Mies joka meni aidan yli aina korkeimmalta

- Juha Mannerkorven runoudesta

Juha Mannerkorpi: Runot 1945-1954

Otava 1980 (I painos 1962), 139 s.

"Murhe

Sen hiljaisuus on niinkuin mykkä sana

oksain alla, liikkumattomana.

Unessa nukkuu valju varjomatto,

unta verhoo lasilehväkatto.

Harmaa kaste kietoo kämmeköitä.

Oudot kukat tuijottavat öitä.

Joskus lehti helähtäen putoo,

varjolukki käärinliinaa kutoo."

Juha Mannerkorven kolmesta ensimmäisestä runokirjasta kootut runot vaelsivat kirjahyllyyni Ylistaron kirjaston poistomyynnistä, josta kassillisen kirjoja sai eurolla. Sehän on paitsi älyttömän halpaa, myös loukkaus kirjallisuutta ja sen arvoa kohtaan. Joka tapauksessa hamstrasin sieltä kirjoja kasseittain ajatellen että huonompaankin kotiin ne voisivat päätyä. En edes tarkkaan katsonut mitä ostin.

Niinpä tänään hämmästyin silmieni selatessa kirjahyllyni runo-osastoa. Mitä? Onko Juha Mannerkorpi todella kirjoittanut ensimmäisen runokokoelmansa "Lyhtypolku" jo heti sodan jälkeen vuosina 1945-1946. Mannerkorpi on minulle tosin tuttu Euroopan kummallisimman kirjailijan ja ehkä vähiten tunnetun Nobelpalkitun Samuel Beckettin kirjojen kääntäjänä ja oman omalaatuisen proosansa kirjoittajana.

Mutta totta puhuen, en ole hänen runouttaan koskaan aiemmin lukenut. Siispä ryhdyin tänään selaamaan tuota itselleni outoa kirjaa. Minua kiinnosti minkä sortin modernisti eksistentialismin edelläkävijänä Suomessa tunnettu Juha Mannerkorpi on ollut  rapiasti yli 70 vuotta sitten suomalaisessa kirjallisuudessa.

Delfiinikirjoissa ilmestyneen uusintapainoksessa takakannen teksti oli rohkaiseva. Toinen aikansa radikaali, Kai Laitinen oli kirjoittanut Mannerkorvesta vuoden 1980 painokseen: "Juha Mannerkorpi on mennyt aina ylitse sieltä, missä aita on korkein."

Alussa siteeraamani runo on siis kirjoitettu heti suuren isänmaallisen sodan jälkeen, luultavasti 1945, ja ilmestynyt kokoelmassa Lyhtypolku 1946. Vaikka se on muodollisesti tuohon aikaan viljellyn loppusointuisen runon perinteen muotoon kirjoitettu, koko loppusointu katoaa ja hautautuu runossa monen merkityksellisemmän ja mielenkiintoisemman asian varjoon.

Yksinkertaisesti: Tämän tyyppistä runoa kukaan ei koskaan aiemmin Suomessa ollut kirjoittanut. Mannerkorven ajatukselliset hypyt ensimmäisestä kokoelmasta lähtien ovat huimaavia. Hän kirjoittaa myöhemmän runoilijan Jyrki Pellisen tavoin "niin päinvastoin kuin kukaan".

Mannerkorpi on ensimmäisessä kokoelmassa osittain sitoutunut aikansa loppusointuiseen perinteen, mutta jo osittain pitkälle irtautunut siitä. Hän kirjoittaa niin monimutkaisia runokonstruktioita että kuten jo totesin, vaikkapa siellä täällä on loppusointuja, olkootkin jambeja, trokeita, trombeja tai jakeita tai mitä tahansa, on vaikea lukijan niitä edes hahmottaa, koska hänen runojensa merkityssisältö ja rakenne on aivan toisaalla.

Lyhyestä virsi kaunis. Tunnustan että en tänään lukenut edes koko kolmen kokoelman koostetta vaan ensimmäisen kokoelman "Lyhtypolku" (1946) ja selaten kahta muuta "Ehtoollinen lasikellossa" (1947) ja "Kylväjä lähti kylvämään" (1954). Mutta jo tämän lyhyen tutkimuksen perusteella voin julistaa: Juha Mannerkorpi on suomalaisen runouden kehityksessä valovuosia edellä omaa aikaansa.

Juuri nyt haluaisin lähettää "Tämän runon haluaisin kuulla"-ohjelmaan toivomuksen eräästä toisesta Mannerkorven runosta, jota olisin siteerannut jo alussa, mutta se on sen verran pitkä että lukekoot sen lopuksi ken viitsii. Se käsittelee Jumalaa ehkä,  (tai ehkä sittenkin jotain aivan muuta mikä on aivan sama asia) mutta siinä  Mannerkorven kielellinen monimuotoisuus ja sisällön rikkaus ilmenee alun sitaattia paremmin.

"Kirje

Joku mies,

joku tuntematon

kenties

sanansaattaja

tai Isä Jumala varmaan

vei minua, astuen eellä.

Selän näin vain, hartiat,

kaavun harmaan,

huojavan.

Niinkuin kuoleman,

niin oli vakava ryhti.

Alaston olin, löi

vilusiima

pintaa.

Huntua ohutta

ylleni käärin.

Vasten rintaa

pusersin kirjettä.

Sen oli vedä viima.

Alaston oli myös kirje.

Vuorenraskaana painoi hätä.

"Ei tätä,

ei, pysähdy", huusin.

"Liian on

alaston kirjeeni. Odota,

ostamme ensin kuoren."

Mies kääntyi, pudisti

päätään.

Niinkuin kuoleman,

niin oli vakavat kasvot.

Tulimme näin sinun ovelles.

"Tuosta nyt taakkasi kannat",

kuulin

miehen sanovan.

"Ei -", yhä anovan

näin oman itseni

kalvain huulin.

"Joudu. Odottaa.

Kirjeen annat."

Astuin sisään.

Vuoteella näin sinun

istuvan.

Tutkivan

katseesi kohtasin.

Painui pääsi.

Kuiskasin: "Tässä."

En tiedä

lie minun ollut se ääni.

Arkkeja kestää

voinut en loppuun saakka.

Luoksesi lankesin

polvias, niinkuin

uus ois ollut se taakka.

Luit yhä. Painava

hiljaisuus.

Kahahti vihdoin paperi.

Kyynelten tunsin

selkääni riipivän,

sormesi hiipivän

hiuksiini hiljaa.

Pysyen

yhä vasten polvias,

kysyen

kohotin päätäni, näin,

miten -. Näin sinun

kasvosi, kasvosi!

Kuin meren syvyys

ois minut kietonut.

Kuin ylin hyvyys."