Keijo
Nevaranta:
Runoja
vaeltajan taskusta
Matkalta
ei-mihinkään ja takaisin
25.10.2009
Aluksi:
Runovihkonen
kulkee nyt taskussani.
Olkalaukkuni
viskattiin Vaasassa mereen.
1.
Aamulla
herään puoli kymmeneltä ja huomaan kellon olevan vasta puoli
yhdeksän:
Mielessä on valoisan ajan mittainen vaellus
ajassa,
ajatuksissa ja ympäristössä.
2.
Hallilassa
autokorjaamon tienoille sieraimiini tulee äkkiä kotoinen savun
haju, joka aina tuo mieleeni vastustamattomasti syksyn:
Savun hajua
taloja lämmitetään:
syksyn tuntu: on
3.
Käyn
kirjaston lehtilukusalissa, mutta en saa facebookin mietteiden
lähetystä toimimaan. Kun seuraava asiakas vaatii vuoroaan lähden
Wall Streetiin (mikä ravintolannimi entiselle Aapolle!) josta saan
uudet tekstit blogiin.
Palaan
kirjaston lukusaliin – facebook ei vieläkään toimi – ja jatkan
Taidehallille, jossa Aapo onkin töissä. Juomme kahvit,
rupattelemme, en jaksa keskittyä tänäänkään näyttelyihin.
Kuulen Tuulin kehuneen Varikon näyttelyä ja päätän käydä
katsomassa sen saman tien.
Matkalla
Varikkogalleriaan kävelen Pajuluoman varren kävelytietä, aistin
vaikutelmia ja päätän istua kirjoittamaan ne ensimmäisellä
puistonpenkillä ylös:
poppelin lehdet kävelytiellä,
silta ja sillan alittava puro,
mummojen fasaaninruokintapaikka:
kaikki on yhtä huudahdusta!
4.
Jatkan
matkaani kohti Varikkoa. Puronvarsinäkymät rauhoittavat ja
seesteyttävät mieltäni niin, että mieleen tulee ryöppy
tunnelmia, kuvia ja kyykistyn kirjoittamaan yhden haikun kaltaisen
ylös:
Kuljeksimassa
taas puronrantatiellä,
kaikkialla syys.
5.
Heti
kohta matkaa jatkaessani minut yllättää luonnollinen hätä, mutta
mielentilani on selkeä ja kirkas:
Käyn kusella vanhan lehmuksen juurella:
Kaikki on kevyttä, kuultavaa.
6.
Ajattelen,
että mieleni ja kirjoittamiseni pakahtuu pian liiasta onnellisuuden
tunteesta, koko kirjoittamiseni muuttuu vastenmielisen
epäuskottavaksi yli-iloisuudeksi (kuin olisin joku buddha) ja
toisaalta tiedostan että nämä onnellisuuden ajat kaatuvat minulla
aina nopeasti siihen, että vedän maton jalkojeni alta.
Pohjoisen
synkissä sydäntalvissa asumisesta lähtien olen kärsinyt joka
vuosi noin kuukauden talvimasennuskaudesta.
Kuljettuani
Kirkkokatua Pajuluoman sillan yli, otan lähellä liikennevaloja taas
kirjoitusvälineeni esiin:
en enää osaa siihen edes suhtautua
- ainakaan vakavasti.
7.
Varikolla
porilaisen Nina Pörnin kuivaneulagrafiikan, lyijykynätöiden ja
kenties noitaroviota esittävän installaation näyttely on
erinomainen. Kirjoitan vieraskirjaan:
Hyvää piirustusjälkeä,
ajatuksellisuutta!
8.
Tutustun
näyttelyn yhteydessä Varikolle jo huhtikuussa työllistettyyn
Teijoon. Jostain syystä en ole tavannut häntä aiemmin, en kyllä
ole hirveästi käynyt Varikon näyttelyissäkään, ja hän on
töissä vain joka toinen viikko.
Huomaamme
ikkunasta että kadulla Varikon kohdalla Poliisin puhallusratsiarysä
tuottaa tuloksen ja nuori parrakas mies siirretään oman auton
ratista - missä hän näin kärähtää ratista – Mustaan Maijaan,
joka on tietenkin valkoinen.
Jätän ilmoitustaululle varikkolaisille tiedoksi nettigallerian ja blogini osoitteet, jos jotain kiinnostaisi. Odotan että poliisit häipyvät ja jatkan matkaani ulkoilmaan.
Kävelen
Varikolta suoraan kadun yli ja vanhoja kiviportaita puistotielle joka
kulkee radan ja radan välissä. Tulen Kapernauminkadulle. Parvi
tilhiä sirisee lähettyvillä. Siitä taas liian vähän tavuja
sisältävä haiku:
Talven tiedustelijat
ovat saapuneet.
9.
Tunnen
että joudun taas tyhjentämään rakkoni ja valitsen toimituksen
suorituspaikaksi hyvin vanhalta näyttävän järeän lehmuksen.
Jatkan matkaa Kapernauminkadulle, kun minut yllättävät tikliparven
kirkkaat helisevät äänet isossa haavassa.
Kyyristyn
katselemaan, kuuntelemaan, kirjoittamaan.
10.
Välillä
puusta putoaa lehtiä, välillä tiklejä pudottautuu lehtien lailla
maahan ja pensastoon:
- täynnä tiklien laulua -
pudottelee aika ajoin
lehtiä ja lintuja oksiltaan
pensastoon.
11.
En
ole täysin tyytyväinen runoon ja kirjoitan toisen version:
Lehtiä tai lintuja putoilee
aika ajoin maahan ja pensastoon.
Linnuilla on talventulon kiireitä:
rätinää ja didlitystä!
Ja tuulen nopeat perkussiot
haavan lehvästössä.
12.
Yksi
lehti putoaa hauskasti kaarrellen jousen spiraalin kaltaista rataa
maahan:
kaarteleva helikopteri -
lento ja laskeutuminen.
13.
Kuvittelen
itseni puun juurelle keskelle tätä tapahtumista ja suoraan
linnunäänten alapuolelle, vaikka todellisuudessa olen hiljaa
muutaman metrin päässä kulkutiellä lintujen olla rauhassa.
Mielikuva:
Kyykin tässä puun juurella
luonnon tapahtumisen
keskiössä.
14.
Muutama
sadetta enteilevä vesipisara tipahtaa kasvoilleni:
sateen aikomus.
15.
Kun
vihdoin jatkan matkaa, päätän kulkea pitkästä aikaa radanvarren
kävelytietä Kivistön kautta kotiin. Kävelytiellä ei ole nimeä,
mutta nimeän sen Ratavarrenkujaksi.
Heti
alkumatkasta minun on pysähdyttävä ihastelemaan ratavarren
ruohokasvien ja talventörröttäjien kauneutta ja maavärien sointia
kasveissa, ruohostossa, ratapenkereessä.
Tarkastelen
joitakin kasveja lähemmin, en häpeäkseni tunne jo kukintansa
kukkineiden kasvien lajeja ja päätän kotona määrittää
kasvikirjasta ne edes suurin piirtein. Määrittämättä ne jäävät
kuitenkin.
Rykelmä
kukkakasveja, joilla monilukuiset pienet hahtuvapallot kuin
maitiaisten suvulla, horsmat tunnen, heinä- ja sarakasvit – olkoot
mitä ovat.
Ratavarrenkujalla:
Valkoiset ohikukkineiden kukkakasvien hahtuvapallot ratavarressa
kuin hajallelyöty armeija,
rusakat maitohorsman valtausalueet,
hiekanruskeutuvat ja vielä kesänvihreät haavaheinät sovussa keskenään,
ratapenkereen harmaa kiveliö:
värikvintetti soi puhtaasti.
16.
Klassisessa kiinalaisessa viisauskirjassa Tao te Chingissa kohtuuden rajaksi määritellään neljä. Viisi on jo liikaa, oli kysymys sitten taiteesta tai aistimisesta: ”Viisi väriä tekee ihmisten silmät sokeiksi,/ viisi säveltä tekee korvat kuuroiksi/ viisi makua pilaa ihmisten suut.”
Edellisessä runossa kuvasin neljää kasvilajia, mutta viittä väriä. Hyväksyn buddhalaisen neljän filosofian, mutta uskon myös siihen viidenteen, joka on nimetön:
Buddhalaistaiteen kohtuus:
joilla ne tuntee.
- Ja sittenkin: kaiken takana
vielä se Viides.
17.
Jatkan matkaani Kototielle ja tunnen jo iltahämärän lähestymisen. Edelleen buddhistisessa hengessä ajattelen, että tyhjä astia on parempi kuin täysi.
Olen jo kirjoittanut runoja tämän päivän tarpeiksi, mutta runosuoli on nyt auki, mieli tiedostamisen tunnelmassa ja koko ajan minut yllättää jokin uusi luonnonhavainto.
Kototiellä:
Alkaa hämärtää.
täyttyy vähästä
- mitä vähemmästä
sen parempi.
18.
Vaikka ei ole kovinkaan kylmä, kädet alkavat palella jatkuvasta kirjoittamisesta, mutta tämäkin on kirjoitettava:
Sormet alkavat kohmeentua.
Oravan vihainen naksutus pienessä kuusikossa
- ja harakan rähisevät moitteet:
niillä on jotain naapuritoraa.
Mustaseljan marjat pensasaidassa.
19.
Kun kuljen kohti liikennevaloja jään miettimään tyhjyyden filosofiaa. Ja sitä että päämääräni on koko ajan pelkistetyssä havaitsemisessa, mutta ulkoisen luonnon lisäksi myös sisäisessä. Meditaation tilassa mieli on tyhjä ja avoin. Mutta tätäkään tilaa ei voi saavuttaa väkisin tunkemalla, ei väkisin tunkeutumalla:
Yritän täyttää tyhjyyttä tyhjyydellä,
mutta ei siihen mahdu enää yhtään;
se on sellaisuutta täynnä.
20.
Liikennevaloissa mietin vähän aikaa liikennevalojen ideologiaa: Kun painan nappia merkkiääni tihenee juoksurytmiin kuin ylitse hoputtaen.
Heti
kun liikennevalojen jälkeen pääsen, oikaisen metsään. Mietin
elämänkulkua ja saan mielikuvan:
pitäisi hankkia kotiin repäisykalenteri
niiden kokoontua keittiön lattialle.
21.
Polku
jota lähden kulkemaan on tuttu, moneen kertaan kulkemani, mutta
poikkean tavalliselta reitiltä, kun näen kiinnostavan pienen
kallion sen ääressä. Vaikka sinne pääseminen vaatii hieman
vaivannäköä kiipeän sammaleiselle kallion kaistaleelle. Näen
siellä pienen ryhmän yleisiä harmaalakkisia pikkusieniä, jotka
tässä nimeän valemalikoiksi:
Kapuan pienelle sammalkalliolle,
sammalesta nousee yhä muutama valemalikka,
männiköstä lentää korvaan
töyhtötiaisen ääni
ja nenästä virtaa pieni puron alku.
22.
Nenä siis vuotaa ja käteni edelleen myöhäissyksyn kohmeisina jatkan matkaa:
Lumen odotuksen käsikirjoitus kylmää.
23.
Tulen
sahanpurupohjaiselle lenkkipolulle, jota pitkin pääsen kulkemaan
pehmeästi Aapelinraitille ja sitä pitkin suoraan kotipihaan.
Lenkkipolulla minut pysäyttää taas horsmanvarsien ja kuihtuneiden
lehtien kaunis ruskea ja hapsujen valkoisenharmaa väriasteikko:
taitan mukaani vain yhdestä horsmasta latvan
ja vien kaksi väriä maljakkoon.
24.
Mieli on tyyni ja onnellinen kuin olisin tosiaan jonkinlaisessa buddhatilassa. Tiedostan että vasta kotona asunnossani voin nauttia tästä mielenrauhasta täysin:
johon pyrin :-: ja pääsen
kodin tyhjyydessä.
25.
Näen kotimatkalla kauneutta kaikessa mitä näen. Kaiken kauneudentunne on pakahduttava:
Voi tätä kuusenvihreyttä,
puissa ympärilläni,
havunneulaspunaruskeaa polulla.
Voi värejä!
26.
Aapelinraitilla,
kotipihan jo häämöttäessä, kuulen raitinvarrella pihassa
tuulikanteleen vanhan omenapuun suunnasta. Puussa sinnittelee enää
yksi yksinäinen kookas omena kuin maahan putoamista suunnitellen:
kerää katseen
omenapuun viimeiseen mietiskelevään hedelmään.
27.
Kotini naapurustossa on vanha tyhjä asuinmökki ja sen tontinrajalla omenapuu, jonka oksat kasvavat pensasaidan yli kulkutien laitaan. Omenat putoavat tienpientareelle poimimattomina joka syksy:
poimin pientareelta
vaelluksen päätteeksi.
28.
Naapuri
Erikin pihassa pihlaja on menettänyt jo kauneimman värinsä. Vain
vähän sitten se hohti silmään punaisena. Häikäisevän
kauniinvärinen se on edelleen, rusehtavampana:
jo parhaan värihohtonsa.
Vielä pari viikkoa sitten
lehvästö hohti punaisempana kuin marjat.
29.
Kotiportailla
kaivan avaimen taskustani ja tulen vaellukseltani kotiin kuin kotiin.
Ajattelen onnellisuuden ja masennuskausien, onnistumisten ja epäonnistumisten vuorottelua.
On klisee, mutta tosi, ettei onnellisuutta voi tuntea ilman elämän vastoinkäymisiä, ilman surun ja ahdistuksen kausia. Ne kaikki ihmisestä tekevät kokonaisen:
miten vähän elämää olisi
ilman mielialojen vaihtelevuutta.
30.
Huoneen
lämpö tervehtii minua kun astun eteisestä keittiöön, kotiin:
seinäkello on pysähtynyt aamulla:
hyvä!
31.
Runovaellukseni
on päättynyt tältä päivältä mutta runon ajatus pysyy
mielessäni pitkin iltaa ja kirjoitan muistiin yksittäisiä
runontapaisia samalla kun kirjoitan päivän vaellustani
tietokoneelle. Annan myös todistuksen itselleni kuluneesta päivästä
ja tämänhetkisestä:
Tapahtumahorisontti: hyvä
Tyytyväisyys tähänastiseen päivään: hyvä
Makaroneja paistinpannussa: hyvä
Istuminen siivoamattoman pöydän ääressä: tyydyttävä
Kellon virittäminen uudelleen käyntiin: heikko
Punahaperoita pakastimesta: hyvä
Radion avaaminen: tyydyttävä
Mikroaaltosulatus sienille: heikko
Astioiden tiskaamattomuus: heikko
32 runoa tähän mennessä tänään: erittäin hyvä
32.
Tänä
vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta kuulennosta, 400 vuotta siitä kun
Galilei löysi kaukoputkellaan Jupiterin neljä kuuta ja huomasi että
kuussa on rotkoja ja vuoria, 400 vuotta siitä kun Keplerin
käänteentekevä teos Astronomia Nova ilmestyi. Kepler keksi, että
planeetat kiertävät aurinkoa elliptisiä ratoja pitkin, vaikka
vasta Newtonin painovoimakeksinnön jälkeen kyettiin ymmärtämään
miksi.
Tämä kaikki saa minut ajattelemaan avaruutta ja tähtiä illalla, vaikka taivas tänä iltana on pilvien peittelemä:
Tähdet olen jo tutkinut
paljain silmin näkee:
niin kuin niitä tutkivat
muinaiset viisaat
(kivikirvesmiehistä alkaen).
Tähtikartat ja tähtitiede on minulta vielä tutkimatta.
33.
Elämän rajallisuus:
tukkani kasvaa vielä.
34.
Kesken
päivän puhtaaksikirjoittamisen käyn tupakalla. Ulkona on taas
pimeää. Yläkerran ikkunalasi on yönmusta. Naapuri ei näytä
olevan kotona:
vain pimeys on kotona.
35.
Laitan
saappaat jalkaan ja käyn tupakalla keskiyön aikoihin:
Lehtimatto kahisee jaloissa.
Haapa soi hiljaa yötuulessa.
Kuulemisen rajalla
koiran etäinen haukunta.
36.
Väsyneenä
suljen tietokoneen, keitän vielä kupillisen teetä ja yritän
nukkua:
Pitkän hiljaisuuden jälkeen
olen äkkiä tietoinen siitä mitä teen
ja mitä olen:
Gauguinin kysymys
”Mistä me tulemme
mitä me olemme
mihin me menemme”
onkin selviö
ja vastaus:
Pakahduttava ilo lyö hetken läpi
myöhäissyksyn yönpimeässä
kuulaana kirkkautena.
Vaikka taivas on yöpilvessä:
kuulaana,
kirkkautena
37.
Lopuksi:
Kirjoitin yhdessä päivässä ja illassa kirjan.
Ei kirjaa kirjoiteta yhdessä päivässä (eikä yössä);
siihen kuluu koko elämä
joka kerran.
38.
Jälkisanat:
Kaikki on: On ilo,
kirkkaus, seesteys nyt.
Seinäjoella
26.10.2009 kello 0.08
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti