Vaelluskirjaa 10.12.2012

Vaellus Kyrkösvuorelle

Sillä vaelluksessa
tärkeää ei ole kuljettu matka
suunta tai päämäärä
vaan kulkijan mieli
tällä matkalla.

On jo iltapäivän alku kun lähden vaellukselle. Ovesta lähtiessä en osannut vielä päättää minne menisin. Jalat kuljettavat minua kohti Törnävän sairaalaa ja Kyrkösvuorta. Kävelen tuttua reittiä. Olen netin rampauttama. Kävelen kiireisesti, vaikka mihinkään ei ole kiire. Hengityskin on jotenkin hätäinen. Ajatukset mielessä sikinsokin. Autojen liikennemelu ärsyttää korvia. Björkenheimin kapealla kivisillallakin (jonka ylitse autot voivat ajaa vain yhteen suuntaan kerrallaan) autoja oli jonoksi asti.

Ylitin sillan, ohitin luonnonsuojelualueen, Huhtalantien alittavan kävelytunnelin kautta tulin Törnävän mielisairaala-alueelle ja pääsin eroon liikenteen melusta. Hiljaisuus. Sairaala-alueella valkoiseksi rapatut rakennukset, kalterit ikkunoista poistettu, tilalla panssarilasit. Osastoille suljettuina ne, jotka eivät ole jaksaneet yhteiskunnassa ja maailmassa. Mieleen tulee yhteiskunnallisia ajatuksia, vaikka juuri niistä tällä vaelluksella yritän päästä eroon. Täällä mielisairaalapotilaat söivät sota-aikaan perunankuoria laskiämpäristä jos käsiinsä saivat.

Kappelilta käännyn etelään, ensin auratulle kulkutielle, joka sekin päättyy, jatkan polulle jota yhden ihmisen ja koiran jäljet ovat avanneet entuudestaan muutaman sentin vahvuiseen lumeen. Polun molemmilla reunustoilla lehtensä ja marjansa pudottaneiden vadelmapensaiden rivistöt: niiden lävitse kulkureitti johtaa eteenpäin. Ilma on selkeä, kirkas, talvinen pakkaspäivä, aurinko paistaa noin kahdeksan asteen korkeudella kiiveten juuri ja juuri etäisen metsänrajan yläpuolelle. Hidastan kulkua, yritän tasoittaa hengitystäni kiireettömämpään rytmiin. Teen ensimmäisen haikunmittaisen luontohavainnon:

Päästäisen jäljet
lumisen polun poikki:
sukelsi hankeen

II

Niin minun oma mieleni haikuu Seinäjoen vuoristoseuduille, Kyrkösvuoren huipulle, koska täällä ei paljon valittavaa ole. Vuoria on paljon, mutta ne ovat kaikki matalia, jotkut jopa notkoon kätkeytyviä. Mutta vuoren huipulle noustakseen on ensin päästävä vuoren juurelle ja siinä minä nyt olen. Kyrkösvuoren juurella. Nousu vuorelle ei ole varsinaisesti hirvittävän vaativaa, sinne johtaa viivottimella vedetty ja aurattu leveä tasaisesti nouseva kävelytie, joka iltaisin on vielä valaistu. Sitä nyt ryhdyn kapuamaan vajaan sadan metrin korkeuteen. Metsät polun molemmin puolin ovat hiljaisia. Lintuja ei kuulu eikä näy. Vastaan juoksee yksinäinen hiihtäjä sukset kädessä.

Saavun vuoren laelle, Kyrkösjärven rantaan, voimalaitoksen läheisyyteen. Oikealla kädellä tönöttävät keskussairaalan rakennukset. Autoja täälläkin parkissa. Ihmiset kulkevat tässäkin kaupungissa nykyään autoilla ulkoilemaan. Kiipeän penkereelle, voimalaitoksen partaalle. Aina olen jaksanut ihmetellä tätä vuoren laelle rakennettua tekojärveä: miten vuoren huipulle voidaan rakentaa järvi ja voimalaitos joka syöttää sähköä Fortumin verkkoihin.

Kyrkösjärvi on jäässä. Voimalaitoksen edessä oleva sulakin umpeutunut lähes voimalaportteja myöten. Eivät Pajuluomasta kadonneet pullasorsat ainakaan täällä talvehdi. Minnekä lie lentäneet? Laskeudun takaisin alas ja jatkan matkaa. Voimalan edessä näen tuoreet rotankokoisen eläimen jäljet. Luultavasti se on ollutkin rotta. Mutta mitä se voimalaitoksen liepeiltä etsii tai löytää? Tämän voimalaitoksen räjäyttämisestä olen joskus kirjoittanut novellin.

Kuljen uimarantaa kohti. Aurinko paistaa suoraan silmiin vastarannan horisontista. Ilmestyy runo:

Auringon valo
siilautuu puiden läpi.
Lumi on peili.

Kuljen huoltorakennuksen ohi ja tulen rantaan lähelle nuotiopaikkaa. Jäälle tehtyä latua hiihtäjä hiihtää rantaan ja ohittaa minut. Minä tuijotan aurinkoa horisontin yläpuolella. Pysähdyn siihen. Seison vain tässä ihmettelemässä.

III

Seison joulukuun pakkaspäivänä tekojärven rannalla. Ilma on kirkas, sees, pakkanen vähitellen tuntuu kiristyvän. Järvi on saanut pintaansa jääkannen. Sen päällä muutama sentti tasaista valkoista lähes koskematonta lunta. Vain oikeaa rantaa pitkin kulkee perinteinen latu, jota pitkin hiihtäjä äsken sauvoi rantaan. Tässä on järven pää, se suppenee vielä kapean salmen kautta pieneksi lammeksi voimalaitoksen kanaaliin. Siitä vesi johtuu voimalan turbiineihin ilmestyäkseen maanalaisesta tunnelista esiin kaupungilla Mallaskosken liepeillä jossa se yhtyy Seinäjokeen ja alempana oikaisu-uomaa pitkin Kyrönjokeen. Ja vesi jatkaa jäänalaista virtaustaan Ylistaron Kirkonkoskelle ja aina Vaasan yläpuolelle, missä se laskee mereen.

Järven itäranta on pengerretty, länsiranta uimarantaa lukuunottamatta luonnontilainen. Kyrkösvuoren varsinainen huippu on parin kilometrin kävelymatkan päässä, siinä välissä rantaan uponneena minun veneeni, nyt jään alle haudattuna. Näin maisema näkyy talvisena kuvana: Itäpuolen pengerryksen takana mäntymetsä, penger johtaa linjana rannan eteenpäin kohtaan jossa lähes horisontissa kohoaa turvevoimalan piippu, joka puskee vesihöyryistä savua paksuna patsaana taivaalle. Sen kohdalla oikealla Kyrkösvuoren lakipiste. Aurinko keskellä vastarannan ja horisontin yläpuolella jo laskemassa mailleen. Valkoinen jäälakeus, sen yläpuolella aurinko oranssinkarvaisena heijastaa jäähän itsensä värisen kuvajaisen. Kauimpana horisontissa hyvin ohut metsänsuikala: järven vastaranta 7,5 kilometrin etäisyydellä.

Seison jäälakeuden äärellä kuin jalkani lumeen ankkuroituina. Tuijotan aurinkoa ja vain annan ajatusten tulla. Noteeraan selkäni takaa metsiköstä pienen tiaisparven kutsuäänet, muuten vallitsee hiljaisuus. Yksinäinen varis lentää jäisen maiseman yli. Olen nyt koko rannassa ainoa ihminen tähän paikalleni jähmettyneenä..

On iltapäivä ja arki, suurin osa ihmisistä on nyt töissä. Ajattelen että olen etuoikeutettu kun minulla on mahdollisuus seisoa tässä, iltapäivän kylmää aurinkoa ja järven lumikenttää katselemassa, turvevoimalan savua ja sen heijastusta järven kannella. Minut on syrjäytetty ja olen syrjäytynyt työelämästä. Olen pudonnut yhteiskunnan ulkopuolelle vaikka elän sen avustuksilla. Siksi minulla on tällaisina päivinä varaa tähän. Olen etuoikeutettu kun saan tällä hetkellä seisoa tässä, mutta olen joutunut maksamaan siitä myös kovan hinnan, syrjäytymisen, ulkopuolistumisen, joka ajoittain masentaa ihmisen kokonaan.

Lopulta unohdun kokonaan ajatuksiini enkä edes tarkalleen hahmota mitä ajattelen. Seison paikalla pitkään, etäisyydessä ilman kylmetessä alkaa järven lumikannesta nousta vähitellen ohut valkea usva. Se häivyttää horisontista ensin vastarannan, laajenee ja lähestyy kohti, Turvevoimalan piippu alkaa häipyä näkymättömiin, lopulta sekin peittyy usvaan kokonaan ja näkyviin jää vain savupatsas piipun yläpuolella. Pakkasusva lähenee yhä, se on saavuttanut jo uimarannan takaisen niemekkeen, pienen rantametsikön ja viiltää sen kylkeen kapeita valkoisia juovia. Muutamassa minuutissa usvaharso on kasvanut koko järven ylle, se lähes saavuttaa rantapenkereen jolla seison mutta ei jaksa nousta maalle asti. Aurinko horisontissa on muuttunut kylmän valkoiseksi ja paistaa hyvin matalalta tämän rannan läpi.

En tiedä kauanko olen seisonut, aikomukseni oli aluksi pysyä tässä paikassa auringonlaskuun asti miettimisiäni miettien, hiljaisuudessa. Auringonlaskun retriitti. Mutta aurinko sinnittelee kokonaisena taivaanrajassa yhä ja itse raja on kadonnut. En tiedä pitkäänkö kuluisi että aurinko lopulta laskee. Minun alkaa tehdä tupakkaa mieli. Käärin sätkän ja huomaan että olen unohtanut tikut kotiin. Luovun auringonlaskun odotuksesta ja hieman haikeana jätän rannan. Jatkan vaellustani tästä taas johonkin toiseen tunnelmaan.

Asunnon lämpö
pakkaskävelyn jälkeen
ylellisyyttä.