Risto Rasa ja metsän vihreä ovi

Kirjoja hyllystäni:

Risto Rasa: Metsän seinä on vain vihreä ovi

Otava 1971

”Puut liikkuvat

keväisessä metsässä,

kypsyttävät vihreänsä yhtäkkiä

kuin takeiksi harteilleen.”

Kirjahyllyssäni on kirja: vaasalaisen runoilijan Risto Rasan (s.1954) esikoisrunokokoelma ”Metsän seinä on vain vihreä ovi”. Sen on Otava julkaissut vuonna 1971. Etusivulla on alkuperäisen omistajan Tiina Rantasen nimikirjoitus ja vuosiluku 1975. Minä olen näköjään ostanut kirjan jostain divarista sittemmin 6 markalla.

Veikkaan että kirja on kulkeutunut minun omistukseeni joskus 1980-luvun puolivälissä luultavasti Vaasasta Ohlssonin antikvariaatista. Sen kansi on haalistuneen vihreänruskea. Auringonvalo on vuosien varrella syönyt osan sen vihreästä, siitä keväisestä vihreästä, josta Rasa itse runossaan puhuu.

Kirja on kulkeutunut mukanani lukuisissa muutoissa siis jo lähes 30 vuoden ajan. Minulla ei ole aikomustakaan luopua siitä. Se on eräs Tärkeistä kirjoistani. Vaikka en ole vuosikausiin lukenut kirjaa, osaan edelleen useita sen runoista lähes ulkoa. Nyt on kuitenkin koittanut kirjan uudelleenlukemisen aika. Metsän seinään viittaan nimittäin itsekin uusimmassa kokoelmassani ”Ihmisen alue”.

”Sade on lakannut,

kivet alkavat kuivua,

ja ruoho ja maa,

kaikki kuivuu,

ja puiden latvoihin muodostuu

pieniä pilviä

joihin hyttyset lentävät

sisään.”

Tuttavuuteni Risto Rasan runouden kanssa on kestänyt huomattavasti kauemmin kuin omistussuhde tuohon hänen esikoiskokoelmaansa. Noin vuonna 1973 perheeni muutti Kristiinankaupunkiin. Isäni joka oli tuolloin koneinsinööri oli päässyt töihin Pohjolan Voiman silloisen öljyvoimalaitoksen rakennustyömaalle ja sittemmin valmistuneeseen voimalaitokseen. Minua kiinnostivat tuohon aikaan linnut, luonto, luonnonsuojelu, kolmannen maailman nälkä, maailmanrauha ja kirjallisuus. Noihin aikoihin ryhdyin myös lukemaan runoutta – ja kirjoittamaan sitä vähitellen itse.

Vuonna 1973 oli ilmestynyt suomeksi Bo Carpelanin siihenastisten runojen antologia ”Elämä jota elät”, jonka runot kolahtivat minuun niin, että kokoelmasta tuli tähänastisen elämän mittainen oppaani siitä, millainen hyvän runon tulisi olla. Kristiinankaupungin kirjaston runokirjaosasto oli suppea ja oma kiinnostukseni runouteen vielä huomattavasti suppeampi. Mutta löysin Eeva-Liisa Mannerin, josta tuli toinen pysyvä oppaani ja ihanteeni modernissa kotimaisessa runoudessa. Hänenkin runojensa vaikutusta voi nähdä omassa runoudessani vieläkin.

Muistaakseni keskikoulun viimeisellä luokalla kirjoitin ensimmäisen runoaineeni Veikko Huoviselta lainatulla otsikolla ”Sinisiä ajatuksia”. Jonakin aineen aiheena luokallemme annettiin käsiteltäväksi myös minulle silloin tuntemattoman Pentti Saarikosken runo kokoelmasta ”Alue”. Nuoruuden kaikkitietävyyden voimalla murskasin Saarikosken runon ja kirjoitin konseptillisen tekstiä siitä miksi Bo Carpelan on hyvä ja Pentti Saarikoski huono runoilija.

Jälkeenpäin kadutti. Ajattelin, että kai Saarikoskessakin jotain hyvää täytyi olla, kun hänen kirjojaan kerran julkaistiin ja niin ryhdyin perehtymään Saarikoskeen. Ja hänestä tulikin mielirunoilijoitani, vaikka Alue -kokoelma on edelleen mielestäni Saarikosken tuotannon huonoimmasta päästä.

Niin. Ja sitten kirjastosta kulkeutui mukaani Risto Rasan ”Metsän seinä on vain vihreä ovi”. Se osui ja upotti. Hänen runonsa iskivät kuin nuoli runoudesta orastavasti kiinnostuneen luonnonystävän sydämeen.

”Metsän seinä

on vain vihreä ovi

josta valo

ohjaa ystävänsä.”

Kuten tarkkaavaisemmat lukijat ovat saattaneet huomata, Rasa oli esikoiskokoelman ilmestyessä vasta 17-vuotias koululainen Vaasan lyseossa. Hän ei ole vaasalainen siinä mielessä, että hänen molemmat vanhempansa ovat syntyneet Lappeenrannassa ja hän itse on syntynyt Helsingissä. Mutta Rasa asui Vaasassa lapsuutensa ja nuoruutensa ja vaikka ylioppilaaksi tulon jälkeen elämä on kuljettanut muualle (hän on toiminut kirjastonhoitajana eri paikkakunnilla, vuodesta 1989 Somerolla) niin hän yhtä kaikki sanoo olevansa vaasalainen ja sillä siisti.

Ilmestyessään nuoren esikoisrunoilijan teos herätti välittömästi huomiota. Teosta voidaan sanoa omintakeiseksi, kypsäksi ja ehjäksi kokoelmaksi. Se oli jotain aivan muuta kuin mitä suuntia suomalaisen modernin lyriikan valtavirta 70-luvun vaihteessa oli kulkemassa.

”Auringon valo on nyt keltaista,

se saa vastarannan

männynrungot

hohtamaan kirkkaasti.

Ja metsä on kuin tuoksuja

keitettäisiin.”

Että ymmärtäisi miten Risto Rasan runot lennähtivät kotimaisen lyriikkan kenttään kuin kevyt, herkkä ja outo perhonen, on katsottava mitä runoudessamme yleisemmin 70-luvun vaihteessa tapahtui. Vuonna 1969 oli ilmestynyt Pentti Saarikosken käänteentekevä kokoelma ”Katselen Stalinin pään yli ulos”. Se nosti pintaan politisoituneen kantaa ottavan runouden virtauksen, jossa perässähiihtäjiä oli leegio.

Samoihin aikoihin maihinnousua Suomeen teki amerikkalainen beatrunous. Vuonna 1969 oli Tajon kautta ilmestynyt Allen Ginsbergin ”Kuolema van Goghin korvalle” ja pienkustantamo Tajosta tuli useaksi vuodeksi erilaisten runokokeilujen ja jos niin voi sanoa suomalaisen hippirunouden kustannuskanava.

Toki muutakin runoutta ilmestyi. Eeva-Liisa Manner kulki omia mystisiä polkujaan, vaikka hänkin julkaisi kokoelman ”Jos suru savuaisi” pamflettina Tsekkoslovakian miehitystä vastaan. Mirkka Rekola ja eräät muut kotimaisen loppusoinnuttoman runouden edelläkävijät, jotka olivat aloittaneet uransa jo 50-luvun lopulla, jatkoivat omilla linjoillaan.

Mutta metsän seinän, sen vihreän oven kokoinen aukko runoudessamme oli 1970-luvun alussa olemassa.

”Omenan kuoressa on reikä.

Jos siihen painaa korvansa kiinni

ja kuuntelee tarkasti,

voi veden ja tuulen ääniltä erottaa

astioiden helinää.

Toukka tiskaa.”

Risto Rasa kirjoitti lyhyttä ja tarkkaa runoa. Hän oli luontorunoilija joka tarkensi katseensa luonnon pieniin yksityiskohtiin. Runoista on siivottu pois turhat laatusanat ja ylipäätään kaikki rönsyily niin että jäljellä on vain täsmällinen kuva. Se kuva on herkkä, mutta elävä, hieman panteistinen. Kun kuuntelee tarkasti, voi kuulla miten toukka tiskaa, kun katsoo tarkasti pieneen näkee uudella tavalla.

Mielenkiintoista on, että samana vuonna 1971, jolloin Risto Rasan esikoiskokoelma ilmestyi, marssi esiin toinenkin merkittävä vaasalaisrunoilija Leif Färding esikoiskokokoelmallaan ”Maailmaa minä rakastan” (WSOY 1971). Näiden kahden nuoren runoilijan kokoelmissa voi nähdä joitain yhteisiä piirteitä mutta silti ne ovat täysin omanlaisiaan:

Kummankin runot ovat lyhyitä ja herkkätunteisia, molempien runojen maisema on pitkälle luonto, mutta siinä missä Rasa viihtyy metsässä Färding juoksee takki auki läpi kaupungin, missä Rasan ote luontoon on enemmän biologinen Färdingin tekstien perussävy on mystinen, missä Rasa täsmentää tunteen ja tunnelman yksittäiseen luontokuvaan, siinä Färding rakastaa intohimoisesti maailmaa kaikkineen.

Kuitenkin, kaikki määrittely-yritykset ovat aina kärjistyksiä, eikä Rasakaan missään nimessä kirjoita mitään insinöörirunoutta, kaukana siitä. Hän soittaa herkkäkielisesti tuulikannelta runoissaan. Niissä raotetaan taivaankantta, pilven silmästä paistaa aurinko, tähti nukkuu ja tuikuttaa pimeästä tarhastaan unta meille.

”Nukun puiden

kosteassa ruohossa,

puhun unia.”

Jossain itse-esittelyssä Risto Rasa kertoo esikuvakseen Veikko Polameren, joka puolestaan oli erityisen kiinnostunut japanilaisesta haiku- ja tankarunoudesta ja kirjoitti haikuja itsekin. Itse löydän kuitenkin hänen runojensa niukalle kielenkäytölle vastaavuutta hieman yllättävältä taholta, Saarikosken vuonna 1968 ilmestyneestä kokoelmasta ”En soisi sen päätyvän”, jolla luulisin olleen jonkin verran vaikutusta Rasan oman ilmaisukielen löytymiseen.

Vaikka tässä olen käsitellyt vain Rasan kirjahyllystäni löytyvää esikoiskokoelmaa, hänen runoilijanuransa jatkui aktiivisesti läpi 1970-luvun vuonna 1980 ilmestyneeseen kokoelmaan ”Rantatiellä” asti. Nämä runot ilmestyivät koottuina vuonna 1982 kokoelmassa ”Laulu ennen muuttomatkaa”. Vuonna 1987 ilmestyi vielä kokoelma ”Taivasalla” ja koko tuotanto vuonna 1992 kokoelmana ”Tuhat purjetta. Kootut runot”.

Vuonna 1987 Risto Rasa oli vasta 33-vuotias. Tämän jälkeen hän ei ole kuitenkaan itsenäisiä uusia runokokoelmia julkaissut. Lieneekö aika ajanut hänen runoutensa ohitse vai kustantamot hänen ylitseen. Rasa itse on todennut olevansa ensisijaisesti kirjastonhoitaja ja kirjoittavansa runoja siinä ohessa silloin kun se tuntuu tarpeelliselta. Rasan vaientuminen on kuitenkin vahinko, se jättää runoutemme kenttään omenamadon kokoisen reiän.

”Yö tulee muttei uni.

Ja vuoteesta on etsittävä varpaille

uusi viileä kohta.”