Vaelluskirjaa 20-31.8. - Vaellus Välikylään osa VI

Kristiina 24.8

III

Huomasin, että Bio Duxin talossa elokuvateatteri toimi yhä. Talon pihassa oli nytkin pari autoa. Talon historia on mielenkiintoinen. Siinä on toiminut aikanaan mm. kuparipannutehdas, jonka perusti originellin Pekka Wihurin yhtä originelli isä ”pappa” Wihuri. Hän suuttui siitä, että Kristiinasta ei löytynyt kunnollisia kuparisia kahvipannuja, joten hän perusti kuparipannutehtaan saadakseen itsekin kahvia kunnollisesta kuparipannusta. No konkurssiinhan sekin yritys aikanaan sitten meni.

Wihurin jälkeen taloon tuli Miettusen perustama elokuvateatteri Bio Dux. Miettunen kuului Suomen elokuvateatteriyritysten johtokuntaan ja nuoruudessani Kristiinaan saatiin paitsi nopeasti merkittävät elokuvauutuudet myös korkeatasoisia klassikkoja. Muistan katsoneeni siellä mm. mustavalkoisen Jimi Hendrix-dokumentin, Yksi lensi yli käenpesän, 2001 Avaruusseikkailun, Kellopeliappelsiinin ja Ammutaanhan hevosiakin. Isä ja äiti kävivät tuoreeltaan katsomassa Maa on syntinen laulu ja äitini siunaili sitä kovasti.

Kun Miettunen jäi eläkkeelle elokuvateatterinhoitajan toimesta, talo sulkeutui muutamaksi vuodeksi, mutta sitten toiminta käynnistyi uudelleen. Talossa oli treenikämppä kaupungin ainoalle bändille, elokuvateatterin näyttämöllä harjoitteli päivisin harrastajateatteri ja illat oli jaettu harrastajateatteri- ja elokuvaesitysten kesken.

Jonkin Dario Fon näytelmän olen teatterin puolella käynyt katsomassa eikä Kristiinan harrastajanäyttelijöillä Marianne Haleniuksella, Tapio Suomisella (ei elokuvaohjaaja vaan rautakaupan myyjä), Bruno Lahtisella ja kumppaneilla ollut näyttelemisessään valtakunnantasoisesti mitään hävettävää.

Ainakin elokuvateatterina talo siis toimii edelleen, vaikka kantakaupungin asukkaan väestöstä esityksiin tuskin kovin valtavaa määrää ihmisiä yleisöksi asti riittää.

IV

Minä jatkoin elokuvateatterin ohi kotiteollisuustalolle, jossa kolmilla kangaspuilla on loukutettu mattoa jo 70 luvulta lähtien ja viimeksi kuulemma samana aamuna. Piharakennuksen oven päällä oli Tutun Tuvan kyltti ja pihassa kymmenkunta minulle tuntematonta kaupunkilaista.

Peter osti minulle kolmella eurolla sapuskat. Söimme pihassa. Pöydässä istui myös Närpiön kaupungin Tutun Tupaan palkkaama nuorisotyöttömyystakuulla työllistetty tyttö, joka siis pomon ja kokin lisäksi sai matkarahat ja oikeaa palkkaa, kun kristiinalaiset ”työläiset” joutuivat maleksimaan tontilla ja talossa 9 euron päiväpalkalla, vailla mitään varsinaista hommaa.

Kun oli syöty ja juotu kahvit Peter katsoi päivätyönsä tehdyksi ja pyöräili Alkoon hakemaan viinipulloa. Sovimme treffit Tuulimyllynmäelle. Rahat Peter oli lainannut Kissa-Pekalta. Jo 2000-luvun vaihteessa hänellä oli hoidossaan kahdeksan kulkukissaa. Nyt kissoja oli kuulemma 36, ne lisääntyivät sikin sokin keskenään, koko talo haisi ulos asti eikä Kissa-Pekka enää päästä vieraita sisälle asti.

9 euron hommissa Kissa-Pekkakin nyt oli. Häntä oli mukava nähdä pitkästä aikaa, mutta hämmästyin kun hänen tumma kihara tukkansa oli 10 vuodessa vetänyt täysin harmaaksi niin, että en ollut tuntea häntä, vaikka Kissa-Pekka(kutsumanimi) Kristiinassa asuessani oli parhaita kavereitani. Suru harmaannuttaa, sanotaan, ja 36 kissassa oli varmaankin murheensa, mutta hänellä ei ollut luontoa antaa kenenkään taittaa karvaakaan kulkukissoistaan saati tapattaa niitä.