Ikkunalaudalla valkoinen buddha nauraa
koira on levoton mieli
tuhkimo lapsuutensa unelmat hylännyt
ei kenkäni muutu kultaiseksi
ei temppeli, jumalaan usko auta
merenrannalla lapsuus, harmaa kivi
nyt vesi on noussut
minä uupunut vene muualla
pudotan buddhan sirpaleiksi
otan koirani hihnaan
harhailen mieleni mukaan
michiman armeija hyökkää
LII
Hän miettii nyt
hän on marjastaja ja miettii
karhun unta, talvimarjoja
ja säilömisen vaikeutta kerrostalossa
jos hänellä muuta ajateltavaa on
hän miettii muita
eikä itseään tavoita ikinä
hän miettii ajattelijoita
jotka ovat olleet ennen häntä
ja tulevat hänen jälkeensä
hänellä on tämä aika ajatella
hän miettii
lintuja ja linnuille puhuvaa
fransiscusta
hänellä on hänen koiransa
joka ei ymmärrä tai jota hän ei
ymmärrä
hän miettii
kaupunkia ja kaupungin rakenteita
itkumuuria ja itkupajuja
jotka kasvavat muurin vieressä
surua jota ei saa sanoiksi
eikä sanotuksi
että mitä virkaa on tällaisen
ihmisen
miettimisellä ja matkanteolla
hän miettii nyt
on ilta
ja yöllä hän saattaa tulla toisiin
ajatuksiin
toisen ihmisen ajatuksiin
LIII
Syystalvi ja ihmisen puhe
on hitain vuodenaika
kylmyys murtaa luita
puut vaikenevat ytimiään myöten
metsään mennyt mies
ja ajatukset kulkevat kirkkomaata
levottomat vainajat
näkee vasta kudotut myyrän jäljet
pöllön siivet ja tuoreen verenohuen
kirjoituksen
hän aavistaa kohtalonsa:
olla viikkokin metsässä
ja hänestä ei ole edes myyrää, ei
jälkeäkään
muisti on hauraan vastuuton,
mieli ihmisessä vähiten sankaruutta
kaikesta kirjoituksesta tulee
negaatiota
kuin elämästä
joka lensi ohi ihoa koskettamatta
tuuleen taipuva savu
hän kokoaa käsikirjoitustaan
jotta näin ei kävisi
mutta aika on huono kustantaja
lukee kirjoitusta aikansa
ja kun se on muuttunut pölyksi
palauttaa olemattoman tekstin
minä hengitän tupakkaa keuhkot
lommoilla
epäröin
aspenströmin kirjoitusten
mannerkorven jälkikuvan edessä
jos sanon että sanoistani tulee
lauseita jotka lomittuvat
onko sekään todempaa
kuin hamletin kuolema missä
näytöksessä?
LIV
Haluaisin hylätä nämä pessimismit
olemisen kipeyden
että kaikki liukenee hämärään
lyhyt talvinen päivä pimeään
ettei se ole syli
vaan kohtu
elämä ennaltamäärätty
että se toteutuisi meissäkin
syvällä on ehkä kirkkautta
jonka vain sokeat kalat tietävät
salaavat tietonsa
kuolevat noustessaan pintaan
mikä minä olen puhumaan
edes ahvenelle tietoisuudesta
katselen sen sameaa silmää avannon
reunalla
omissa silmissäni sama sameus
LV
Kahdeksan vuotta sitten sataneeseen
lumeen
on kahlattu yksinäisen miehen jäljet
pienen metsän poikki
pellon yli ja joenvartta merenrantaan
kaupunkiin, katujen labyrinttiin
joka talvi ne ilmestyvät uudelleen
kuin samaa reittiä kulkisi aina sama
ihminen
ja istuu metsässä kivellä
palelematta
tuntee kiven voiman
pelästyttää peltopyyparven pellolta
lentoon
hätkähtää rintojen kavioita
näkee sulapaikassa koskikaran nykivän
levottomuuttaan
sukeltavan enää palaamatta
pysähtyy merenrantaan pimeässä
lumen epätodellisuudessa
kuin lumeenhaudatusta tulisi
inkarnaatio
etsimään sitä mikä meni vikaan ja
miksi
ei sitä miestä enää ole
huopahattu päässä lumen keskellä
ihmettelemässä talven ja elämän
ankaruutta
labyrintin mahdottomuutta
LVI
Minun ihanteeni, irtautuminen
ihmisen näköinen vapaus
mitä siitä on jäljellä
metsänkävijästä:
linnut istuvat kattojen antenneissa
