Väinämöinen elelee väinölän ahoilla, laulaa syntyjä syviä. Laulut kiirivät aina Pohjolaan asti. Nuori Joukahainen, laiha poika lappalainen, vanhempiensa varoituksista huolimatta päättää lähteä kilpalaulantaan: lupaa laulaa Väinämöiselle kiviset kengät, kivisen riipan rinnan päälle, kiviharkon hartioille, päähän paatisen kypärän. Tulta turvasta iskevällä ruunalla, kultaisella reellä, Joukahainen tulee Väinölän ahoille, ajaa pahki väinämöisen hevoseen. alkaa kilpalaulanta, jossa Joukahainen kertoo tietonsa luonnosta, ne Väinämöinen pitää lapsen tietona, naisen muistina. Joukahainen kertoo tietonsa tulen, tuulen, raudan ja vasken synnystä, mutta se ei Väinämöiselle riitä. Joukahainen ylpistyy väittämään olleensa mukana aikojen alussa, merta kyntämässä, kalahautoja kaivamassa, taivaankaarta kantamassa, Otavaa asettelemassa. nyt Väinämöinen tietää joukahaisen varsin valehtelevan. joukahainen uhkaa kysyä mieltä miekaltaan, mutta tähänkään Väinämöinen ei ryhdy. Joukahainen uhkaa loitsia tietäjän siaksi, sortavan sontatunkioon. nyt julmistuu väinämöinen, loihee itse laulamaan, järvet järkkyy, maa vapisee. Laulaa Joukahaisen suohon suonivöistä, niittyyn nivuslihoista, kankaaseen kainaloista, jalkaan kivisen kengän. Siitä nuori joukahainen tuskaantuu, pyytää väinämöistä pyörtämään pyhät sanansa. lupaa tälle toisen kahdesta jousestaan, toisen kahdesta purrestaaan, toisen kahdesta hevosestaan, kultia kypärin, hopeita huovalliset, hietapeltonsa ja aumansa, mutta näistä ei huoli Väinämöinen, jolla kaikkea on jo monin verroin. Joukahainen yhä syvemmälle suohon uponneena tekee viimeisen tarjouksen.
Toki viimein tuskastui,
kun oli leuka liettehessä,
parran paikassa pahassa,
suun on suossa, sammalissa,
hampahin haon perässä.
Sanoi nuori Joukahainen:
Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen.
Kun pyörrät pois pyhät sanasi,
annan Aino siskoseni
sulle pirtin pyyhkijäksi,
lattian lakaisijaksi,
kutojaksi kultavaipan,
mesileivän leipojaksi.
Siitä vajnha Väinämöinen ihastuu ikihyväksi, loitsii vapaaksi Joukahaisen, joka ajaa kotiinsa mieli murheen murtamana, parkua pidättäen, kun lupasi sisarensa vaimoksi vanhalle miehelle, turvaksi tutisevalle. Emo ilahtuu, on ikänsä toivonut sukuunsa suurta miestä, vävyksensä Väinämöistä. Vaan Aino itse itkulle apeutuu, tuota itkee ikänsä kaiken, jos nuorena joutuu peittämään huivilla hiukset, jättämään kotiolonsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti