Heidi Liehun runoudesta

Heidi Liehu:

Surusta vesilintu nousee siivilleen

WSOY 2009, 63 s.

Heidi Liehu (s.1967) tuli tunnetuksi filosofian ihmelapsena, joka teki väitöskirjansa Esa Saarisen oppilaana vain 22 vuotiaana. Vuonna 1990 tarkastettu väitöskirja käsitteli Kierkegaardin filosofian suhdetta Hegelin metafyriikkaan. Jo samana vuonna 1990 ilmestyi hänen esikoisrunokokoelmansa Meillä on silmät. Ja vasta edellisenä vuotena Liehu oli valmistunut filosofian lisensiaatiksi, filosofian kandidaatiksi 1988 ja ylioppilaaksi 1986. Melkoinen pyrstötähti.

Heidi Liehu jatkoi kirjailijanuraansa nopeaan tahtiin. Kokoelma Mitä ei ollut ilmestyi 1991, Lumoava selli 1992, Pitkät hyvästit 1995 ja Keskiyön enkelit 1996. Samalla aikavälillä Liehu oli tehnyt opintomatkat Tanskaan ja Yhdysvaltoihin, oli toiminut tutkijana Pariisissa ja vuodesta 1992 Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian dosenttina. Hänen filosofista ajatteluaan käsittelivät samoihin aikoihin teokset Kirsikankukkia 1993 ja melkoista huomiota feministisyydellään tuottanut Perhosten valtakunta 1998 – lähes tuhatsivuinen tiiliskivi, manifesti viimeiseltä rannalta.

Vuoden 1996 jälkeen Liehu vaikeni runoilijana 12 vuodeksi. Hän sai valtion viisivuotisen taiteilija-apurahan vuonna 2000 ja jatkoi romaani- ja tietokirjailijana. Runouteen Liehu palasi teoksella Kultaiset tikapuut 2008, Surusta vesilintu nousee siivilleen 2009 ja Luumupuu kukkii, se muistelee sinua 2011.

II

Itse tutustuin Heidi Liehun runoihin joskus 1990-luvun vaihteessa, joko Parnassosta tai hänen esikoiskokoelmastaan Meillä on silmät. Se oli aika huikaiseva kokemus. Mielestäni hänen runoudessaan oli jotain aivan uutta . Hän yhdisteli kirkkaita kuvia ja filosofisia teemoja, hänen monipolvisiin runoihinsa sisältyi äkkikäänteitä ja yllätyksiä ja kuten kriitikko Tuomo Karhu toteaa: ”Liehun runoutta leimaa jännite 'kuuman' intohimon ja 'viileän' älyllisyyden välillä”:

...

Nämä kuviot yhdistävät aistini;

korvani tunkeilevat jo silmiini asti

niitä on monta

monta meren reunaa

heilureina

väreinä

valopaljetteina

paljaina vasten luomieni aseetonta sisäpintaa.

En enää näe merkkejä sisällöistä,

se ei ole enää pelkkä kani tai ankka

Liehu katsoo runoudessaan yhtä aikaa mikro- ja makrokosmokseen, yhdistää itämaista filosofiaa ja länsimaista eksistentialismia lyyrisiin tunnelmakuviin ja havaintoihin arkisesta. Vuonna 2000 hän antoi Anna-lehdelle haastattelun, jossa hän toteaa:

”Meditointi ja intohimo ovat saman sukuisia asioita – molemmissa on tietyssä mielessä kyse itsensä kadottamisesta, ja kuitenkin niistä molemmista saa valtavan energian. Aivotutkimusten mukaan Intian joogien aivokäyrät ovat samanlaisia kuin ihmisellä silloin, kun hän saa orgasmin. Sama aivosähköinen muutos tapahtuu voimakkaassa luovuudentilassa – ulkoiset huolet menettävät merkityksensä.”

Mutta Liehu siis vaikeni 12 vuotta runoilijana ja oikeastaan olin jo lähes unohtanut hänen runoutensa, kun jouduin tutustumaan uudestaan hänen runoihinsa hieman yllättävää kautta. Osittain minunkin yllytyksestäni muuan tuttavani luki Liehun Perhosten valtakunnan ja on sen jälkeen sinnikkäästi jakanut facebook-päivityksinä hänen runojaan Intiasta käsin. Hän löytänee niistä yhteyksiä hindulaiseen ja buddhalaiseen filosofiaan.

Runot jotka hän on fb:ssä jakanut pistävät todella pohtimaan syvän filosofisella ja kuitenkin lyyrisellä otteellaan. Niinpä jouduin itse kulkeutumaan kirjastoon ja lainasin pari hänen uudempaa kirjaansa: Surusta vesilintu nousee siivilleen 2009 ja Luumupuu kukkii, se muistelee sinua 2011.

III

Kokoelma Surusta vesilintu nousee siivilleen hämmensi minut. Kuten jossain blogitekstissä kommentoittiin: ”Hämmästyttävää että filosofikin osaa kirjoittaa niin yksinkertaisesti ja kauniisti että minäkin ymmärrän.” Liehu kirjoittaa yksinkertaisia havaintoja jotka edelleen ovat kirkkaita kuvia, mutta kokoelma keskittyy luontoon ja on ikäänkuin olevinaan luontorunoutta vaikka sen sisälle kätkeytyy enimmäkseen jotain ihan muuta:

Taas yksi kevät

todistajana

Kukat, ruoho, silmut

yhä uudelleen

yhäkö olet täällä

Kyllä, ystäväni

Olen ollut pitkään -

Kysykää lumelta

Mikään luontorunoilija Liehu ei ole ja hänen tietämyksensä luonnostakin tuntuu olevan vähäistä. Jankutukseen asti hän palaa kirjassaan merenrannan tyrneihin ja ruusupensaisiin ja joudun ihmettelemään minkä meren rannalla noita ruusupensaita kasvaa. Hänen kasvistonsakin on ainakin suomalaiseen luontoon eksoottista, hän näkee vedessä meritähtiä, hänen kasvistoaan ovat unikot, lupiinit, akileijat ja amaryllikset ja mistään ei käy oikein selville missä havaitsija on.

Kauniita kasvinnimiä, kauniita kuvia, mutta runokuvia, ajoittain joudun pohtimaan onko tämä sanahelinää. Onko filosofia uupunut näennäisfilosofiaksi. Onko luonto nähty ja katsottu vain kirjoituspöydän horisontista.

Mutta sittenkin, näihin luonnonystävää hämmentäviin kuviinkin sisältyy jokin syvällisempi, syvemmältä koskettava ja riipaisema, joka herkistää lukijan taas ottamaan kriitikon silmälasit pois päästä ja uppoamaan kuviin ja ottamaan vastaan puhtaan tunteen tasolta:

Mitä onnellisemmaksi tulen

sitä surullisemmaksi

Sormieni lävitse kaukaisuuteen

virtaa

sinivuokkojen sininen

valkovuokkojen valonhopea

Lähteet: Wikipedia

Tuomo Karhu:  Kaukaisin ei ole kaukana (Electric Verses, sähköiset säkeet)