Kolme sotaromaania

Kaksi aikalaiskuvausta – ja yksi jälkikuva

Pentti Haanpää: Korpisotaa (1940)
Eino Hosia: Tuliholvin alla (1940)
Antti Tuuri: Talvisota (1984)

I Kirjailijat etulinjassa

Vuoden 1940 aikana ilmestyi Suomalaisen Suomen silloisen kriitikon Eino Kauppisen arvion mukaan (marraskuuhun mennessä) puolisensataa kirjaa sodasta. 70 vuotta sitten hävityn talvisodan kunniaksi olen lukenut niistä kaksi: Pentti Haanpään Korpisotaa ja Eino Hosian Tuliholvin alla.

Ikään kuin vertailun vuoksi luin myös Antti Tuurin Pohjanmaaa-sarjaan kuuluvan romaanin Talvisota, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1984. Talvisodan aikaan Antti Tuuri ei ollut vielä syntynytkään.

Kustannusosakeyhtiö Otava ja yhdysvaltalaisen Prentice-Hall-kustannusliikkeen toimitus julistivat pian talvisodan päätyttyä kirjoituskilpailun parhaasta sotakuvauksesta. Kilpailun voitti Viljo Sarajan romaani ”Lunastettu maa”, toiseksi tuli Eino Hosian ”Tuliholvin alla” ja kolmanneksi Pentti Haanpään ”Korpisotaa”. Kaikki palkitut teokset ilmestyivät jo vuoden 1940 lopulla.

”Korpisotaa” ilmestyi uusintapainoksena talvisodan alkamisen 60 vuotispäivänä, ”Tuliholvin alla” julkaistiin uudelleen ”Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita” -sarjassa 65 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Ne ovat kestäneet ajan kulutuksen.

Kilpailun voittanut Viljo Sarajan romaani ”Lunastettu maa” sen sijaan synnytti ilmestyessään kiivaan polemiikin. Sitä moitittiin aikalaiskritiikeissä asiantuntemattomista taistelukuvauksista, sota-ajan propagandan toistelusta ja jopa Remarquen ”Länsirintamalta ei mitään uutta” -kirjan plagioimisesta.

Sarajan kirja onkin ainakin toistaiseksi painunut unohduksiin kirjastojen varastoihin. (Vai olisiko sen vuoro tänä vuonna, kun taas juhlitaan sodan päättymistä?)

Vastakkaiset lähtökohdat

Sekä Pentti Haanpää että Eino Hosia olivat jo ennen sotia tunnettuja kirjailijoita. Heidän kirjalliset vaiheensa ennen talvisotaa (ja sen päätyttyä) olivat kuitenkin hyvin erilaiset.

Pentti Haanpään (s.1905) kirjailijanura oli alkanut vuonna 1925 esikoisnovellikokoelman ”Maantietä pitkin” suurmenestyksellä, mutta vuonna 1928 ilmestynyt kriittinen armeijakuvaus ”Kenttä ja kasarmi” ajoi hänet lähes 10 vuodeksi julkaisupannaan.

Oikeastaan vasta ”Korpisotaa” lopullisesti armahti Haanpään, jota talvisotaan asti painosti kentän ja kasarmin varjo. 30-luvun henkisesssä ilmapiirissä jätkämieskulttuurin puolestapuhujaa ja pasifistista työläiskirjailijaa ei myötäkarvaan silitelty.

Kuvaavaa on, että Haanpään 30-luvun alkupuolella kirjoittamat yhteiskuntakriittiset teokset (mm. Noitaympyrä) ilmestyivät vasta Haanpään kuoleman jälkeen kootuissa teoksissa vuonna 1956.

Korpisodasta Haanpää sai kuitenkin valtion kirjallisuuspalkinnon 1941 ja samalla Otavasta tuli Haanpäälle pysyvä uusi kustantaja, jonka kädestä kirjailija sitten söikin leipää loppuelämänsä, viimeiset 15 vuotta.

Haanpään kanssa samana vuonna (1905) syntyneen Eino Hosian kirjailijantien alku sen sijaan oli hidas ja hankala. Erilaisten kirjallisten yritysten jälkeen hänen esikoisteoksensa ”Kypsynyttä viljaa” ilmestyi vasta vuonna 1937. Kun pää vihdoin oli saatu auki seurasivat romaanit ”Orjantappuratie” ja ”Tulipunaiset ratsastajat” heti seuraavana vuonna 1938.

Kritiikeissä Hosian kirjoihin suhtautuminen oli jossain määrin varauksellista aina ”Tuliholvin alla” sotakuvauksen ilmestymiseen asti. Jo ennen sotia valmistuneen romaanin ”Musta aurinko” julkaiseminen jäi talvisodan jalkoihin ja kirja ilmestyi vasta kirjailijan kaaduttua jatkosodan ensitaisteluissa 1941.

Kirjallisesti Pentti Haanpää ja Eino Hosia edustavat täydellisiä ääripäitä: Haanpää kirjoittaa niukkaa toteavaa realismia, hän kuvaa köyhän kansanosan arkielämää ja maalaisjärkistä todellisuutta.

Hosia puolestaan kuului 1930-luvun ”psykologisiin romantikkoihin”, hänen kielenkäyttönsä on huikeaa ekspressiivistä ja impressionistista tunteiden ja tunnelmien maalausta, joka sotakuvauksessa kohoaa raamatullisiin visioihin.

Etulinjan helvetissä

Minusta mielenkiintoisinta Eino Hosian ja Pentti Haanpään sotakuvauksissa ei ole niiden tyylillinen vastakohtaisuus vaan niiden yllättävän monet yhtenevyydet.

Molemmat tunnetut kirjailijat olivat talvisodan syttyessä jo vanhempaa ikäluokkaa, he kuuluivat täydennysjoukko-osastoihin, jotka heitettiin rintamalle ja etulinjaan vasta jonkin verran sodan syttymisen jälkeen.

Molemmat joutuivat pian kokemaan etulinjan kauhut pahoissa paikoissa: Haanpää Sallan suunnassa, jossa neuvostoarmeija pyrki katkaisemaan Suomen Lapin puolustuksen kahtia, Hosia Taipaleella ja Vuosalmella.

Molemmat kirjailijat pitäytyvät kirjoissaan tiukasti omaan kokemuspohjaansa, mutta rintaman taistelukuvauksissa kertojaminä ja yksityiset identiteetit katoavat: siellä ME taistelemme ja nimettömät miehet kokevat yhdessä etulinjan helvetinpiirin.

Puolustusvoitto - hävitty sota

Sekä suhtautuminen sotimiseen että viholliseen on Haanpään ja Hosian kirjoissa pitkälti samankaltainen. Haanpään kirjassa pasifistiset tunnot ovat selvemmin esillä, mutta ei Hosiakaan sodasta innoissaan ole.

On puolustauduttava ja puolustettava isänmaata, surmattavakin tunteettomasti, koska vihollinen hyökkää kohti, olkoonkin että yksittäiset vastapuolen sotilaat ovat sotaan yhtä syyttömiä kuin omat rintamamiehet. Sodan varsinaiset arkkitehdit ovat jossain muualla.

Sodassa ammutaan, taistellaan, tapetaan ja tullaan tapetuiksi, kärsitään pakkasesta, valvomisesta ja nälästä, pelätään kuolemaa ja ihmetellään tämän kaiken mielettömyyttä. Sellainen pohjalainen uho ja sankaruus, joka leimaa Antti Tuurin Talvisotaa, loistaa näistä sotakuvauksista poissaolollaan. Haanpään ja Hosian kirjoissa sotilaat eivät tee sankaritekoja vaan ainoastaan velvollisuutensa, puolustavat omaa maataan henkensä kaupalla.

Talvisodan arkitodellisuus on yksinkertainen: Vihollinen hyökkää ja hyökkää, sitä vastaan puolustaudutaan, näköjään menestyksellisesti loppuun asti - ja sodan päättyessä, rauhanehtojen tullessa tietoon mielen valtaa hämmennys: ”Mitä, hävittiinkö me tämä sota?”

-----

(Tutkija Vesa Karonen on kirjoittanut sekä jälkisanat Otavan julkaisemaan Korpisotaan että alkusanat SKS:n julkaisemaan Tuliholvin alla –kirjaan. Hänen perinpohjaisia esittelyjään olen käyttänyt häikäilemättömästi hyväksi asiatietojen osalta. Asiattomuudet olen kirjoittanut itse.

Mielenkiintoista mielestäni on kuitenkin, että Vesa Karonen Haanpään Korpisotaa -kirjan esittelyssä vuonna 1999 sivuuttaa Hosian teoksen pelkällä maininnalla, mutta suitsuttaa vuonna 2005 ”Tuliholvin alla” -romaanin alkusanoissa Hosiaa ja kirjaa estottomasti.

Haanpään Korpisotaa-kirjan esittelyssä Karonen toteaa: ”Korpisodan todellisuuskuvaus aloitti suomalaisen sotakirjallisuuden realismin. Se toi päähenkilöksi joukon tavallisia rintamamiehiä ja keskittyi heidän kokemuksiinsa.”

Hosian kirjan esipuheessa Karonen kirjoittaa saman asian uudella tavalla: ”Suomalainen sotakirjallisuus torjui (Yrjö) Jylhän, Hosian ja Haanpään voimin propagandistisen suuntautumisen. Suomalaisen sotakirjallisuuden pääasiaksi tulivat todenmukaisuus, realistinen kuvaustapa ja etulinjan rivimiehen näkökulma.”

Jokohan Karonen on tutustunut kahdesti mollaamaansa Sarajan romaaniin vai pitääkö se lukea ja arvostella itse? Minä pidän Hosian ”Tuliholvin alla” -kirjaa rakenteen ja kerronnan kielellisen rikkauden ansiosta jopa mielenkiintoisempana kuin Korpisodan sinänsä oivallista haanpääläistä sotakuvausta.

Ettekä te hyvät blogilukijani talvisodasta näin vähällä pääse. Tämä oli oikeastaan vasta johdanto ja jatkoa on tulossa lähipäivinä. Pysykää kanavilla.)