Härmä – elokuva

Käsikirjoitus ja ohjaus: J.P. Siili

pääosissa mm.

Lauri Tilkanen

Mikko Leppilampi

Pamela Tola

2012

Muutamakin ystäväni oli suositellut minulle J.P. Siilin elokuvaa Härmä. Itsekin olin hieman syyllistynyt ennakkomainontaan kertomalla erään ystäväni saaneen siinä avustajan roolin kohtauksessa, jossa mennään hevoosella kirkkohon.

Suurella mielenkiinnolla varauduin siis katsomaan Härmää sitten kun se tuli vihdoin TV 2:lta kahtena päivänä peräkkäin Kotikatsomossa. Harvoin olen pettynyt näin täydellisesti, J-P Siili on ohjannut hyviäkin elokuvia, ihmettelin miksi hänen ylipäätään piti ohjata tämä.

Jos pohjalaisuudella ei ole enää muuta annettavaa kuin helavyöt, niin ehdotan, että pohjalaisuutta käsittelevien elokuvien tekeminen lopetetaan täysin. Antti Tuuri ja Heikki Ylikangas ovat kyllä jo omissa kirjoissaan käsitelleet pohjalaisuutta totuuspohjaisesti ja riittävän hyvin. Myösn Tuurin kirjoista tehdyt pohjalaiselokuvat ovat kelvollisia Lauri Törhösen ”Ameriikan raitti”-floppia lukuunottamatta.

Mutta jos pohjalaisuudesta ei voi ammentaa mitään uutta päädytään J-P Siilin elokuvan kaltaisen tilanteeseen. Elokuva kertoo 1800-luvun puukkojunkkareista. Wikipediaa siteeraten: ”1800-luvulla mahtava Välitalon tila on menossa perinnöksi puukkojunkkareiden joukossa pyörivälle Eskolle. Nuorempi suoraselkäinen Matti, joka on salakihloissa naapuritilan tyttären Ainon kanssa, olisi isännäksi sopiva. Perinteiden vastaisesti veljesten isä päättää testamentata tilansa esikoisen ohi Matille. Tästä alkaa veljesten välillä kiihkeä taistelu sekä tilasta että Ainosta.”

Tällä luulisi jo saavan Suomen elokuvasäätiöltä apurahaa elokuvan tekemiseen, jos elokuvan takana on suhteellisen tunnettu ohjaaja, ja niin on saatukin. Itse elokuva on täysin perseestä.

J.P. Siili ei ole osannut käsikirjoittaa mitään Pohjanmaan murretta, eikä kukaan näyttelijä osaa myöskään sitä lausua. Vaikka en itse olekaan pohjalainen vaan verenkuljettama, niin selkäpiitä karmivat nämä murtehelliset lausunnat.

Muuten elokuva pääosin muistuttaa 50-luvun kotimaisia melodramaattisia elokuvia, joissa joku koko elokuvan ajan katsoo hullun silmin kohti kameraa (Mikko Leppilampi) paitsi että tämä on tehty 2000-luvulla ja väreissä. Matti on komea ja Aino on kaunis, ja molemmat niin epäuskottavia kuin olla saattaa.

Kiinnitän erityisesti huomiota jo alkuteksteissä esitettyyn väitteeseen, että Pohjanmaalla 1800-luvulla vanhin poika peri kaiken. Lopputeksteissä kiitellään asiantuntijoina historioitsijoita Kyösti Virrankoski ja Kari Hokkanen (Ilkan ent. päätoimittaja). Ei se kuitenkaan näin ole koskaan mennyt. Vanhin poika peri tilan, mutta ei muitakaan lapsia kerjuulle ajettu.

Elokuvan juoni on tyhjä ja kieli järkyttävää. Korvahan särköö, sanoosi pohjalaanen. Puukkojunkkarit kantavat helavöitä ja isoottelevat, jopa avustajien on laitettu seisomaan koivet levällään lenkos niinko jossain vanhas pohojalaases puuveistokses. Siinä Eskon avustajat pällistelee ku Nummisuutarin Esko sonnimullia. Puukkojunkkarit eivät kyllä helavyöt päällä liikkuneet. Niitä pirettiin vaan häis ja muissa juhlis.

Isän murhaa ei selvitetä, äiti jää omituiseksi hiippariksi, mikään koko tarinassa ei saa uskottavia piisteitä. Voisin kirjoittaa vielä paljonkin, mutta koska mitään positiivista en elokuvasta löydä, lopetan haukkumisen tähän.

Ainoa pyyntöni on: Älkää enää koskaan tehkö pohjalaiselokuvaa, joka pahoinpitelee pohjalaisuutta niin pahasti kuin tämä elokuva tekee.

Ps. Sen hevosella kirkkoonmenon ajan olin vessassa paskalla, joten kaverinikin avustajan roolissa jäi näkemättä.