tiistai 5. tammikuuta 2021

Alkuvuoden runot 2020

 

Runo 10.1.2020

Metsässä on raja,

se on muuri

joka ei johda mistään mihinkään.

Raja kahden saman välissä:

metsän toisella puolella ja metsän toisella puolella.

Se on jo rakentuessaan raunio,

vanhoista käytetyistä tiilistä muurattu,

se on suora linja muutaman metrin mittainen

vailla mitään käytännön tarkoitusta.

Symbolisesti se merkitsee kuitenkin erottamista, rajaa

ihminen rakentaa näitä rajoja

ikäänkuin suojakseen,

määritelläkseen omistamisen rajan,

metsän väki nauraa rauniomuurille,

tuhoontuomitulle yritykselle

jakaa metsä kahteen osaan,

linnut lentelevät sen ylitse miten tahtovat

puut kasvattavat juuriaan muurin alitse

kenttäkerros kasvaa molemmin puolin muuria samaa.

Ei keskellä metsää voi olla luonnollista rajaa

Mutta muurilla istuu Donald Trump kuin räsynynukke

lasten leikkikonetuliase kädessään,

kullattuna pönkitettynä räsynukkena, vartioimassa rajaa,

vartioimassa maata jonka valtiaaksi hän itsensä kuvittelee,

vartioimassa tiluksiaan ja osakesalkkujaan maailmassa,

joka on ihmiskunnan yhteinen yritys

kasvaa, kehittyä, sivistyä

löytää tasapaino vuorovaikutuksessa luonnon kanssa.

Tämä raja, tämä muuri on jo murenemassa hänen allaan,

mutta vielä tämän hetken hänen vartiopaikkansa kestää:

fasismin ja rasismin vartioasema.

Muurin toisella puolella hätääntyneitä käsiä,

käsineitä seipäiden nenässä ja muuriin maalattuima

graffiteja Birkenaun seinästä,

ihmisjoukkoja pyrkimässä muurin yli

parempaan tulevaisuuteen.

Muurin toisella puolella pönöttää pylväinä musta armeijakunta

hakaristit, rasismin tunnukset ja iskulauseet muurissa:

Arbeit macht frei!

Hitlerin natsiarmeija, Trumpin tinasotilaat

kaikki ihmisyyden vastainen.

On kamppailu muurin ääressä kahden maailmankuvan välillä;

pimeyden ja valon veljeskuntien välillä

ihmisyyden ja epäihmisyyden,

humanismin ja totalitarismin,

antifasismin ja fasismin,

luonnon tuhoamisen ja luonnon tasapainon välillä.



16.1.2020

Hetken

tunsin läheisyyttä tänään.

Se saattoi olla hiuksen kosketus,

läheinen katse,

sellainen lämpö,

joka läheltä välittyy.

Sita voisi nimittää

vaikka rakkaudeksi.


21.1.2020

Tänään ajattelin sanoja ja merkityksiä

sanan takana on aina jotain, historia ja nykyisyys,

tarkempi tieto, merkitys,

joka ei ehkä heti käy ilmi.

Se liittyy aikaan ja paikkaan

kuten muisti ja kaikki tulevaisuuden odotukset.

Sana oli alussa

ja sen pitää olla jotain kestävää,

se ei saa lipsua iljanteilla,

sen pitää olla täsmällinen ja tarkka.

Ja siksi,

koska etsin sanoja kulkiessani

ostin nastakengät.


25.1.2020

Vähän surulliselta tuntuu

kun ihminen ikääntyy

varsinkin jos ikääntyjä olen minä itse.

Katson 30 vuotta vanhaa valokuvaa

siinä mies syöttää kuukkelia

leipäpalalla ja margariinilla kädestä.

Ei sitä miestä enää ole,

keho on sama,

puvuntakkia ei enää ole

yhteiskuntakelpoisuudessa olen vajonnut alemmas

mutta yhdestä pidän kiinni

omantunnon oikeuden mukaan en elämääni

häpeä enkä kadu


21.2.2020

Tänään mietin tupakan verran

kerrostalon pihamaalla.

Mietin menneitä.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee,

sitä kauemmas hän muistelee ja muistaa taakse.

Mietin elämääni,

polkuja ja polun risteyksiä

tehtyjä ja tekemättömiä tekoja.

Mahdollisuuksia on lukemattomia,

missä muualla voisin olla nyt,

en missään muualla kuin tässä.

Tupakan verran

kerrostalon pihamaalla.


22.2.2020


Helmikuussa

olen päättänyt kiertää Karankajärven

lähden kiertämään toiselta puolelta

tietä pitkin joka nopeasti muuttuu traktoriuraksi

ja lopulta jalkapoluksi

joka päättyy liikennemerkkiin:

yksityisalue, pääsy kielletty!”

Minua ällistyttää tämä ihmisen omistushalu,

haluta omistaa omat maansa,

orjakapitalismin aikaan maanosansa

tai ajateltaa minkälainen sota syntyy

jos jokin kynsiviila joutuu vahingossa vääriin käsiin.

Polku on ummessa, ohuet vanhat askelmanjäljet siinä

yritän eteenpäin, välillä hanki kantaa, välillä pettää

koukata saappaansa lumesta. Jatkaa

Yllättäen tulla lähteelle “mitä ihmettä?”

Lähteellä nappo ja puro joka virtaa karankajärveen,

siitä ylitse tukipuut ja jatkan

oravanjälkiä tulee vastaan

ei mitään muuta elämää,

kunnes löydän sähkölinjan ja sitä pitkin kompuroiden takaisin kotiin.

Vasta kotipihaa lähestyessä

alkavat linnut uudelleen laulaa.


25.2.2020

Vaikenen liikaa, peläten, ahdistuen.

Jokainen sana ja lause on mahdollisuus

vilpittömin sydämin:

tie uuteen alkuun, keskitiehen tai loppuun,

on vain uskallettava.

Mitä minun on uskallettava?

Varovasti puhun totuudesta,

totuuksia on paljon,

niistä ei ole edes vessapaperiksi.

Kirjoita paremmin, kevyemmin ja tarkemmin!

Sodista, julmuuksista, pakolaisista,

valtioiden hallinnosta, vallasta,

luonnon tuhoamisesta

ja miten kaikki lopulta luhistuu ja luisuu käsistä.

Ei, mieluummin istun olohuoneen lasioven äärellä

ja katselen lasin läpi maailmaa,

urpiaisparvea ruokintamökillä

ja pidän kaukana kaiken mikä minua pelottaa.


27.2.2020

Olen valmis lähtemään koko ajan

lähtemään minne, se on epäselvää,

taidekuljetuksia, linturetkiä vai se lopullinen.

Ajattelen että olemmehan me ihmiset energiaolentoja

sähköä ja jännitteitä, sen tuntee olkapäästäni

jossa kiertäjäkalvosinlihas on revennyt

ja hermopinteestä joka saa sormet kramppeihin,

jostain jonka tuntee sähköiskuina kädessä

tai rintakehässä.

Mitä me ihmiset olemme,

kirjoitusvirheitä korjaillessani

unohdin jo ajatuksen lopun.


Runo 6.3.2020

Tapahtumattomuus, tyhjänpäiväisyys, merkityksettömyys

sitä kaikkea saa aikaan

kun ryhtyy vain puuhaamaan.

Siksi enimmäkseen makaan sohvalla

ja katselen kaikkeutta

suljettujen silmäluomieni läpi..


5.3.2020

Kierrän Karankajärven.

Tie järven ympäri muuttuu ensin poluksi

ja sitten loppuu kokonaan.

Kulkemattomassa paikassa on lähde,

umpihangen keskellä.

Kepin nokassa korvo,

satunnaista kulkijaa varten.

Pysähdyn siihen ja jatkan matkaa

umpihangessa joka kantaa.

Jäniksen ja oravan jälkiä siellä täällä.

Edes lintujen elämää ei kuulu,

ennen kuin löydän uuden polun

ja siitä jäiselle tieuralle ja kotia kohti.

Ja vasta asutusta lähestyessä

näen ensimmäiset punatulkut, tiaiset,

tikat ja harakat,

ihmisen ruokinnan varaan talvisin sopeutuneet

kulttuurilinnut.


15.3.2020

Kolme vuotta olen kulkenut polkuja pitkin

yhä syvemmälle metsään,

kunnes lopulta olen ollut kokonaan metsän peitossa,

eksyksissä runouteni suhteen&olen vaiennut.

Opettelin kirjoittamaan haikuuta,

haikeutta lyhyeen ja täsmälliseen,

kuten klassisessa japanilaisessa haikurunoudessa.

Tarkensin ja täsmentin sanaa, kunnes huomasin

hukanneeni merkitykset

ja että tämä tie on umpikuja.

Eilen illalla muuan jo toissavuosisadalla syntynyt runoilija

Ezra Pound herätti näkemään minut taas siihen

mihin oikeastaan koko ajan olen tähdännyt,

tarkkaan muistin arkeologiseen ja eeppiseen runoon

jolla on sisältö ja merkitys.

Niitä runoja odotellessa julkaisen tämän,

tyhjän, koska juuri nyt tänään

ajatukseni menivät moninkertaiseen umpisolmuun.


18.3.2020

Säätiedotus.

Etelä ja pohjoinen tappelevat nyt keskenään

täällä Kainuussa: kuka omistaa ilmavirrat?

Etelästä lämmintä ja pohjoisesta kylmää.

Meillähän on jo koronavirus ja tuhansia

telttaan jäätyviä pikkulapsia Kreikan ja Turkin rajalla,

rajat ovat kiinni kun lisäksi on korona,

antaa ihmisyyden jäätyä sinnekin,

nyt on tärkeintä pitää huolta omistamme

ja omistamisistamme.


Aforismi 26.3.2020


Jos suupieliltämme katoaa hymy

kuolemme kaikki.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti