Ravustusta Onkilahdella

”Pekka kiepautti kammesta ja wickströmmi yskähti käyntiin, alkoi keinuttaa itseään petissä ja hän koplasi pakille ja lisäsi hiukan kaasua ja iso paatti, kiersi taakse lähelle rantaa, pinta kupli liejua ja se haisi pahalta. Vaikka Meetviikin pohjaa peitti samea muta, sen vesi vesi oli kirkas. Siellä viihtyi appura ja särki, lahna piti sitä liian matalana mutta hauki tuli vaatimattomammillakin vehkeillä ja purosissa se ui hirttosilmukkaan.”

Näin lähdetään merelle Jomppa Ojaharjun Valkoisen kaupungin alussa, mutta kirjahan sijoittuukin sen itsenäisyyden aattoon ja aamuun, joka sitten EU:n liittymisen myötä menetettiin.

Kun itse asuin Vaasassa 1990-luvun loppupuolella Meetviikki eli Onkilahti oli pääosin kuollut. Se oli vuosikymmenet toiminut käytännössä Wärtsilän jätevesialtaana ja paitsi kalat myös koko pohjaeliöstö näytti kuolleen suuressa osassa lahtea. Palosaaren silta aitasi tämän altaan. Se mikä oli vanhaa oli että edelleen Meetviiki haisi pahalta.

Kirjoittelimme joskus tuolloin 1990-luvun lopulla Pohjanmaan Kansaan mätäkuun juttusarjaa. Testasimme muun muassa edesmenneen toimittajaystäväni Juhani Tolppasen kanssa ruotsalaista muovista saunavihtaa Vaasan viimeisessä yleisessä saunassa. Se herätti huomiota muissa saunojissa, varsinkin kun ämpäristä vettä vihdalla nostaessani koko ämpärillinen roiskahti muovivihdalla vieressäistujien naamalle.

Sitten keksimme lähteä ongelle Onkilahdelle. Varmistimme saaliin käymällä Kauppahallin kalatiskillä ja ostimme sieltä punaiseksi keitetyn hummerin. Työmaalta haimme onkivehkeet ja kameran ja painelimme Palosaaren sillan kupeeseen kalapaikalle. Emme kuitenkaan malttaneet olla maistamatta hummeria, joka epäilyksemme mukaan Onkilahdessa aikansa uituaan olisi syömäkelvoton. Söimme siis hummeriparalta toisen saksen.

Suuntasimme kalapaikalle Palosaaren sillan kupeeseen. Pistimme hummerin koukkuun heitimme mato-ongen veteen ja ryhdyimme odottamaan. Olisihan hummeri tietysti täkyksi hauillekin kelvannut, mutta meillä se toimi täkynä uteliaille ohikulkijoille. Jokainen kalastajahan tietää, että vaikka olisi ongella jossain erämaalammessa niin kohta on selän takana joku kysymässä tuleeko kalaa.

Kun siis selkämme takaa siis hieman naureskellen ohikulkija kyseli että syökö kala, niin silloin tärppäsi, minä kiskoin lahdesta ongella hummerin ja Tolppanen kuvasi kyselöijöiden hölmistyneitä naamoja. Näin ja ohikulkijoita sitten jututtaen saimme Onkilahden ravustusretkestä reportaasin seuraavan päivän lehteen.

Tästä ravustusretkestä on kuitenkin aikaa jo neljännesvuosisata enkä tiedä Onkilahden nykytilaa. Olen kuullut että ainakin ahven nykyään taas nousee kutemaan Onkilahden perälle. Jätevesipäästöjä on 90-luvun jälkeen vähennetty direktiiveillä. Se onnistuuko ahvenen kutu on epäselvää. Uskon kuitenkin että pysyvää on kaasun nouseminen Onkilahden pohjasta ja haiseminen.

Mutta toivottavasti edessä vielä on aika, jolloin Jomppa Ojaharjun Valkoisen kaupungin alussa oleva kuvaus pitää taas paikkansa. Että Onkilahdessa viihtyvät appura ja särki ja haukea tulee vaatimattomillakin vehkeillä ja ennen kaikkea että Onkilahden pohja herää uudelleen elämään.