä

tai mistä tiedostamattomasta tajuttavaksi tulla.

Polku on hieman hankalakulkuinen,

heinittynyt, vähän kuljettu, epätasainen.

Aina ajoittain hukkaan koko polun,

joka löytyy uudelleen kun katson etäämmälle suuntaa.

Polku on ihmisen vanhin tie,

nykyään vain harvat ihmiset

kulkevat enää polkuja pitkin,

no sieni- ja marja-aikaan ehkä,

mutta nykyään on polkujen kulkemista muodikkaampaa

mennä henkilöautolla lenkkeilemään kävelyteitä pitkin. 

Omissa ajatuksissa kulkiessakin silmät seulovat näkymiä

ja luonnon pieniä yksityiskohtia:

kalliorinnettä ja sen laella kasvavaa männikköä

yksittäisiä pystyynkuolleita keloja

hakattua ja hakkaamatonta metsää,

joka tuskin missään saa enää

kasvaa rauhassa vanhuuteen asti.

Pysähdyn ison kannon ääreen

ja lasken vuosirenkaat.

Kuusi on moottorisahan toimesta

kokenut äkkikuoleman 83 vuoden iässä.

Se on siementynyt hieman ennen toista maailmansotaa,

suunnilleen äitini ikäisenä kaadettu, huomaan. 

Polku kaartaa ja muuttuu kuljetummaksi.

Näkyviin tulee asutusta.

Päädyn maantielle joka johtaa kotipihaani.

Matkan varrella mieli on puhdistunut hieman

siitä arkipäiväisestä hölynpölystä,

jota nimitetään yhteiskunnalliseksi toiminnaksi

tai moraalisiksi velvollisuuksiksi.

Siitä kiitän mielessäni jotain sellaista,

jota nimitän maailmankaikkeuden rakkaudeksi.

Usein esitän tälle rakkaudelle pyyntöjä,

liian harvoin muistan olla kiitollinen

jokaisen eletyn hetken ainutlaatuisuudesta.


28.4.2019

Punarinta laulaa vienosti ja katkonaisesti.

Kello on 2.30 yöllä.

Minä mietin, onko se menossa yöpuulle

vai jo herännyt keskelle pimeää,

eikö se malta nukkua lainkaan

vai laulaako kenties unissaan.

Tämä yölaulu jää soimaan korviini

ja tuudittaa minut nopeasti uneen.


Rakkausruno 11.5.2019

Rakkaani puhe on kuin punarinnan laulu:

Se herkistää korvia,

se pulppuilee kevätpurona

aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Annan puheen solista korvien läpi;

kuuntelen sointia.


Juhannusruno 22.6.2019

Kesäpäivänseisauksen yö

kääntyy jo aamun puolelle

ei tämä yötön yö ole

mutta ei valotonkaan

punarinnat lehtokertut ja rastaat

laulavat jo uutta aamua

ennen kuin minä suljen tietokoneen

ja silmäluomeni

ja ryhdyn katsomaan unia

Runo 22.6.2019
 

Istun puistonpenkillä.

Mietin olemistani

ja sitä mitä nimitän elämänsuunnitelmaksi.

Elämänsuunnitelmahan ei ole yksi

niitä on monta, koko ajan vaihtuvia

haaveita, tavoitteita, pyrkimyksiä.

Elämä itse tekee useimmat tyhjiksi,

mutta turhaa ja tuulen tavoittelua

edes tuulen tavoittelu ei ole.


8.7.2019

Lumpeita on puhjennut kukkaan

siellä täällä Hoikanlammella.

Joitakin vuosia sitten

lammen rannat olivat niitä täynnä

kuin Monet´n maalauksissa,

kertoo ystäväni.

Onko lammen vedelle tapahtunut jotain,

joka tappaa hitaasti lumpeet,

niin että vain heimonsa viimeiset

sinnittelevät vielä?

Yöksi lumpeet vetävät terälehtensä umppuun

ja sukeltavat pinnan alle suojaan nukkumaan,

ystäväni kertoo.

Osaavatko ne siis ajatella

vai toimivatko vaistonvaraisesti oikein?

Mistä tämä tiedostamaton

tai tiedollinen viisaus on peräisin?

Se on luonnon ekonomiaa, päättelen

ja jään ihmettelemään yhden

lähellä rantaa kasvavan pohjanlumpeen

terälehtien kauneutta.

Aamuisin lumpeet nostavat päänsä

jälleen veden pinnalle

avaavat verhiönsä kuin jonkin korkeamman käskystä

ja ryhtyvät jälleen kukkimaan.


10.7.2019

Istun Hoikanlammella onkilaiturilla.

Koho kelluu jo vedessä.

Vapa lepää laiturilautojen raossa.

Mukana on myös avokelavirveli,

josta maksoin 15 euroa,

ja kaksi 30 vuotta vanhaa uistinta.

Hävettää tunnustaa,

mutta onkimadotkin olen ostanut kaupasta.

Salakalastan virvelillä silloin,

kun kalapoliisin näköisiä ihmisiä

ei liiku lähistöllä.

Koen sen oikeudekseni,

kuulunhan alkuperäiskansaan

ja muistaakseni alkuperäiskulttuurin edustajilla

on oikeus kalastukseen ja metsästykseen.

Roman Schatz on lisäksi Maamme-kirjassaan sanonut,

että kaikilla Suomessa on jokamiehenoikeus

kalastaa, marjastaa ja sienestää missä tahansa.

45 euron Kalastuksenhoitomaksu on täysin kohtuuton minulle,

joka en kalasta ammattimaisesti,

en edes harrastukseksi vaan virkistykseksi

välittämättä siitä tuleeko saalista vai ei.

Kainuun Prikaati omisti ennen Hoikanlammen alueen,

nyt sen lampineen omistaa kuulemma metsähallitus.

Enkä minä vieläkään kykene ymmärtämään,

miten joku voi omistaa maan ja vedet.

Kalastusluvattomuudella kapinoin vastaan.

olen kansalaistottelematon

ja täynnä tyytyväisyyttä tottelemattomuudestani,

kalastusrikoksesta jos niin haluaa sanoa,

kun koho kelluu yksitoikkoisesti vedessä,

ja kalat ajattalevat kalliista onkimadoistani:

"EVVK!"


10.7.2019

Istun ongella.

Tähän jää koukkuun.

Jos kala on syönnillään,

onkimista ei malta lopettaa

niin kauan kuin kalaa saa.

Tänään on päinvastoin:

koho ei värähdäkään,

vain vesimittari kiertää ihmettelemässä sitä.

Eikä millään malta luovuttaa

ja lähteä rannalta,

sitä vain odottaa,

että koho liikahtaisi,

ahven tai särki kiskaisisi sen upoksiin

ja pihasiili saisi illalliseksi

edes yhden kalan.


10.7.2019

Vanhemmat veljet on eristäytynyt heimo

Amazonin sademetsissä.

He elävät alkuperäistä elämäänsä reservaatissa,

luoksepääsemättömäsä paikassa.

Kerran he ovat ottaneet yhteyttä

YK:n päämajaan Genevessä

ja kertoivat että heillä on viesti ihmiskunnalle.

Siksi he päästivät dokumenttiryhmän köysitikkaita pitkin

Amazonin erää kuohuvan kosken yli heimon luo.

Heidän viestinsä ihmiskunnalle oli tämä:

He olivat nähneet lumen hitaan sulamisen

ikijäisten vuorten reunamilta.

He olivat tajunneet,

että on tapahtumassa ilmastonmuutos

ja ihminen on tuhoamassa tämän planeetan.

Se oli heidän viestinsä ihmiskunnalle:

muuttakaa elämäntapaanne ennen kuin kaikki

on jo liian myöhäistä.

He pyysivät ihmisiä viestimään tätä sanomaa edelleen.

Näin dokumentin lähes 30 vuotta sitten,

nyttemmin se lienee jo kadonnut kaikista arkistoista

vanhentuneella tekniikalla kuvattu tai nauhoitettu päälle.

Mutta tarina on syöpynyt mieleeni

ja kuvat nousseet uudelleen esiin mielessäni,

kun ilmastonmuutos on jokapäiväinen uutinen

jopa päivälehdissä.

Viekää tätä sanomaa edelleen kaikille,

vanhemmat veljet sanoivat lopuksi

kuvausryhmälle ja sen kautta katsojille

kuten minulle joka näin tämän kaikki.

Kuvausryhmän lähdön jälkeen

he katkaisivat joen ja kosken yli johtavat köysitikkaat.

Vasta nyt päätin toimia,

kun Arktis, Antarktis ja Grönlannin ikilumet, ikijäät

hupenevat hirvittävää vauhtia

ja kirjoitin viestin runoon,

joka tavoittaa ehkä parikymmentä fb-kaveria

ja sulaa nopeasti kuin arktinen jäätikönreuna

näidenkin lukijoiden muistista.


30.7.2019

Kajaaninjokivarressa

kävelen runopolkua pitkin.

Runoja on ripustettu esitepylväisiin

polun varrelle.

Löydän muun muassa Aila Meriluodon,

kaksi Aale Tynniä, Katri Valan

ja Hannu Salakan.

Luontopolun varrella runot puhuvat luonnosta.

Tosin Salakka sanoo,

että vaikka hän on täällä,

hän haluaisi olla joku muu jossakin muualla.

Minä kävelen kauemmas,

kunnes runot lopulta loppuvat

ja Renforsin kävelytie törmää Kuurnan asuntoalueeseen.

Yhtään omaa runoa en polun varrelta löydä,

ellei tämä sitten ole juuri se.


2.8.2019

Neljä varista oli hautajaissaattueena

tapaturmaisesti kuolleen oravan ympärillä.

Saisiko tästä runon?


3.8.2019

1.

Lupasin rakkaalleni:

lähden metsään kävelemään;

tuon tullessani kotiin runon.

2.

Polku kiertää Hoikanlammen ympäri.

Minä kierrän sen mukana.

Tulee kuuro sade.

Olen kuusen alla kyykyssä.

Kuusi on nuori, mutta hyvä sateenvarjo.

3.

Mietin vaikeita, keskivaikeita ja helppoja asioita.

Ne kaikki ovat pään sekasotkussa yhtä aikaa,

mutta täysin rauhallisesti

yritän saada niitä kirjoitettavaan muotoon.

puut kuuntelevat hiljaa mitä kirjoitan.

4.

Vaikeita asioita on ilmastonmuutos:

“Ellemme tee mitään,

maa on pian karrelle palanut ja kuollut”

sanoi Brasilian ympäristöministeri

Jose Antonio Luzenberger 1970-luvulla.

Siitä ja Pentti Linkolan ensimmäisistä kirjoista lähtien

olen potenut ilmastoahdistusta.

Olemmeko me vanhempi sukupolvi

tehneet mitään? Emme!

5.

Maapallon tälle vuodelle lasketut luonnonvarat

on taas käytetty loppuun jo heinäkuussa.

En ole täysin selvillä

miten tämä laskuri toimii,

mutta sen tiedän

että kulutamme enemmän kuin pitäisi,

yhteiskunnan kone toimii jatkuvan kasvun ideologialla,

kuka helvetti osaa sen ikiliikkujaa pysäyttää?

6.

Itse kannatan jatkuvan vähenemisen ideologiaa ihmiskunnalle

vaikka ystäväni taiteilija tanninen väittää,

että runossa ei saa esittää mielipiteitä.

7.

Mietin keskivaikeita asioita,

tai oikeammin asioita,

jotka ovat yhtä aikaa helppoja ja vaikeita

kuten rakkautta.

Ajattelen, että rakkaus on kuin ilmakupla

joka laajenee, mutta sen sisältö ei vähene vaan kasvaa.

