Suomessa on läpi muistamani historian ajan ollut viisi merkittävää
kirjallista kustantamoa: WSOY, Otava, Tammi, Gummerus ja Weilin &
Göös.
Mikä heille on yhteistä? Se että he tuottavat
voittoa tuottavia kirjoja. Mitkä kirjat sitten tuottavat voittoa?
Oppikirjat joita uusitaan joka vuoai. Suomessa julkaistaan asukaslukuun
suhteessa lähes maailman eniten kirjallisuutta, koulukirjallisuutta jota
opettajat kesälomillaan kirjoittavat ja joiden menekki on varma ja
opetushallitus hyväksyy.
Lisäksi tuotetaan myös
kaunokirjallisuutta, jonka kaksi myyntipiikkiä ovat isänpäivä ja joulu.
Isänpäiväksi myydään sotakirjallisuutta ja jouluksi
finlandiapalkintoehdokaslistalla olleita tai jotain muuta.
Miten
me runoilijat mahdumme tähän kustantamojen saumaan? Näennäisyyden
vuoksi, koska kustantamot haluavat toimia laaja-alaisesti, myös meitä
julkaistaan. Olen kuullut kuitenkin esimerkiksi Kari Hotakaiselta
kustantamon mielipiteen että viimeistään kolmen runokokoelman jälkeen
olisi syytä siirtyä proosaaan. Jari Tervolla lienee vähän sama historia.
Muistan
erään synkän vuoden 1990-luvulta, jolloin nämä viisi suurinta
kustantamoamme julkaisivat yhteensä neljä uutta esikoisrunokokoelmaa.
Runouden ystävänä olin melko järkyttynyt.
70-luvulla
hippiliikkeen aikaan pyrittiin hetken ajan oma- ja pienkustantamiseen.
Ne katosiivat valtavirran tuulessa. 1990-2000-luvulla uudet oma- ja
pienkustantamot ovat kuitenkin tehneet aiheellisen rynnäkön. Nykyään
Suomessa julkaistaan jälleen muutakin kuin kaupallisesti laskelmoitua
paskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti