Toivo Laakso: Olen vieras satttumalta
valitut runot 1966-1986
103 s. Otava 1985
I
En tiedä mistä ovenkulmasta pääsisin
tähän kirjaan sisälle. Ryhdyin aktiivisesti lukemaan kotimaista
lyriikkaa 70-luvun puolivälissä. Niiden runoilijoiden joukko joista
pidin ja jotka ovat kuolleet on pitkä. Pentti Saarikoski, Eeva-Liisa
Manner, Leif Färding, Arto Melleri, Bo Carpelan...
Paljon on kuollut myös runoilijoita jotka eivät ole olleet minulle
niin tärkeitä. Haloo, vuodesta 1975 on sentään 40 vuotta aikaa.
Toivo Laakso aloitti kirjailijanuransa
vuonna 1966 kirjallaan Epäkiitolliset näyt. Olin tuolloin 9-vuotias
enkä lukenut runoutta. Myöhemmin kuitenkin erinäisistä divareista
kulkeutui kotiini tämä kirja ja sen ohella Maan reunalla (1972),
Tapahtukoon sade, huuhtokoon ikävä (1981) sekä tämä tänään
kirjahyllystäni vastaan hyökännyt kirja Olen vieras sattumalta
(1985). Olen vieras sattumalta sisältää valitut runot Toivo
Laakson ensimmäisen 20 vuoden runoilijatuotannosta, kuudesta
ensimmäisestä runoteoksesta.
Siinä mielessähän kyse ei ole
Valituista runoista, että Toivo Laakso on julkaissut kaikkiaan
parikymmentä kirjaa ja kirjoittaa aktiivisesti edelleen. Hän voi
ensi vuonna järjestää merkkitapahtuman 60-vuotisesta
runotuotannostaan. Mutta jo 70-luvulla minua koskettivat hänen
ensimmäiset kokoelmansa.
”Yö tulee, uni ei.
Varjot läikkyvät huoneessa.
Läpi hampaitten sokerin,
katonrajasta,
pimeys kaatuu suuhun kuin musta kahvi.”
(Maan reunalla, 1972)
II
Toivo Laakso ei ole mikään
luontorunoilija, mutta eniten minuun osuvat hänen runoudessaan
tarkat luontokuvat ja lauseet jotka ovat täsmällisiä ja tosia,
vaikka Laaksoa on kehuttu surrealistiksikin. Ikävä taipumukseni on
etsiä runosta olennaista, silvon kirveellä runoista esiin
virkkeitä:
”Mielessä muistot,
kuin nokkosten kosketus.”
(Epäkiitolliset näyt, 1966)
Omintakeinen runoilija Laakso on
tuotantonsa alusta lähtien yhtä kaikki. Hän puhuu omalla
äänellään. Pakko sanoa myös että kaikesta hänen
kirjoittamastaan en pidä. Mielestäni henkilöhistorialliset
tapahtumat eivät kuulu runouteen, runo on kuva ja tarkka lause
(Vaikka runojen sisällä kipinöi täällä ja siellä.)
Mutta siitä runouden tarkkuudesta,
osuvuudesta ja merkityksestä Toivo Laakson kokoelmassa ovat
loistavana esimerkkinä Parnassossa alunperin ilmestyneet Olen vieras
sattumalta (1985) osaston proosarunot.
”Käyn soraksi ja käperryn kirjavan
kiven ympärille...”
(Olen vieras sattumalta, 1986)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti