Joukahaisen sisar Aino, neito nuori, on hakemassa lehdosta vihdaksia. Kun kulkee kotia kohti, vastaan astuu Väinämöinen. Tämä kosiskelee Ainoa, pyytää ettei Aino kantaisi korujaan, koristaisi itseään, muita kuin häntä varten. Aino inttää, ettei kanna koruja häntä varten, eikä muita varten, mieluummin asuu kotioloissa syöden leivän kannikoita. Aino tulee itkien kotia. Taatto kysyy, veli kysyy, lopulta emo kysyy, mitä Aino itkee. Emolle Aino kertoo surunsa, miten kohtasi Väinämöisen, miten viskasi pois korunsa. Emo ei tuosta huoli, käskee syödä vuoden voita, toisen sianlihaa, kolmannen kuorekokkareita, niin kasvaa entistä kauniimmaksi. Emolla on itsellä aitassa arkku, siinä kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta: ne on Kuutar kutonut, Päivätär kehrännyt. Sieltä Aino saa uudet silkit, korut entistä kauniimmat. aino ei tuosta ilostu, menee itkien pihalle, kulkee kaihoten kartanolle: miettii miten on mieeli poloisella, on kuin allien ajatus, on kuin hanki harjun alla, vesi kaivossa syvässä. Parempi olisi ollut syntymättä, kasvamatta, parempi kuolla jo kehdossa. Itkee päivän, itkee toisen, emo kysyy mitä itkee. Sitä itkee, kun emo oman lapsensa lupasi vanhalle varaksi, turvaksi tutisevalle. Parempi olisi olla meressä aaltojen alla, sisarena siikasilla. Aino hakee arkusta hopeavyöt, sinihameet, pukee ne ylleen, astuu ahon poikki, kulkee synkkiä saloja, miettii: jo olisi aika manalle mennä, ikä tulla Tuonelaan. Aino kulkee kolme päivää, kunnes saapuu meren rantaan, jää siihen vesikivelle istumaan, itkemään pitkin yötä. Aamulla anivarhain näkee näyn niemen nenässä.
kolme on neittä niemen päässä,
ne on merta kylpemässä!
Aino neiti neljuänneksi...
kivi on kirjava selällä,
paasi kullan paistavqainen.
Kiistasi kivelle uia,
tahtoi paaelle paeta...
asetaiksen istumahan
kirjavaiselle kivelle,
paistavalle paaterelle...
kilahti kivi vetehen,
paasi pohjahan pakeni,
neito kiven keralla,
Aino paaen palleassa.
Se oli loppu nuoren neidon, loppu kaunihin kanasen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti