1.
Kirjoitin 2. huhtikuuta blogitekstin "Viekää perkele loputkin!" http://nevaranta.blogspot.fi/2017/04/viekaa-perkele-loputkin.html Lähetin saman tekstin mielipidekirjoituksena Jämsän Seutu -lehteen, mutta tietääkseni sitä ei lehdessä ole julkaistu. Ymmärrän syynkin. Kuntavaalit olivat tulossa ja tunnettuahan on, että vaalien alla joka neljäs vuosi ehdokkailla on yhtäkkiä roppakaupalla asiaa ja palstojen täydeltä mielipiteitä. Yhden luonnonystävän hätähuuto vanhojen metsien puolesta ei tähän saumaan mahtunut.
Yllättäen kuitenkin sain palautetta blogitekstistä ihan henkilökohtaisesti ja yksityisesti. Jämsän kaupungin metsävastaava Ritva Matilainen lähetti minulle kirjeen, joka on päivätty 6.4. Tosin löysin sen postilaatikostani vasta kiirastorstai-iltana, mutta postin nykyiset kiireethän tiedetään. Kirjeessä Matilainen odotetusti puolustelee hakkuita.
Mutta eipä siinä vielä kaikki. Tänään pölähti sähköpostiini kirje vihreiden valtuutetulta Tommi Tapiaiselta, joka oli erityisen ihmetyksen aiheena blogitekstissäni. Hän on kirjoitukseni johdosta nähnyt niin paljon vaivaa, että on keskustellut metsävastaavan kanssa hakkuista ja pyöräillyt jopa nyt pääsiäispyhinä henkilökohtaisesti katsomaan luontopolun tilannetta.
Olen ilahtunut saamastani palautteesta. Harvoin minä blogeistani olen mitään palautetta saanut pieniä tekstin jälkeisiä kommentteja lukuunottamatta, joita yleensä en edes huomaa seurata. Molemmat kirjeet olivat ystävällisiä ja asiallisia, vaikka itse asiasisällöstä olen edelleen täysin toista mieltä.
Tiivistän lyhyesti ydinajatukset:
Ritva Matilainen kertoo, että alueelta on poistettu läpimitaltaan alle 15 cm havu- ja lehtipuurunkoja, koska "rungot kasvoivat liian tiheässä, jolloin seurauksena on niiden riukuuntuminen." Lisäksi taimikon päältä poistettiin osa koivuista taimikon kasvutilan lisäämiseksi. "Tekemämme toimenpide edesauttaa liito-oravan elinmahdollisuuksien laajenemista nyt hoidetulle alueelle." Toimenpiteeseen on haettu ja saatu ELY-keskuksen lupa.
Tommi Tapiainen pahoittelee sitä, että hänen mielipiteidensä takia en suostunut äänestämään ketään Jämsän Vihreistä, vaikka ehdolla olisi ollut jopa luontokartoittajan koulutukseen saanut henkilö. Taajamametsät ovat olleet hoitamatta 20 vuotta ja nyt sieltä on pakkokin poistaa metsää, joka kasvaa esimerkiksi liian lähellä tiestöä. "Jälki saattaa näyttää dramaattiselta, mutta edelleen olen sitä mieltä, että siinä maisemallisesti on onnistuttu", Tapiainen toteaa yleisesti Jämsän taajamahakkuista. "Toki jos lähtökohtaisesti on sitä mieltä, että metsää ei saa hakata, sitä ei voi hyväksyä."
Tapiainen kävi siis tutustumassa myös Auvilan hakkuisiin. Hän huomasi, että metsäkoneita on käytetty, mutta jälki ei ole niin paha kuin annan ymmärtää. Toisaalla hän muistuttaa että Jämsän keskustassa on Pukinvuoren pururadan ympäristössä on luonnontilainen lähimetsä. Hakkuut eivät siis tarkoita sitä, että viedään viimeisetkin puut metsästä. Lopuksi hän muistuttaa, että valtuusto ei tällaisesta kaupungin toiminnasta erikseen päätä.
II
Kävin eilen uudelleen Auvilan hakkuualueella, vaikka "syrän siellä märkänee". Varmistin, etten ensimmäisellä kerralla nähnyt harhanäkyjä. Aivan yhtä lohduttomalta raiskiolta hakkujälki näytti kuin edelliselläkin kerralla, ellei vielä lohduttomammalta - näistä kauniista hakkuiden puolustuspuheista huolimatta.
Jos kaadetaan pääasiassa alle 15 sentin läpimittaista puustoa (minun viivottimeni mukaan tämä "mittapuu" oli läpimitaltaan suurelta osin 15 - 30 senttistä, noin 35 vuotiasta) ja lisäksi suuria "koivuja" taimikon kasvutilan lisäksi ja näitä ohjeita sovelletaan ja sävelletään, niin odottaa sopiikin, että pystyyn ei jää juuri mitään. "Koivun" laitoin sitaatteihin, koska valtaosa kaadetuista vanhoista puista oli haapoja, juuri sellaisia vanhoja haapoja, joita kolopesijät rakastavat.
Metsäkoneiden möyrimän metsän pohja on kammottavan näköinen. Maa itkee ja vuotaa verta. Kannokot kauhistuttavat luonnonystävän silmää.
Metsänhoitaja ja metsänsuojelija puhuvat usein täysin eri kieltäkin. Siinä missä Matilainen puhuu ylitiheiden metsien riukuuntumisesta minä puhun luonnontilaisesti kasvavasta metsästä. Nimenomaan tiheillä tai ylitiheillä kuusikoilla on tärkeä merkitys luonnon monimuotoisuudessa ja juuri tällaiset metsät ovat kaikkialla uhattuja. Siinä missä "metsänhoitaja" näkee hoitotyön tuloksen puukuutioina ja sen tuottona, minä itken hoitamattomien ja luonnontilaisten metsien rippeiden puolesta.
Metsänhoitaja näkee tavoitteena tasamittaan tasavälein kasvatettuja puupeltoja siinä missä metsänsuojelija näkisi mieluummin luonnontilaisen rääseikön. Mieluummin minä ainakin kuljeskelen luonnontilaisessa "riukumetsissä" kuin kompastelen kantoihin ja metsäkoneiden uriin "hoitometsässä", jossa siellä täällä kasvaa armosta pystyyn jätettyjä puurankoja.
Ekologisesti kaikilla metsätyypeillä on oma juuri kyseistä metsätyyppiä suosiva kasvi ja eliökuntansa. Lintulajeja jotka viihtyvät vanhoissa ikikuusikoissa tai luonnontilaisissa tiheästi kasvavissa kuusimetsissä on leegio. Osalle juuri tiheät kuusikot ovat lähes elinehto. Tällaisia lajeja ovat vaikkapa peukaloinen, puukiipijä, mustarastas, punarinta, punatulkku pesimäaikaan, vihervarpunen, kuukkeli joka koko ajan katoaa Etelä-Suomesta, pyy, miksei helmi- ja varpuspöllökin... Monet lajit viihtyvät parhaiten juuri tällaisissa metsissä vaikka olosuhteiden pakosta tulevat toimeen muuallakin.
Uskon että myös vanhan metsän liito-oravat ovat mieluusti vierailleet Suolamminmäen suojaisissa kuusikoissa ruuanhaussa. Nyt suoritettujen hakkuiden jälkeen jäljelle jäänyt harva keskenkasvuinen puusto tuskin elinkaarensa aikana tällä alueella liito-oravaa näkee, vaikka muuten näköala on avartunut lähes silmänkantamattomiin. Surullisin näky tässä uudessa näköalamaisemassa ovat kuitenkin kaikkialla risteilevät raskaiden metsäkoneiden maahan möyrimät jäljet. Haavat jotka arpeutuvat vain hyvin hitaasti eivätkä parane kokonaan koskaan.
III
Minut Auvilan metsätuho vetää hiljaiseksi. En tahdo jatkaa enää aiheesta enempää. Huudan samaa hätähuutoa kuin palokärki huutaa luonnontilaisten vanhojen metsien kaipuusta runossani kokoelmassa Ihmisen alue. Sillä luonnontilaiseksi vanhaksi metsäksi tai edes metsänhoitajien vihaamaksi "riukumetsäksi" ei ainakaan Auvilan hakkuualuetta enää tämän puusukupolven rippeiden kasvun aikana, seuraavan 50-100 vuoden kuluessa koskaan enää saada. Muuttuvat osat muuttaen se valittaa Auvilan tuhotun metsän muistolle:
I
Hakkuuaukean yläpuolella
palokärjen lennon nykivä muisto,
Kolmenkymmenen vuoden kuluttua
tällä paikalla kasvaa toinen metsä,
toisenlainen, kuin pellossa
viljeltyjä puita.
Haluan syvemmälle, ikimetsään,
missä puut vieläkin kuolevat pystyyn,
tuulenkaatamat maatuvat
kuulematta moottorisahan ääntä.
Istun kannolle miettimään, katselen
aukion poikki vedettyjä metsäojia.
Näen taimikon nousevan peittämään
ison tikan jäljen taivaalla.
II
Kaukaa kuulomatkan rajoilta
luulen kuulevani
ennustajalinnun
surumielisen huudon.
En pääse selville äänen alkulähteestä.
Onko palokärki lentänyt
ikimetsään josta uneksin,
jossa aikaa ei mitata näillä yksiköillä
vaan puun sydämeen kasvavilla renkailla,
auringon, kuun ja tähtien radoilla
tai silmänräpäyksellä,
kun kanahaukka iskee pyyn niskaan.
Onko edes palokärki löytänyt sinne
vai hakkaako nyt koloaan
ladon kylkeen metsän laidassa,
rummuttaako ikäväänsä,
parinkaipuuta,
suurjännitejohtojen metallipylvään päähän
lankojen siristessä kevättalven pakkasessa
kuin heinäsirkat, niityllä.
Metsä on kasvanut täyteen mittaan,
harvennettu virheettömäksi.
.....
JK. Aivan lopuksi minä haluan kiittää Ritva Matilaista ja Tommi Tapiaista aktiivisesta yhteydenotosta minuun, tavalliseen kuntalaiseen, tässä asiassa. Vaikka olemmekin asiasta pysyvästi eri mieltä, juuri näin kunnallisen demokratian ja päättäjien tulisi yleisemminkin toimia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti