Kemijoki virtaa vuosisatojen läpi

”ei voi astua kahta kertaa samaan virtaan” (Herakleitos)

I Kemijoki 1993

Kemijoki virtaa yhdeksän voimalan läpi. Yö on hiljainen, huhtikuun loppu. Isohaaran voimalan generaattorit sykkivät sähköä valtakunnan verkkoon. Kolmas ja neljäs generaattori otetaan pian käyttöön, rakennustyömaa on iso. Katuvalot puhkovat aukkoja kaupungin hämärään, ydinvoimaa, vesivoimalla tasattuja kulutushuippuja. Kahvi tippuu itsestään keittimessä, sähkömittarin kiekko pyörii hitaasti. Tätä kaikkea nimitetään elintasoksi, mietin, kun syytän hellaan tulen. Onnellisuudesta en tiedä. Minä etsin toista, syvällisempää valoa kuin se, mikä on voimalaitoksen myllynkivillä jauhettu.

Joen peittää vielä jääkansi, mutta vesi kokoaa jo voimiaan. Lumi sulaa päiviä pitkin, sulamisvesi virtaa noroina, valuu metsäojia pitkin, kerääntyy ja kasvaa lopulta puroiksi, joeksi. Joki virtaa läpi pohjoisen maiseman, muutaman viikon kuluttua vapaana, jäiden lähdön jälkeen, tulvan paisuttamassa uomassa. Vapaanako? Neljän merihanhen siivet leikkaavat taivasta, ne matkaavat kohti pohjoista, kesää. Niiden siivissä soi vuosisatojen humina, elämän kiertokulku.

Kemijoki Oyn pääkonttorissa insinööri katselee pöydällä olevaa karttaa, jossa on selkeästi rajattu alue. Alue, jolla todellisuudessa, maisemassa, mitään rajaa ei näy. Se on samaa metsää, suota, jokivarsimaisemaa, kapustarintojen pesimäpaikkoja, kesällä suovillan koristamaa aapaa kuin kaikki ympäristökin. Vuotoksen allasalue, 234 neliökilometriä veden alle hukutettavaa maata. Sitä on suunniteltu, siitä on kamppailtu pian 30 vuotta. Mikä on tekoaltaan arvo, mikä on joen arvo, luonnon arvo? Otetaanko tässä huomioon äänivallattomat osalliset, kapustarinnat ja kirviset?

Elintasoa, energiaa, sähköä, sähkövirtaa. Joki virtaa uomassaan ja sähkö virtaa johtoja pitkin kaupunkiin, joka on kasvanut jokisuuhun, meren rannalle. Kahden sellutehtaan varjossa kasvaneeseen kaupunkiin, joka sykkii omaa elämäänsä. Tämä on ihmisen kulttuuria, ihmisen teknologian varaan rakentuvaa hyvinvointia, lamaa. Miten moni tässä kaupungissa vielä ajattelee luonnon perustuslakia, minä mietin. Kaupunki käynnistyy vähitellen uuteen päivään.

Muuttolintuja tulee pohjoiseen päiviä pitkin, lumi sulaa kaduilta, tumma, likainen lumi Isohaaran alapuolella oleva sula laajenee päivä päivältä, lokit kiertelevät sulaa ja niiden valkeissa siivissä välähtää auringon valo. Isohaaran yläpuolella jokivarressa odotetaan. Siellä on odotettu jo 45 vuotta. Nouseeko lohi tammettuun virtaan? Kesällä 1947 Kemijoen kuuluisa lohi vielä nousi jokeen. Seuraavana kesänä lohen kulkutie sulkeutui lopullisesti. Isohaaran suulle oli rakennettu pato, joka piti, voimalaitos. Nyt 45 vuoden jälkeen kalalle on rakennettu kulkutie, lohelle portaat. Taivalkoskeen asti. Siellä on edessä toinen, vielä korkeampi tammi, Taivalkosken 1975 käynnistynyt voimalaitos,

Keväinen päivä on samanlainen kuin mikä tahansa muukin kevätpäivä, ja aina erilainen. Tänä keväänä kaikki on samoin kuin tuhansina keväinä aikaisemmin. Ja kuitenkin jokin on peruuttamattomasti muuttunut, muuttuu, on alinomaisessa muutoksen ja virtaamisen tilassa. Joki virtaa. Se virtaa nyt niiden ehtojen varassa, jotka ihminen on asettanut. Voimaloiden patoluukuilla säännöstelty joki. Ja tänä keväänä jokivarressa on jotain muutakin, oudon hiljaista, erilaista kuin vuosisatojen aikana tätä aikaisemmin. Kemijoen uittoyhdistyksen korjaamolla on hiljaista. Uittoa museoidaaan. Puu ei enää ui jokea pitkin latvavesiltä Veitsiluodon ja Metsä-Botnian tehtaisiin. Suomen viimeinen  irtouittotyömaa on lakkautettu, uittomiesten ammattikunta kuollut.

Joki virtaa läpi maiseman, kurjet palaavat pohjoiseen, Lokasta ja Porttipahdasta lasketaan säännöstelty vesi. Kitisen ja Luiron latvoilta joki kasvaa ja siihen liittyy sivuhaaroja, alempana Ounasjoen valjastamaton virta. Joki kasvaa merta kohti. Joki virtaa niin kuin se on virrannut Litorina-meren väistymisestä lähtien, tuhansien vuosien ajan. Sama joki, joka ei ole koskaan sama. Et voi astua kahta kertaa samaan virtaan. Joen juoksu muuttuu ja ihminen muuttaa sitä, tekee suunnitelmia, päätöksiä, rakentaa ja raiskaa. Mutta joen elämä on pitkä, paljon pidempi kuin ihmisten. Joen vastarinta on hidas. Joskus, tulevaisuudessa, kun ihmisen rakennelmat ja ihmisen kulttuuri on tuhoutunut, joki virtaa jälleen vapaana. Jossain Ounasjokivarressa, kosken partaalla, koskikara etsii puolisolleen pesäpaikkaa.