Väinämöinen viettää vuosia puuttomassa saaressa, miettii kenet saisi kylvötöihin: Sampsa Pellervoisen. Pellervoinen, pellon poika, kylvää maat, suot ja kankaat metsiksi, kylvää niihin kaikki puulajit. Vain jumalan puu, tammi, jää itämättä. Väinämöinen näkee utuisen pellon nenässä neljä neitoa niittämässä, tursaan nousevan merestä ja tunkevan heinät tuleen, polttavan kaiken poroksi. Siihen kasvaa iso tammi, puu kasvaa, latva peittää taivaankannen, pidättää pilvet juoksemasta, päivän nousemasta. Mutta merestä nousee peukalonkorkuinen vaskipukuinen mies veden väkeä, joka aikoo tammen kaatajaksi, kasvaa äkisti niin että pää hipoo pilviä, parta on edessä polviin asti. Iskee tuimasti kirveellä, tuli tuiskii kirveen nenässä ja kolmannella iskulla tammi kaatuu. Niin pääsee taas päivä paistamaan, metsät kasvamaan, linnut puissa laulamaan. Mutta vielä on vilja kasvamatta. Väinämöinen löytää seitsemää lajia siementä, tiaisen neuvosta kaataa mahdottoman kasken, jättää yhden koivun linnuille leposijaksi, käelle kukuntapuuksi. kokko (kotka) ilahtuu istumapuusta ja iskee tulta, joka polttaa kaiken kasken. Väinämöinen ryhtyy kylvötöihin, saa siemenet kasvamaan mieluisaksi sadoksi. käki lentää paikalle ihmettelemään, miksi koivu on jätetty kaatamatta.
Siksipä tuo on jätetty
koivahainen kasvamahan:
sinulle kukuntapuuksi.
Siinä kukkuos, käkönen,
helkyttele kultarinta!
Kuku illoin, kuku aamuin,
kerran keskipäivälläki,
ihanoiksi ilmojani,
mieluisaksi metsiäni,
rahaisiksi rantojani,
viljaisiksi vieriäni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti