Eero Ojanen: Tien filosofia
Kirjapaja Oy 2006
133 s.
Ellei sattuisi tietämään, että Eero Ojanen on filosofi, se olisi
varsin helppo päätellä muutamista hänen kirjojensa nimistä. Ojanen on
julkaissut muun muassa kirjat Hyvyyden filosofia, Kauneuden filosofia,
Rakkauden filosofia, Miehen filosofia, Ihmisen filosofia ja onpa tänä
vuonna ilmestynyt Koiran filosofiakin. Tässä siis käsittelen vain Tien
filosofiaa.
Sana filosofia saattaa jo pelästyttää osan lukijoista, mutta pelko on
turhaa. Ojanen kirjoittaa hyvin kansantajuisesti, joku voisi sanoa
populistisestikin, ja esimerkiksi Tien filosofia on väljästi
taolaisuuden ympärillä pyörivää pohdiskelua, kuljeskelua tiellä ja
mietteitä tiestä ja tien ohesta. Pascal olisikin saaattanut antaa
vastaavalle kirjalle nimeksi Mietteitä. Modernin tieteellisen filosofian
kanssa kirjalla ei olekaan juuri mitään tekemistä. Taolaisuuteen Ojanen
itsekin viittaa muutamassa kohdassa, mainitsee antiikin Kreikan
filosofi Herakleitoksen jonka mukaan kaikki virtaa, emmekä voi kahta
kertaa astua samaan virtaan.
- Mitä tietä me menemme?
- Mennään vanhaa tietä.
- Mikä se on, en tiedä sellaista ollenkaan?
Näin Ojanen lähtee kulkemaan Hämeen vanhaa härkätietä Hämeenlinnasta
Turkuun. Platonin hengessä hän matkan kuluessa keskustelee itsensä
kanssa. Toisinaan kirjaa matkaa, tien historiaa ja maisemia, mutta
vertauksena tie saa syvemmän merkityksen:
"Tie syntyi silloin kun syntyi ihminen ja ihmisen kulttuuri.
Sanon vain alustavasti, että tie on maan ja taivaan ykseys, maailmankaikkeudeen suunta ja tasapaino."
Taolaisesssa filosofiassa tao tarkoittaa tietä ja saa aikaan
sopusoinnun, joka ei kuitenkaan ole vakaa tila, vaan alati yinin ja
yangin vuorovaikutuksessa muuttuva tila, juuri tämä maailmankaikkeuden
tasapaino, josta Ojanen puhuu ja kirjoittaa, jota pohtii Hämeen
härkätietä kuljeskellessaan:
"Tie on ihmisen ja luonnon yhteinen todellisuus. Se on ihmisen merkki
maailmassa, mutta se on vielä enemmän; se on ihmisen tapa olla
maailmassa. Henkinen tie."
"Tie liittyy elämään. Ihminen valitsee tiensä, kulkee omia teitään, tulee vihdoin tiensä päähän."
II
"Tao on tie. Se mikä on, on tie", Ojanen kirjoittaa ja jatkaa:
"Ihminen näkee elämänsä tienä, hänellä on tie, elämän ja luonnon yhteys.
Tien päällä tähdet, tien vierillä joet ja vuoret."
Matkan jatkuessa tien merkitys siis alkaa laajeta, se käsittää kaiken
mitä ihminen on ja laajenee kaikkeen mitä tieltä näkyy, kuten joet ja
tähtitaivas, jonka öisin halkaisee toinen tie, linnunrata, "maitotie".
Tieto liittyy tiehen, samoin totuus. Kulttuurihistoriallisesti tienpito
on merkinnyt järjestäytyneen yhteiskunnan syntyä. Mutta tie on merkinnyt
myös totuutta. Sanoihan jo Jeesuskin: "Minä olen tie, totuus ja elämä."
Ja sana tietäjä on johdettu tiestä.
Tietä on myös se mikä on tien ohessa, siellä on tienoo. Se millä
kulkuneuvolla Ojanen Härkätietä pitkin kulkee, ei kirjasta oikein käy
selville. Turkua kohti edetessä matkan ja kirjan varrella ilmestyy toki
näkyviin paikkoja ja niiden historiaa, mutta hevoskärryillä Ojanen on
tuskin tietä kulkenut, ehkä enimmäkseen hän on matkannut tietä omassa
mielessään ja kirjoituspöytänsä ääressä.
Kirjaa ja Ojasen jälkiä edetessä tie siis alkaa lopulta merkitä
oikeastaan kaikkea niin että tämä alkaa tuntua jo "hitusen"
yliampuvaltakin, ainakin jos nämä heittolaukaukset yhdistää yhdeksi
litaniaksi:
"Ihmisen suhteellisuusteoria tulee mahdolliseksi tiellä."
"Tie on pyrkimys, tosiasiat, arvot, Ihmisen kokonaisuus."
"Tie on tosiasia ja suunta."
"Tie on vapaus, rakkaus, oikeudenmukaisuus."
"Tie on usko ja toivo, elämä ja aika."
No jossain vaiheesssa Ojanen itsekin havahtuu ja havaitsee ehkä innostuneensa jo hieman liikaakin.
III
- Milloin on ilta?
- Kun tie on kuljettu.
Ennen muuta Hämeen härkätie vertauksineen merkitsee Ojaselle yhä
enemmän elämäntietä. Olemme matkalla ja matka päättyy kun tie on
kuljettu. Matkan aikana joudumme miettimään oikeaa ja väärää tietä. Emme
aina voi tietää olemmeko oikealla vai väärällä tiellä, mutta olemme
aina zeniläisesti tässä ja nyt. On parempi kuitenkin aina pyrkiä
kulkemaan oikeaa kuin väärää tietä. Mutta tie vie aina johonkin ja se
mitä on tien päässä ei ole mikään loppu vaan raja. Tai ehkä sen päässä
onkin toinen tie?
"Tie johtaa toiselle tielle. Se olisi kova argumentti sielunvaelluksen puolesta."
Näitä miettiessään Ojanen uhkaa välillä jo joutua metsänpeittoon ja yltyy runolliseksi:
"Kuljen metsänpeitossa tiellä,
näen kaiken, kuulen kaiken,
kukaan ei näe minua, ei huomaa,
kulkevat ohitseni vain"
Sitä pääseekö Ojanen lopulta Härkätietään perille Turkuun en enää
muista. Ei sillä perillepääsyllä kai ole niin väliäkään. Ajoittain hän
sortuu toistelemaan ja jankuttamaan vanhaa, kuin eväät kesken
matkantekoa olisivat vaarassa loppua kesken. Usein hän sortuu
kulkiessaan kliseisiin. Ainakin lähelle tienpäätä kirjailija kuitenkin
lopulta päätyy, hän kulkee kirjan lopussa tiettömällä tiellä. Summaa
kuljettua matkaa:
"Tiestä puhuminen johtaa helposti yliampumiseen. Kaikki alkaa olla
tietä, tie selittää helposti kaiken. niin kävi matkalaisellemmekin
toisinaan." Niin mihinkä tie lopulta viekään, ehkäpä takaisin alkuun.
"Ehkä olemme jo alussa", Ojanen pohtii ja päättää tiettömän tien
kulkemisen runokuvaan:
"Tie on se jota kuljen pehmeässä sateessa, ja kostea kesäyön sumu katsoo ylitseni." Näinpä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti