Kiinalaisesta maalaustaiteesta osa 2

Lähde: Taiteen maailmanhistoria

Kiinalainen maalaustaide

Michel Courtois, Ex Libris

© Editions Rencontre, Lausanne 1975

I

Kuten kirjoituksen ensimmäisessä osassa totesin, vanhimmat säilyneet kiinalaiset silkkimaalaukset ovat ajalta 300 – 200 eaa. Kuitenkin kiinalaisen maalaustaiteen, kalligrafian, runouden ja filosofian juuret ulottuvat huomattavasti kauemmas legendaarisen Keltaisen hallitsijan aikaan noin vuoteen 2000 eaa. Tuolloin väitetään syntyneen kiinalaisen ennustuskirjan I Chingin sekä kiinalaisen kirjoituksen. I Ching puolestaan pohjautuu yinin ja yangin vastakkaisuuteen ja alunperin tämä ennustusfilosofia oli syntynyt kuumennetun kilpikonnankuoren halkeamia tutkimalla.

Kun 500-luvulla eaa. luotiin pohja konfutselaiselle ja taolaiselle filosofialle, olikin kiinalaisen maalaustaiteen pääasiallinen perusta jo luotu. Läpi historian tämä maalaustaide on kuljettanut mukanaan samoja perinteitä, samoja perusperiaatteita. Maalatussa kuvassa ja sen rinnalla on aina kirjoitus (kalligrafia), runous ja filosofia. Ja vaikka maalaustaide, tussimaalaus kuvarullinene viime vuosisadalle asti on lähtenyt 2000-vuotisen perinteen pohjalta, siihen pitäytyen ja sitä arvostaen, se on koko ajan myös uudistunut ja kehittynyt näissä puitteissa.

Han-dynastian aikana (206 eaa. – 220 jaa.) kiinalaisessa maalaustaiteessa tapahtui vilkasta kehitystä. Tosin sen suunnan määräsivät keisari ja konfutselaisuus, joka julistettiin valtion uskonnoksi vuonna 136. Taolaisuus saattoi levitä vain salaa. Konfutselaisuus erotti taiteen uskonnon ja magian vaikutuspiiristä ja sai moralisoivan ja valtiota ihannoivan luonteen. Se merkitsi myös hengettömän laatukuvamaalauksen yleistymistä.

Seuranneella kuuden dynastian kaudella (265 -589) vakiintuivat useimmat maalaustaiteen säännöt. Suuret taideteokset ovat tuhoutuneet, mutta myöhemmän Tang-kauden (618-907) ensimmäinen taidearvostelija Tsang Jen-Jyan mainitsee, että ”Ku osasi maalata mestarillisesti henkeä, Lu luita ja Tsang lihaa.

II

Buddhalaisuus levisi Kiinaan Sui-dynastian aikana 589-618 ja sen vaikutus näkyy myös maalaustaiteessa vuoden 845 suureen vainoon asti, jolloin heidän runsas tuotantonsa tuhoutui ja Kiinan buddhalaisuuden kultainen aika päättyi.

Tang-dynastian (618 – 907) voidaan katsoa olevan kiinalaisen maalaustaiteen suuri kulta-aika. Voitaisiin sanoa että se kaiken kaikkiaan oli nykykäsittein liberalismin aikaa. Keisarin hoviin kutsuttiin legendaariset runoilijat Li Po ja Tu Fu, myyttinen maalari Wu Tao Tzu ja Tsang Syan, Li Sihyn ja Wang Wei ja maisemamaalauksen vastakkaisten koulukuntien perustajat.

Tänä aikakautena maalaustaide Kiinassa jakautui kahteen koulukuntaan, eteläiseen ja pohjoiseen, joista pohjoinen sai vaikutteensa rationaalisuutta korostavasta konfutselaisuudesta ja eteläinen intuitioon ja vapaaseen assosiaatioon perustuvasta taolaisuudesta.

Tähän aikakauteen sijoittuu myös kiinalaisen maalaustaiteen ensimmäinen tunnettu taidehistorioitsija Tsang Jen-Jyan, joka setti ehdottomasti etusijalle taolaisuudesta vaikutteita saanen henkistyneen, pelkistyneen ja synteettisen maalauksen. Hänen mielestään Wu Tao-tzu loi maisemamaalauksen periaatteet ja uuden koulukunnan, Eteläisen koulun ja ihaili tämän ”maalaustaiteen pyhimykseksi” kutusutun mestarin nerokkaasti ja nopeasti työskentelevää kättä.

Taolaiset oppineet ja Tsang Jen-Jyan valittivat, että useimmat sen ajan taiteilijat syyllistyivät liioitteluun ja pyrkiessään täsmälliseen ja muototarkkaan ilmaisuun he laiminlöivät olennaisen ja siksi heidän taiteestaan puuttui elinvoimainen kaiku.

III

Jos Wu Tao-Tzuta pidetään kiinalaisen maisemamaalauksen luojana ja pyhimyksenä (jonka omaa tuotantoa ei juurikaan ole säilynyt) niin samanlaiseen arvoon on nostettu hänen seuraajistaan Wang Wei, jota pidetään oppineiden koulun perustajana, maalaustaiteen eteläisen koulukunnan henkiinherättäjänä ja ruohokirjoituksesta johdetun murretun tussin mestarina. Hän nosti arvoon ”tussin tien”, joka on myös mietiskelijöiden tai mystikoiden tie ja kaikkien itsenäisten runoilijoiden ja oppineiden tie.

Wang Weitä pidetään monkronistisen maalauksen kehittäjänä, kiinalaisen ilmaperspektiivin käyttöönottajana ja murretun tussin suuntauksen perustajana. Hän piti pelkkää tussilaveerausta kiinalaisen maalaustaiteen korkeimpana asteena. Wang Wein jäljissä spontaanin ilmaisun mestareina mainitaan 700 luvulta muun muassa puiden ja kivien mestari Tsu Tsing-tsen ja katkaistulla siveltimenkärjellä maalannut Tsang Tsao.

Tsu Tsing-tsen luokitteli luomisen eri asteisiin ”itsenäiset”, jotka löysivät innoituksenlähteensä katsellessaan jokia ja vesiputouksia, tuulta ja pilviä, vanhoja puita ja vuoria ja joilla ei ollut lainkaan sosiaalista kunnianhimoa eikä itsekkäitä pyyteitä ja jotka saivat sydämelleen rauhan mietiskelemällä ja sisäisellä kosketuksellaan luontoon; ”jumalallisiksi” nimitettiin niitä, jotka olivat kokeneet todellisen innoituksen, ”ihmeellisiksi” täydellisen lahjakkaita, ”kelvollisiksi” teknisesti lahjakkaat joilta puuttui persoonallinen tyyli ja ”i-luokkaan” luettiin spontaanit, jotka olivat kääntäneet maailmalle selkänsä ja olivat häkin ulkopuolella.

IV

Jo 600-luvulla Kiinassa oli saanut jalansijaa tsan-buddhalaisuus, joka vaikutti osaltaan sekä pohjoisen että eteläisen koulukunnan maalaustaiteen kehitykseen. Kuitenkin voidaan sanoa, että vasta 880-luvun loppupuolella valtakunnan jouduttua poliittiseen, sotilaalliseen ja taloudelliseen kaaaokseen, nousivat esiin ensimmäiset tsan-maalaustaiteen mestarit. Kuvastoon tulivat boddhidharmojen ja patriarkkojen hieman groteskit hahmot, jotka olivat mystisen huumorin sävyttämiä ja ”epäilemättä parhaita maalauksista, joita milloinkaan on luotu murretun tussin tekniikalla.” Näistä mestareista erityiseen arvoon on nostettu Kuang-hsiu ja Si Ko.

Viiden dynastian kultaiseksi aikakaudeksi nimitetään maalaustaiteessa aikaa, joka seurasi Kiinan poliittisen hajaannuksen aikana, joka jatkui noin vuoteen 960. Tänä aikana maalaustaide pääsi kehittymään suojassa poliittisilta myllerryksiltä, eristyksissä maailman melskeistä. Taolaisten erakkojen legendassa mainitaan ensimmäiset monumentaalimaalarit Tsing-Hao ja Kuan Tung, jotka elivät syrjäisissä lähes luoksepääsemättömissä majoissa.

Suurimmaksi kaikista maisemamaalareista mainitaan tällä aikakaudella Li Tseng ”joka kantoi vuoria ja laaksoja mielessään” Lyyrisen maisematyylin nousuun johdattivat Tung Jyan ja Tsy-jan, jokien ja järvien, sumuun ja usvaan häipyvien maalausten mestarit. Viiden dynastian kaudella kehittyivät myös kukka-, kasvi-, eläin- ja lintumaalaukset, joiden edelläkävijöinä pidetään Huang tsyania ja Hsy Hsitä.

Näin viiden dynastian aikakautena oli lopulta muodostettu ne klassiset perusteet, joihin kiinalainen maalaustaide tukeutui myös 900-luvun lopulta seuraavan tuhannen vuoden ajan niitä eri aikakausina eri tavalla painottaen ja edelleen kehittäen. Mutta siitä enemmän kirjoituksen kolmannessa osassa.