strix aluco on vaiennut
merenkulkijasta:
kahlaajaranta kaukana, vuosien takana
haaksirikkoutuneiden muistomerkki
maisema lumen peittämä
metsänkävijä on kasvanut pieneksi
korsien korkeudelle ja pienemmäksi
ruohontasallaeläjäksi
hän kerää energiansa pienimpään
tilaan
säikeiden kymmeneen ulottuvuuteen
kaipaa itsensä kokoista voimaa
kunnes talvi hautaa hänet
merenkulkija muistaa vain haaksirikot
muistokiveen kirjoitetut nimet
kotiloiden kielen laitureiden arkuissa
meri on sydäntään myöten jäässä
kaikki lähteminen mahdotonta
matkat vieraisiin maihin
horisontit joissa saarten voima
nostaa ne meren yläpuolelle
jään kahlitsema nyt
minun ihanteeni
olen luopunut paljosta
ehkä jo kaikesta
kuin joulukuun toinen päivä
valon hidas kuolema
LVII
Metsässä näen tarkemmin
katsomalla vähän ohi
huomaan liikahduksen, liikkeen
hahmotan koko eläimen
oravan oksien suojassa
mutta jokaisessa silmässä on sokea
piste
monena yönä
näen ison karhun jäljet taivaalla
tässä metsässä ei ole
niin isoja eläimiä
mutta en minä karhun jälkiä pelkää
vaan pimeyttä niiden välissä
yön sokealla hetkellä
pelkään unia
monena yönä
kaukaa kuulen kuin ihmisten ääniä
Mutta kun olet löytänyt etsimäsi
tähtää suoraan kohti, metsästäjä
eläimen silmään
sen sokeaan pisteeseen kuin omaasi
LVIII
1
Leväluhdan uhrilähteestä
kaivettiin kuudenkymmenen
suohonhaudatun ihmisen luut
pieniaivoinen kansa
maatuneita luita, pääkallonkappaleita
kokonainen kallo vietiin kyrön
kirkkoon
mutta ketä olivat vainajat
vai rappeutuiko väki itsestään
uhrasivat ja söivät toisiaan
tällä jumalaapelkäävällä seudulla
palvoivat omia jumaliaan
vainajan henki vaelsi
yhden kuunkierron kotiseudulla
kerrottiin örtin kulkemisesta
henki ei jaksanut lähteä
olivatko valloittajat se maanalainen
kansa
joka tarujen mukaan palaisi kerran:
jumalten pojat naivat maan tyttäriä
ja kastamattomana kuollut äpärä
muuttuu koskikaraksi
lentää vesikivelle ja katselee minua
kivellä on lapsi
jonka rinnasta valuu verta
en muista kaste- taikka
maahanpanosanoja
LIX
Kaikissa metsissä on talvimarjojaja
lumi peittää suohaudan
käpytikka koloaa puuta männikössä
minun kohtalon lintuni?
Ei, niitä on paljon
ennemmin ajattelen toukkien
uhanalaista elämää kuoren alla
kansanlaulussa heinäsirkat
ovat laiskoja eläimiä
sirittelevät vielä silloinkin
kun ensimmäiset yöpakkaset tulevat
mutta seuraavana kesänä
kuulen taas sirkat samalla niityllä
ja sittenkin kun en enää itse ole
kun ört lähtee kuten se lähtee
unessa tai kuolemassa
luut mätänevät lähteessä
lapsi parkuu kauhealla äänellä
ja porotokka säntää laukkomaan
kuin kurmulinnun ajamana
koskikara syöksyy veteen
sukeltaa ja häviää
lapsen itkua en saa korvistani
LX
Alkutalvi on outo, surumielinen
en muista että näin olisi aikaisemmin
minulla ei ole radiota tai levysoitinta
kuunnella musiikkia
sen on pakko johtua ilmasta
poltan liikaa tupakkaa
minua muistutetaan
hengittämisen tärkeydestä
yritän hengittää sillä
luonnollisella tavalla
mihin minut on opetettu
ensin pääskyset eivät muuttaneet
ajoissa pois
odottivat kylmien tuulien tulla
viimeiset löytyivät kohmettuneina
lokakuun lopussa, marraskuun vaihteessa
ne elivät vielä, hengittivät
heikosti
opin että kevyt ei ole sama kuin
heikko
hengityksen on jatkuttava
ettei lintu kuole
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti