Hamningberg – maailman reuna II

Hamningberg – maailman reuna

Sanat alkavat kerääntyä leiriin.

Pihakoivun lehdet putoavat.

On syyskuu, syksy
ja pohjoinen taivas pimenee
jokaista iltaa pitkin.

Yötä halkovat rastaiden muuttoäänet.

Minä kuuntelen uutisia radiosta.
On syyskuu, syksy
ja vastaanottimessa ääniä vieraista maista.

Pohjoinen maisema pimenee.
Metsät säpsähtelevät vain ajoittain
niin että jokainen pienikin ääni
tarkentuu pakenijan korviin.

Mikä pakenija minussa,
eläin meissä,
matkustaja ilman karttaa
etsimässä oman todellisuutensa äärtä.
Rajamaasta, pohjoisesta, pohjoisemmasta
etsimässä pohjoisinta.

Hamningberg,
70 astetta pohjoista leveyttä,
30 astetta itäistä pituutta,
maan reunalla,
viimeinen kylä Euroopassa
pohjoiseen napavyöhyke,
itään Novaja Zemlja.

Kylän viimeisen asukkaan hauta on vielä tuore
mutta elämä kylässä loppunut.
Kukaan ei ole enää kuuntelemassa
uutisia Euroopan yhdentymisestä.
Se ei ylety tänne asti
missä valtaa pitävät korppien parvet,
haahkojen ja kajavien kolonnat.

Silti tämä maa on yhdentynyt
jo näin pitkälle,
että ihmisiä ei kylässä enää näy.
Pystysuorien vuorten seinissä
ikuinen lumi ja jää.
Ja tyhjä kylä vuorten ja meren kainalossa.
Taivaanrajassa joskus etäällä
japanilaisen turskatroolarin horisonttiin häipyvä jälki.

Mikä maa minussa
ja mikä itsenäisyys
tai kieli
kestää kuin vuorten ikuisuus.

Mitä päätöksiä tehdään tänään
ja mikä on luonnon äänivalta
näitä päätöksiä tehtäessä

Yhteiskunta on surullinen kone,
itsensätuhoavaa julmuutta
kuin hylätty kalastajakylä
ja lähes tyhjäksi troolattu meri.

Mikä pakenija minussa
kuuntelee
miten maisema muuttuu
ja rajat katoavat,
kartat ovat vanhentuneita,
kaikki kartat
joita ihminen piirtää.

Sillä miten tahansa
tällä loputtomalla vaelluksellaan kiirehtii
aina jää matka kesken.

Nuotiolla joku polttaa puun hiileksi
ja kuluu kymmenentuhatta vuotta.
Hiilen isotoopeista mitataan aika.

Minä kuuntelen mennyttä minässä, meissä:
vapautta ja riippumattomuutta
Sillä sama laulu meissä on jatkunut aina
kuin kapustarintojen lento
ja surullinen huuto läpi taivaan

Ranteessa nykii vain ohut lanka

Pohjoisesta, pohjoisemmasta
minä pakenija
etsin pohjoisinta

Rajapyykit pellon kulmassa
maan tai omistamisen merkkejä
Mitä totta merkitystä

Syyskuun päivät kuluvat kuin uni

Allasaluetta, suunnitelmia
soistuneen metsän elämän äänivallattomuutta
mutta syksyn tuuli
puhaltaa kaikkien rajojen yli
kun pilvet uhkaavat sataa
Ja sitten
harson raosta välähtää aurinko

Minun itsenäisyyttäni ei uhkaa enää mikään
tällä hetkellä
tähän pohjoiseen rantaan
ja syksyn hetkeen pysähtyneenä

Niin kuin kaikki rajapyykit peittyvät lopulta hitaasti ruohoon
pienen maan, pienen omistamisen merkit
niin vaatimattomat
että hautautuvat lopulta itsestään

Ja jäljelle jää vain kivien ikuisuus
jokin kapustarinnan huuto
rajattoman maiseman rajattomuudessa.

(Esitettiin Vaasa Underground 2009 -tapahtumassa 12.9.)