Ajattelen rakkautta luontoon ja rakkautta ihmiseen,

joka antaa minulle mahdollisuuden rakastaa.

Tätä minun on vaikea ymmärtää.

Ja ajattelen maailmankaikkeuden rakkautta,

joka huolehtii minusta,

kuten nyt täällä kuusen suojassa,

vaikka mistään uskonnollisestakaan ei kai pitäisi puhua.

8.

Kuusen juurella ajattelen,

olenko tehnyt riittävästi ilmastotekoja?

Elän niukasti, mutta olen hankkinut käyttööni auton.

Ruotsalainen nuori Greta Thunberg

on huolissaan siitä planeetasta,

jonka jälkeemme jätämme.

Eilen nuoret marssivat ilmaston puolesta Saksassa.

Itse olen liian laiska tai vanha,

heilutan korkeintaan lippalakkia kulkueen reunalla.

9.

Kotona ilmastotukija on selittänyt

aamutelevisiossa ilmastonmuutosta.

Grönlannin jäätiköiden sulaessa

valtamerten pinta nousee 7 metriä,

Afrikan elinkelpoisuuden tuhoaa kuivuus

ja ilmastopakolaisten tulvat kasvavat.

Mutta mitään syytä ilmastoahdistukseen ei ole.

En ole yhtään huojentunut.

Ajattelen että tulevaisuuden ihmiskunta

voi kyllä elää jonkinlaisessa ilmakuplassa

ikäänkuin suurissa kaupunkien yli levittäytyvisssä

jalkapallohalleissa, jossa viljelevät maan antimia.

Muistan että USAn kuulentoprojektin eräs idea oli

etsiä muita asuttavia paikkoja

ihmisen tuhotessa tämän ainoan jossa elämme juuri nyt.

10.

Mietin näitä kuusen juurella

kunnes sade tihenee

ja lopulta mietin helppoja asioita:

istunko vain tässä kuusen katveessa

sadetta pitämässä,

katselemassa lumpeenlehtiä ja vesimittareita,

vai lähtisinkö takaisin kotiin.

Enkä osaa päättää oikein sitäkään.

11

Kunnes jalat ohjaavat tien kotiin,

ja mietin olisiko tämä se runo?

30.8.2019

Omantunnon oikeudenmukaisuus

on ainoa heinäseiväs

joka pitää minua pystyssä.


3.9.2019

Olen elämäntilanteen muutoksen edessä.

Jokainen muutos on aina vaikea.

Varsinkin jos vuosikausien yksinäisyydestä

yrittää muuttaa parisuhteeseen.

Sitä tarvitsisi ikään kuin oman tilan,

aikaa olla henkisesti yksin myös parisuhteessa.

Onko se edes mahdollista?

Vaatisi jotain sopimuksia ja kompromissseja.

Kykeneekö yksinäinen edes parisuhteeseen?

Tarkoittaako rakkauden löytäminen sitä,

että jokin perustavalla tavalla on mennyt pieleen.

Joko entisessä tai tulevassa elämässä?

Kysymyksiä joihin en löydä vastausta on paljon,

mutta olin jo kyllästynyt kaikkeen entiseen.

Jonkin uuden ja kummallisen ääressä vihdoinkin taas olen.


4.9.2019

Rakkaushan on myös mahdollisuus:

yksinäisyyden jälkeen mahdollisuus uudistaa tai uudistua.

Olen ikään kuin pesemässä kasvojani

ensimmäistä kertaa moneen vuoteen:

Naama puhdistuu, mutta itse kasvot

ajatus ja mieli pysyvät perustuksillaan.

Otan vastaan kaikkea tätä uutta,

nöyrästi opettelen kuuntelemaan sitä

mikä minussa, meissä kahdessa

tai ylipäätään kaikessa olemisessa on tärkeintä.


 6.9.2019

Kolea kesä meni ohi niin että ovi kolisi

ei sulkenut ovea mennessään

syksy pujahti sisään huomaamatta

istui illalla vieresssäni katsomassa televisiota

huomasin sen viileästä hengityksestä

että yöksi kannattaa laittaa lämmitys päälle.


11.9.2019

Sain tänään rakkaaltani lahjan.

Hän oli tonkinut multaa puutarhassaan:

“Se on iso liero, onkimato,

jolla voi saada ainakin kaksi ahventa siilille.

En uskaltanut ottaa sitä käteen,

laitoin sen multineen sinulle tuohon purkkiin.”

Itse vapautin yhden ampiaisen takaisin ulkoilmaan

kirjoituspöytäni äärestä,

se oli lahja ampiaiselle, ei vastalahja rakkaalleni.

Mutta näin elämän pitäisi kaiketi toimia:

kun saa vastaanottaa jotain,

voi lahjoittaa jotain jollekin muulle johonkin toisaalle?

Pelkään kyllä että liero taas luikertelee

kadoksiin matopurkistani ennen aamua.


Rajakivet 13.9 2019

Elämän matkan varrella

olen pystyttänyt rajakiviä sinne ja tänne

tärkeisiin paikkoihin joihin olen vaelluksellani asettunut.

Nyt pystytän jälleen uuden rajakiven.

Vanhat polut on kuljettu loppuun

ja on taas jonkin uuden etsimisen aika.

Rajakivet ovat paikkoja,

niiden sijainnilla on kartalla koordinaatit.

uusin rajakiveni sijaitsee paikassa 64,2 N 27,7 E.

Rajakivet ovat muistin apuvälineitä.

Muisti on merkillinen keksintö:

et voi muistaa mitään mitä et ole konenut,

nähnyt, kuullut, haistanut, maistanut tai tuntenut,

mutta ne kaikki ihminen muistaa.

Jopa havaittavan rajamailta muistin kellarikomeroihin

kätkeytyy arkistomappeja,

joita päivätietoisuus ei nimenomaan muista olevan olemassa.

Mutta unissa tekee joskus kummallisia keksintöjä.

Unet selaavat alitajunnan ja ylitajunnan komeroita

ja tekevät niistä huvikseen joskus

melko surrealistisia johtopäätöksiä,

joissa logiikka heittää voltteja.

Siksi pystytän rajakiviä.

Että mistä kulloinkin aamuisin lähden

ja mihin illalla tai joskus palaan takaisin

ellen ole jo matkalla täysin toisaalle

uusia rajakiviä pystyttämään,

uusia polkuja kulkemaan.

18.9.2019

Kuljemme yhdessä Hoikankangasta.

Vuosien yksinäisyyden jälkeen

meitä on nyt kaksi.

Emme varsinaisesti etsi mitään,

mutta mukana on sienipussit.

Sienten löytäminen ei ole päämäärä,

ulkoilemme vain, katselemme syksyn tuloa.

Minä tuuletan päätäni.

Edessä on muutto ja muutos,

byrokratian kanssa on monenlaista setvimistä,

jonka metsässä voi unohtaa kulkemisen ajaksi.

Sieltä täältä pusseihin kerääntyy

jokunen tatti ja rousku,

kehnäsieniä olisi runsaastikin,

mutta niiden keräämisen jätän toiseen päivään.

Olen katsonut kartalta lammen,

jota olisin halunnut käydä katsomassa,

mutta Kainuun prikaati on vallannut isänmaata

varikoksi ja harjoitusalueeksi,

joka on ympäröity aidalla

ja vielä aidan päättymisen jälkeenkin

sotilasalue jatkuu niin,

että kulkeminen on rangaistuksen uhalla kielletty.

Näemme vain metsäpuron,

joka laskee lammelta Karankajärveeen.

Siitä heijastuvat puiden kaksoiskuvat,

kellastuneiden haavanlehtien kulta ja taivaan hopea

ja ajattelen että olen rikas,

kun saan nähdä tämän.

Minä kannan isänmaata selkärepussani, mietin,

se on tämä planeetta kaikkineen ilman rajoja,

tämä jota ihmiskunta säälimättä jatkuvan kasvun himossa tuhoaa.

Se on maaperä, jota pitkin kulloinkin astelen,

myrkyttyvät vedet ja kuolemansairas ilmakehä.

Ensimmäiset tilhiparvet ovat tulleet pohjoisemmassa,

ne vaeltelevat vailla varsinaisen muuton aikomusta vielä.

Kuusimetsässä viheltää pyy.

Käymme Karankajärven rannassa.

Joitakin valokuvia tarttuu kameran muistiin.

Ja alkaa tihuuttaa vettä.

Kiipeämme metsätietä pitkin rinnettä ylös

takaisin Hoikankankaalle,

Keräämme kourallisen puolukoita,

ja jatkamme metsäpolkua pitkin kotiin,

asuntoon joka on nyt minunkin kotini.


21.9.2019

Runojen suhteen minulla oli tänään hieno aamupäivä.

En tosin kirjoittanut mitään enkä lukenut mitään,

mutta kävelin kylälle ja takaisin

ja mietin matkalla kaikenlaista.

Haiku 25.9.2019

illanhämärä

punarinnan naksutus

vaikenee yöhön


Haiku 5.10.2019

haavanlehdissä

tuulen hento värinä

aavistaa talven


7.10.2019

Vanhat polut on kuljettu loppuun.

Olen muuttanut majani

neljä kukonharppausta pohjoiskoilliseen.

Täällä etsin nyt uusia reittejä

tai valmiita, lukemattomia kertoja kuljettuja,

mutta minulle ennenkulkemattomia polkuja

maalaamiseen, kirjoittamiseen, kävelemiseen.

Kierrän Hoikankangasta lammen ympärillä.

Kerään muistikortille syksyn sävyjä,

lehtien moniväristä kuolemaa;

puut, pensaat ja sitkeät kukkakasvit

eivät tahtoisi luopua niistä vielä,

vaikka elämänneste lehdistä on jo ehtynyt,

ensilumikin tullut ja mennyt.

Lepänlehdet vielä siellä täällä vihreinä,

haavat hohtavat keltaista ja okraa,

pihlajat oranssiksi ja ruosteenpunaisiksi tulehtuneita,

horsmien umbranruskeat varret

ja niiden kukkalatvojen luonnonvalkea pumpuli:

kaiken luonnollisen värin kirjopyykki

häikäisee silmiä syksyn kuulaudessa.

Yksinäinen isokoskelo piirtää vanaa lammen peilityyneen,

johon vastarannan puut heijastavat värileikkinsä.

Minä kerään kourallisen katajanmarjoja poronkäristykseen

ja jatkan matkaa ilman mitään määränpäätä.


8.10.2019

Pihlaja on marjoista tyhjentynyt

rastaat jatkaneet jo matkaa,

nyt puuta koristavat pihlajanpunaista hohtavat lehdet,

joista se kynsin hampain pitää vielä kiinni,

ja talitiainen lennähtää nokkimaaan marjatertun karaa.

8.10.2019

Istun puiston penkillä

ehkä viimeisiä kertoja tänä syksynä.

Annan kevyen tuulen kuljettaa ajatuksia pääni läpi

ja tulla ja mennä miten mielivät.

Alkaa tihuuttaa räntää.

Mietin että meidän runoilijoiden

pitäisi enemmän ottaa kantaa maailman tapahtumiseen

eikä vain nököttää kotona sulkakynä suussa.

Mietin että planeetan päättäjien kehittyneisyys on heikko,

en usko heidän mantraansa jatkuvan kasvun ideologiasta.

rationalistisen egoistisen järjen ylivertaisuudesta

joka on johtanut äärimmäiseen libertalismiin.

Muistan erään ystäväni sanat:

Nuo vanhemmat vihaavat omia lapsiaan.

Miksi jonkun greta thunbergin pitää sanoa,

että kapitalismin keisarilla ei ole vaatteita laisinkaan

ja joutua niiden solvausten kohteeksi,

jotka me jotka olemme tietäneet tämän kaiken jo puoli vuosisataa,

mutta emme laittaneet tikkua ristiin,

olisimme ansainneet paljon ennemmin

saada ympäri korvia.

13.10.2019

Kun katsot tarkasti,

vesipisarassa voit nähdä

koko maailmankaikkeuden


18.10.2019

Yön räntäsateen jälkeen

koristevatukan lehdet ovat nuupahtaneet nopeasti.

Ne luopuvat elämästään kärsivän näköisesti

ja pensaan varret luovuttavat lehtensä putoamaan maahan

ryppyisenä ja rutistuneina kuin vanhan naisen nahka.

Tämä kaikki antaa toivon elämän kiertokulusta,

keväällä pensaisiin puhkeavat taas uudet lehdet

niin kuin mekin kerran elämän päättyessä

kierrymme takaisin kaikkeuden kohtuun

siitä samasta reiästä josta kerran tänne tulimmekin

joskus myöhemmin syntyäksemme joksikin muuksi

tai itse synnyttäen jotain muuta.


22.10.2019

Vielä viime yönä kuulin punakylkirastaan äänen

aamulla maa ja lintumökki oli rännän peitossa

alkoi tuiskuta lisää, ei tehnyt mieli Hoikanlammelle,

vieläkö isokoskelot viipyvät siellä?

Autossa on huonot talvirenkaat,

sanoi huoltomies renkaanvaihdossa:

“Ostatko uudet?” “En osta!”

Joutsenet eivät ole vielä tulleet jokivarteen,

takaisin palatessa alkoi tulla jäistä räntää kohti.

Kannoin kesärenkaat kellariin.

Puissa ja ilmassa oli talven odotuksen tuntu.


1.11.2019

Täällä Hoikanlammen keittokatoksen alla

mietin laajempaa katosta maan ympärillä, kaikkeutta.

Miten pieni on ihmisen osa tässä kaikessa,

olemme vain mitättömiä hiukkasia hurjassa vauhdissa koko ajan

jossain avaruuden reunamilla.

Ja meidän sisällämme toinen kosmos,

vielä pienempiä hiukkasia,

soluja, atomeja ja niiden välissä olevaa tyhjää.

Kuitenkin kaikki me maan päällä hidasjalkaiset

ja hidasjärkiset mitättömät olennot

kykenemme yhdessä tuhoamaan tämän planeetan

sen elinkelpoisuuden ainakin meille itsellemme,

ja sitä teemme määrätietoisesti koko ajan.


5.11.2019

Vetäydyn puun kuoreen.

kaarnan ihoon,

tirkistelen sieltä vähän kaikkea


15.11.2010

Viisaus on vaivalloista.

Siinä pitää syventyä, keskittyä

ja hiljentyä itseensä.

Minulle liian vaativaa.

Itse olen elänyt

mieluummin tuulten vietävänä,

harhaillut paikasta toiseen päämäärättä,

sillä lopullisen päämäärän tiedän hyvin:

se on sulautuminen

maailmankaikkeuden rakkauteen.

Olen kuljeksinut eksyksissä

ja jokaista seutua mitä vaeltelen

nimitän nuotiopaikaksi, rajakiviksi

tai miten nyt milloinkin.

En etsi lopullista viisautta

ja kavahdan lopullisen näkemistä jopa peilistä.

Heitä arvostan, jotka ovat nähneet

ja nähneet vaivaa

nähdä sisemmälle ja syvempään

kuin ehkä ei ennen kukaan muu.

Mutta ennen kaikkea ja lähinnä

sivistymätöntä ymmärrystä asioiden laidasta

jokapäiväistä tavallisen elämän viisautta

arvostan kaikkein eniten

kuten juuri tällä hetkellä öljynvaihtoa autooni.


20.11.2019

Aamunhämärän ja illanhämärän välissä

on vain Hoikanlammen levyinen kaistale

tihkusadetta ja jäänharmautta.

Linnut vaikenevat metsässä.


16.12.2019

Olen kulkenut syksyn läpi

kuin Hermann Brochin unissakulkijat.

Mitään erityistä ei ole jäänyt mieleen.

Olen muuttanut, olen järjestänyt taidenäyttelyn,

en ole kirjoittanut juuri mitään.

Ajatuksen pitäisi olla valmis

ennenkuin se on tosi ja runo.

Odotan.


Aforismi 24.12.2019

Viekkaat silmät paljastavat valheen

Epäröivät silmät paljastavat epäröinnin

Tyhmät silmät paljastavat niihin katsojan tyhmyyden.

24.12.2019

Aamunhämärän ja illanhämärän välissä

on vain kapea harmaa railo

taivaanharmautta ja lumenharmautta.

Linnut askartelevat ruokintapaikalla

aamunpimeästä illanpimeään

olohuoneen ja keittiön lamppujen varassa.

Mikä minut saa kestämään

tämänkin talven pimeimmän ajan yli.

Ehkä kuitenkin se on rakkaus?

Runoudesta 24.12.2019

Mietin miksi runon kirjoittaminen on vaikeaa.

Ensinnäkin sen pitäisi sisältää itsestäänselvyyksiä,

toiseksi alkaa inttää niitä vastaan:

Kiertääkö maa todellakin aurinkoa? Haloo!

Pitäisi ymmärtää ihmisen pienuus kaikkeudessa

kuunnella madon käytävän päässä herkällä korvalla

miten se liikkuu

ja samalla ottaa kantaa ydinvoimaan

ja 100 000 vuoden saasteongelmiin

Ja sitten taas:

Yhteiskunta jossa taloudellinen kasvu ei ole ikuista

on mahdoton, ja vallankumous

mutta yhteiskunta jossa taloudellinen kasvu on ikuista

on mahdoton ja ...


Ajatelma 24.12.2019

Joinakin hetkinä sitä tuntee istuvansa ikäänkuin korkealla vuorella

vaikka kyykkiikin kynnyspäässä tupakalla.

Tältä korkealta vuorelta on helppo katsoa kauas:

Edessäpäin on usvaa, takana selkeys.

Ja huomaa ajattelevansa kuin mäkihyppääjä ja filosofi Matti Nykänen:

Paremminkin olisi voinut mennä, mutta miten?

Tai huonomminkin olisi voinut mennä, mutta onneksi ei ole mennyt.

No ei minusta ihan mäkihypyn olympiavoittajaa tullut,

mutta tässä olen nyt enkä kadu sitä.

Uuden vuoden runo 31.12.2019

Vuoden ja vuosikymmenen taas vaihtuessa

katson mieluummin taaksepäin kuin tulevaan

vaikka horisontissa on molempiin suuntiin vain pimeää

ilmaston, luonnon, ihmisyyden kannalta

minun elämäni ajan ja kauemmas

100 000 vuoden päähän ydinjätteiden tulevaisuuteen

sitten kun ihmistä ei enää ole

100 000 vuoden päähän menneeseen

jolloin homo faber, tuhoava ihminen

neanderthalin ihminen ryhtyi sivistymään

mikä tarkoittaa älyllisyyttä, kapitalismia, tunteettomuutta

maanviljelyä, aseiden keksimistä, luonnon riistoa, kyynisyyttä

kaikkea tätä mihin en koskaan ole halunnut olla osallinen.

Katson taaksepäin silti, koska sieltä muistin rajalta muistan

pikkupojan joka uudenvuodenpäivän aamuna lähti hiihtämään

ja hiihti puoleen päivään asti,

tutkien eläinten jälkiä hangessa,

kuunnellen lintujen kutsuääniä puissa

ja kuvitellen,

että tulevaisuus olisi valoisampi

kuin kaikki sodanjälkeisen sukupolven elämä entinen.


Aforismi 31.12.2019

Mietin tulevaa vuosikymmentä ja ehkä kauemmas.

Elämän kohokohta on se

kun sävellys pysähtyy loppuhiljaisuuteen

ennen ablodeja.