Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
381 s. Otava 2008
Hän on saanut Finlandia-palkinnon kahdesti, romaaneistaan Isäksi ja tyttäreksi (1990) ja Taivaanpallo (2018).
Vaikka pidän Jalosen tarkasta tyylistä kirjoittaa, en ole läheskään kaikkia hänen romaanejaan lukenut, koska yleensäkin luen melko vähän ja silloinkin enimmäkseen muuta kuin kaunokirjallisuutta.
Koskettavimpana hänen lukemistani kirjoista pidän vuonna 1999 ilmestynyttä romaania Yksityiset tähtitaivaat, josta hän ei saanut Finlandiaa, mutta Runeberg-palkinnon kuitenkin.
Pidin kovasti myös romaaneista (vai pitäisikö sanoa yhdestä romaanista kaksissa eri kansissa) Taivaanpallo (2018) ja Merenpeitto (2019).
Joskus muutama vuosi sitten lainasin kirjastosta kirjan "14 solmua Greenwichiin". Luin sitä kymmenkunta sivua ja luovutin, kuulosti liian vaikealta, kuivalta ja älylliseltä minulle.
Vasta Taivaanpallon ja Merenpeiton jälkeen luin jostain naistenlehdestä että Olli ja Riitta Jalonen ovat oikeasti matkanneert Edmund Halleyn observatorion St. Helenan saarelle. Kirjaa voidaan tästä näkökulmasta nähdä eräänlaisena Taivaanpallon ja Merenpeiton esityönä tai "harjoitteluromaanina?".
Sir Edmund Halleyn elämä on näköjään kiinnostanut Jalosta jo melko pitkään. Siksi lainasin nyt sen uudelleen. Paljon pidemmälle en vieläkään ole ehtinyt, mutta päätin julkaista tämän, uudet näkökulmat voivat avata kirjan toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti