Kritiikeistä:

Lintujen silmissä kivien kylmyys (1982)
Ihminen, luonnon osa ja tuhooja 

Keijo Nevaranta liikkuu runokokoelmassaan Lintujen silmissä kivien kylmyys perimmäisten kysymysten äärellä. Hän pohdiskelee ihmisen tarkoitusta, asemaa ja tehtävää luonnon suuressa kiertokulussa. Näkökulma on biologinen, kehtysopillinen ja eettinen, ei niinkään uskonnollinen.
   Merenranta on Nevarannan runojen maisema. Siinä yhtyvät kolme elementtiä, vesi, maa ja ilma. Meri on elämän symboli, se on kohtu, missä elämä syntyi. Meri on myös helposti haavoittuva. Öljyläikät veden pinnalla ja kuolleet lokinpoikaset kivettyneine silmineen ovat tuhon enteitä.
   Jonakin huikaisevana hetkenä ihminen voi tuntea olevansa osa luontoa ja suurta maailmankaikkeutta, mutta hänessä on myös voimia, jotka saavat hänet toimimaan luontoa vastaan, uimaan vastavirtaan ja tuhoamaan sekä itsensä että muunkin elollisen. Epävarmuus ja vastustamaton kapaus aikkeen uuteen saavat ihmisen tavoittelemaan tähtiä. Lopputulos on väistämätön, kuollut maapallo, jota avaruusromut kiertävät.
   Pohdiskelevan aineksen ohessa kokoelmassa on myös persoonallsta tilitystä ja kokemusta. Yksinäinen ranta, jossa meren ääni vielä kuuluu, huojentaa toisaalta epätoivoa ja elämäntuskaa ja auttaa kokoamaan elämän pirstoutuneen mosaiikin, mutta toisaalta se myös lisää ahdistusta: "Tästä huomiseen/ minun on mahdottomampi elää kuin lintujen./ Hiljaisuus ja meri murtavat minua./ Jalkani rikkovat rannassa/ ohutkuorisia simpukoita."
   Nevaranta kehittelee teemojaan selkeästi ja johdonmukaisesti. Luonnon, alkusynnyn ja ihmisen kehityksen kuvauksissa on sekä intensiteettiä että tehokkuutta. Nevarannan aihevalinta ei ole kuitenkaan kovin omaperäinen. Näitä tuhon profeettoja suomalaisessa runoudessa on tuskastumiseen asti. Ei ihme, että parhaimmassa runoiässä olevan nuorison maailmankuva on täysin toivoton.
   Vaasan läänin taidetoimikunta ja Kistiinankaupungin kulttuurilautakunta ovat avustaneet teoksen julkaisemsessa.

Leena Tuomela
Ilkka 16.10.1982


Joet palaavat lähteilleen (2005)
”Keijo Nevarannan (s.1957) runot vievät matkalle pohjoiseen, halki jokien ja hakkuuaukeiden. Karikkeen seasta puskevat pintaan luonto, rakkaus ja vanhat tutut kivet ja linnut. Kiihkeä lähtemisen, sanomisen tarve leimaa kokoelman alkutaivalta kuin patoluukut olisi aukaistu pitkän suvannon jälkeen. Perillä virta pysähtyy ja luontokuvat syvenevät. Hetken vangitseminen aukenee usein sellaisenaan, toisinaan vie merkityksen seuraavalle tasolle.”
Maria Mäkelä
Ilkka 2.6.2006


Rajakivet (2008)
”Cityshamaani ja monitaiteilija Keijo Nevaranta liikkuu uudessa runokokoelmassaan Rajakivet (Non Art Books) urbaanin maailman ja luonnonympäristön sekä ihmismielen rajamailla.
  Seinäjokinen Nevaranta on kuvataiteilija, joka maalailee näkymiä sanoilla.
  Runoilija solahtaa teksteissään sujuvasti metsän peittoon ja liukuu osaksi maisemaa. Herkän havainnoitsijan toinen jalka on tukevasti rantakivillä ja puron uomassa.
  Pajuluoman runot on otsikkona osalle Nevarannan teosta. Seinäjoen kaupungin halki virtaavan puron rannoilta ja poukamista on löytynyt yllättävän runsaasti alkuperäisen näköistä luontoa, joka on innoittanut kirjoittajaa.
  Kuolemanajatus ja elämän rajallisuus ovat pysäyttäneet äskettäin 50 vuotta täyttäneen taiteilijan. Runoista käy ilmi, että monenlaista olisi vielä tehtävä, mutta onko aikaa?”
Raimo Hautanen
Pohjalainen 12.11.2008

Rajakivet (2008)
”Meri ja myöhemmin Pajuluoma ovat Keijo Nevarannan (s.1957) Rajakivet-kokoelman maisemaa. Siihen kuuluvat kaislat ja tyrnit, kirkuvat lokit, rätisevät ruokokerttuset ja ohilipuvat isokoskelot.
   Meri vaihtelee ilmettään vuodenaikojen mukaan. Se myrskyää, heijastaa valoa, peittyy riitteeseen ja jäähän, tarjoaa visuaalisia elämyksiä ja antaa taustan ja vertauskohdan mielen ailahteluille ja elämän ja tarkoituksen pohdinnalle.
   ”Nuorempana etsin itse rajoja, rajakiviä / ylittääkseni. Odotin huomista. / Nyt olen kääntynyt sisäänpäin, menneeseen”, Nevaranta kirjoittaa kokoelman nimirunossa.
   Elämästä ei oikein saa otetta, se tuntuu vain lipuvan ohi kuin vene ja purje. ”Kesän istuin rantakivellä. / Katselin miten kaislat kasvoivat. / Odotin että tulee syksy”, runojen minä muistelee.
   Syksy onkin runojen keskeisin vuodenaika. Se tuo mukanaan tyrnien oranssin, sienet ja värien kirjon. Pajuluoman runoissa luoma nousee selvästi elämän vertauskuvaksi. ”Minulla on tämä puronreuna: /pieni kaistale elämää, /joitakin linnunääniä, / jokin keskeneräinen ajatus”, runoilija tunnelmoi. Silmä seuraa puron ilmeen vaihtumista. Riitteen ja jäänkin alla virtaus jatkuu. Puro saattaa olla pimeä peili, mutta yksinäinen koivu heittää siihen valkoisen varjonsa.
   Runoja sävyttävät sivullisuus, yksinäisyys ja ehkä vieraantuneisuuskin. Luontoa runojen minä rakastaa, mutta yhteiskuntaa hän ei tunne kodikseen. Hän haluaisi olla nomadi, vailla pysyväistä majaa, Leinon sanoin kirjaton karjaton mies.
   Runoilijan roolistaan Nevaranta toteaa: ”On niin vaikeata kirjoittaa yksinkertaisesti.”
   Ikä on kuitenkin parantanut tilannetta. Ilmaisu on kirkasta ja parhaimmillaan aistimusvoimaistakin niin kuin monen alan taitajalta saattaa odottaakin.”
Leena Tuomela
Ilkka 18.1.2009

Tat Tvam asi (2013)
Monitaiteilija kirjoittaa hienopiirteisiä runoja luonnosta ja sivullisuudesta

Keijo Nevarannan Tat tvam asi –kokoelman runot on viritetty verkkaiselle olemassaolon taajuudelle. Ne hakevat rytminsä ja raaminsa luonnosta ja sen kiertokulusta.
   Kokoelman keskeislyyriset runot ovat konkreettisiin havaintoihin ankkuroituvia kuvia. Runojen puhuja on sivustaseuraaja. Vallitseva tunnetila on vuoroin melankolia, vuoroin odotus.
   Tat tvam asin runoissa ollaan eräänlaisessa välitilassa. Runojen puhuja ei kuulu ihmisten maailmaan, mutta ei ole osa luontoakaan. Merkityksellistävän katseen ja tietoisuuden hinta on erillisyys. Kokoelman nimen panteistinen viittaus jää viittaukseksi. Sulautumisen kokemusta luontoon tai maisemaan runoissa ei tapahdu, ja jos tapahtuukin, se on hetkittäistä, melkein vahingonomaista: ”ranta niin hiljainen/ että mies ajattelee sen autioksi/ unohtaa olevansa itse läsnä.”
   Kokoelman toinen luku sisältää muutaman rakastetun läsnäolosta kertovan runon, mutta ihmisen läheisyyskään ei suo kokoelman runojen maailmassa vapautusta. Toisen ihmisen sydämenlyönnit osoittautuvat liian kauhistuttavaksi: ”en jaksa vastaanottaa/ näin suurta rakkautta/ kiellän sen mikä sitoutuu minuun/ odotuksen ja pelon.”
   Kokoelman hienoimmissa runoissa tapahtuu oivallus, tai oikemminkin paljastus. Tietämisen hetkelläkin on konkreettisen havainnon luonne, se on ytimeltään visuaalinen, ei-älyllinen: ”ja vesi avautuu/ sen läpi näkee kirkkaaseen pohjaan/ pikkukalaparvet/ veden sisälle taittuvan käden/ pohjassa auringon välähtävän/ kiiltävän kiven.”
   Nämä hetket ovat enemmän aavistettavissa kuin koettavissa: ”aavistan toisen kirkkauden/ kiven sisälle naulatun.”
   Runon luontokokemuksessa kaikuu usein yksin jäämisentai jätetyksi tulemisen melankolia. Joet kääntyvät, linnut lähtevät, syksy tekee tuloaan. Viimeisessä runossa kätkeydytään jo armahtavaan pimeään. Osa kokoelman runoista on runojen henkilöhahmon orpouden reflektointia luontonäkyjen kautta.
   Aktiivisen tyoimijan roolin runojen puhuja ottaa vain unessa: ”unessa minulla on ruohon tapa/ luovuttaa pois väsynyt syksy/ ja lähteä itse.”

Anne Puumala
Ilkka 9.2.2014




Ihmisen alue (2015)
Kirjoittamisen valo ja hitaat päivät
Keijo Nevaranta: Ihmisen alue. Kesuura 2015. 103 sivua. 

Seinäjokelaisen Keijo Nevarannan runokokoelman Ihmisen alue nimeen on ladattu kysymys. Mikä tai missä on ihmisen alue? 
   Vastausta voi teoksesta toki etsiä. Parempi on kuitenkin jäljittää jotain muuta. Kuten sitä, mitä Nevarannan runot kertovat luonnolle avautumisesta. 
   Kokemus maiseman muutoksesta, luonnon kiertokulusta ja ajasta on kokoelman ydin. Runoissa korva on virittäytynyt kuulemaan ja silmä näkemään pienetkin ympäristön liikahdukset. 
   Nevarannan runojen luonto on aina lähellä, ikkunan takana ja katseen ulottuvilla, välittömästi koettavana. 
   Kuten Nevarannan edellisessä kokoelmassa Tvat tvam asi, myös Ihmisen alueessa kaikuu sivullisen ääni. Olemisen läpäisevät melankolia, vieraantuneisuuden tunne ja halu eheyteen. 
Pihapuun linnut ja sään vaihtelut ovat kouriintuntuvampi todellisuus kuin yhteiskunta. Tähän tapaan: ”Uutiset radiosta eivät kuulu/ tänne asti, eivät kosketa maisemaa, / syksyä, joka on aavistus.” 
   Ulkomaailman vaateiden sijaan olemassaoloa määrittää omarytminen oleminen. Kapinaksi sitä ei voi kutsua, sopeutumattomuudeksi ehkä. Aika kuluu. Elämä toteutuu omalla vaiteliaalla tavallaan. 
”Istun ja puhaltelen käsiini, kohmeisiin./ Hitaat päivät nousevat pystyyn/ ja kaatuvat pois.” 
   Nevaranta ei rakenna runoissaan filosofisia pilvilinnoja. Asiat ovat niin kuin ovat. Havainto on ajatusta voimakkaampi ja pakottavampi. Merkitys on kätketty, ja valmiit maailmanselityksetkin torjuttu. 
   Kirjoittamisessa on kyse selkeyden hakemisesta: ”Minä himoitsen kirjoittamisen valoa./ Jokaisella rivillä näköni ehtyy.” 
   Kokoelman parhaissa runoissa ja säkeissä on hienoa voimaa ja kirkkautta. Rakkaudestakin Nevaranta kirjoittaa. Teoksen kiinnostavimmissa runoissa kierrytään kohti hetkeä, jossa sanat raukeavat ja kadottavat voimansa. 
   ”Olen kieli./ Menetän merkitystäni/ sana sanalta: / anna minä kosketan kämmenellä/ rintojasi.” 
   Jos ihmisen alueen haluaa Nevarannan runoista paikantaa, niin ehkä se löytyy kielestä, kirjoittamisesta – siitä mitä niiden avulla rajautuu pois ja mitä lopulta jää. 
   ”Jäljelle jää puheen yritys./Lause on valmis,/kun se on tarpeeksi lyhyt./Minä olen valmis,/ kun en enää kaipaa pois.” 

Anne Puumala
Ilkka 1.4.2015