Minä olin Muoniossa pystyttämässä kirjastoon taidenäyttelyä. Asustin leirintäalueella vaaran kupeessa kelomökissä.
Ruska oli vielä parhaimmillaan, mutta turistilaumat olivat jo kadonneet maisemista. Hiljaisuus ja rauha olivat käsinkosketeltavat. Jokin kahlaaja huuteli peilityynen järven rannalla. Aikomuksena oli viettää ilta akvarelleja maalaillen.
Ystäväni oli jäänyt mökille odottamaan. Niinpä kun astuin mökin ovesta sisään, televisio oli auki. Ensimmäinen mitä televisiosta näin oli lentokone syöksymässä pilvenpiirtäjän seinästä sisään.
"Mikä ihmeen tieteiselokuva tämä on?", kysyin ystävältäni. Hän ei vielä tiennyt muuta kuin että ylimääräiset uutiset.
Oli 11.9.2001. Akvarellimaalaus jäi. Ilta meni television katseluksi.
Vastakohtaisuus television todellisuuden ja ympärillä vallitsevan luonnonrauhan välillä oli järkyttävä. Elänkö minä tosiaan tuossa samassa maailmassa, kyselin itseltäni, ihmettelin. Taidenäyttelyn avajaisista seuraavana päivänä oli mennyt maku.
Pian sen jälkeen syttyi Irakin sota, joka sissisotana (terrorismina) jatkuu vieläkin ja hamaan tulevaisuuteen.
Tuolla Muoniossa, pohjoisessa ruskamaisemassa, kelomökissä, television ääressä, satelliittien kuljettaessa kuvaa WTC:n tornien sortumisesta, törmäsi toisiinsa kaksi ihmisen olemisen ääripäätä. Paikan päällä taide ja luonnonrauha, jollain toisella aikavyöhykkeellä terrorismi, ihmisten tuhoaminen ja sota.
Juuri taide ja sota ovat inhimillisen luonnon perusperiaatteita, ihmisluonteen kantavia pilareita. Sillä sotia nykyihminen on käynyt aina. Taidetta ihmislaji on tehnyt noin 100 000 vuotta.
Vaikka sana kulttuuri tarkoittaa maanviljeljelystä ja siitä johtaen hengenviljelyä, on maanviljelyä harjoitettu vasta reilut 10 000 vuotta. Sitä ei ole koettu välttämättömäksi ennen kuin ihminen alkoi lisääntyä siinä mitassa että täyttää maan.
Mutta taide ja sota ovat olleet, ovat ja pysyvät. Ne ovat ihmisen alfa ja omega.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti