1979
(?)
Ruokokerttusen
laulun kuulemisesta
I
On hämärää. Seison lahden rannalla.
ilman tuulettomuus
heijastaa ruokokerttusen äänen lahden yli.
II
On hämärää. Seison lahden rannalla.
Heikko tuuli minun kasvojani vasten
tuo ruokokerttusen äänen lahden yli.
III
On hämärää. Seison lahden rannalla.
kovassa vastatuulessa vain laulun hellittämättömyys
kantaa ruokokerttusen äänen lahden yli.
IV
On hämärää. Seison lahden rannalla.
Ruokokerttusen ääntä ei kuulu.
On hämärää. Seison lahden rannalla.
ilman tuulettomuus
heijastaa ruokokerttusen äänen lahden yli.
II
On hämärää. Seison lahden rannalla.
Heikko tuuli minun kasvojani vasten
tuo ruokokerttusen äänen lahden yli.
III
On hämärää. Seison lahden rannalla.
kovassa vastatuulessa vain laulun hellittämättömyys
kantaa ruokokerttusen äänen lahden yli.
IV
On hämärää. Seison lahden rannalla.
Ruokokerttusen ääntä ei kuulu.
2.10.2011
Tuuli
tanssittaa syksyn lehtiä ilmassa.
Pilvet
soutavat taivasta.
Tilhen
kutsuääni lentää yli.
Minä
istun kuistin portaalla
ihan
hiljaa hetken.
19.1.2012
Se
alkoi nyt.
Taivas
putoaa niskaan
valkoisten
hiutaleiden ryöppyinä.
20.1.2012
Matsuo
Bashõ vaelsi aikanaan
Uenosta
Kapeaa tietä pohjoiseen:
seutuja
joilla on tuhatvuotinen kulttuuriperinne.
Miten
kauniita nuo paikat ovat mahtaneetkaan olla!
Miten
vaikuttavia vanhat temppeli ja pyhäköt,
vuoret,
purot ja kok0 maisema.
Nyt
Fukushiman ydintuhon seurauksena
yksikään
elävä ihminen
ei
enää koskaan voi seurata
hänen
runojensa kaikkia reittejä.
16.11.2012
Ikään
kuin jokin olisi pyrkimässä
alitajuisesti
ulos, esiin minussa,
sanoiksi,
kirjoitukseksi.
Ei,
ei
se irtoa vielä,
en
yritä väkisin,
annan
kerääntyä.
3.12.2012
Sillä
vaelluksella
tärkeää
ei ole kuljettu matka,
suunta
tai päämäärä,
vaan
kulkijan mieli
tällä
matkalla.
7.12.2012
Haiku
fasaanin
jäjet
kuin
lumeen maalattuina
kalligrafiaa.
8.-10.9.2012
I
Yöllä, Välikylän mökillä
huomaan että syyskuun yö
ei tarkoita täälläkään pimeyttä.
Tietenkin on, omista ikkunoista
ulosvirtaava kodikas valo,
mutta sitä uhkaavampana
taivaanrajassa häälyy
Kaskisten satamasta ja Närpiön kasvihuoneista
lähes 30 kilometrin päästä
tunkeva etäinen valo,
joka kuin likainen auringonlasku
tuo mieleen inhimillisen tuhoamiskulttuurin,
joka täälläkään ei ole riittävän etäällä.
Miten pitkälle minun pitäisi mennä
päästäkseni tämän sivilisaation ulottumattomiin?
II
Yö mökillä.
Puolikuu valaisee pihaan puiden varjot,
selkeinä, teräväpiirteisinä.
Ilma on seestynyt yöksi,
pilvet lähes kadonneet.
Katselen taivasta,
jossa tähdet hohtavat kirkkaina.
Yksinäinen satelliitti lentää hitaasti
keskitaivaan yli, sen viivottimen suora
lentorata viiltää taivaaseen naarmun,
ihmisen jäljen.
Mietin kaikkia näitä naarmuja avaruudessa,
taivas on niitä täynnä,
kuljen ajotielle, nähdäkseni avarammin.
On täysin hiljaista. Jostain kuuluu
muutama puhahdus, ehkä pöllö, jota en tunne.
Löydän Otavan helposti, Ison Karhun,
ja sen avulla Pohjantähden ja Pikku-Otavan.
Tarkistan Pohjantähdestä ilmansuunnat.
Kyllä: torppa on rakennettu pohjois-eteläsuunnassa
kuten ennen tavattiin rakentaa,
ilman karttaa tai kompassia,
Pohjantähden mukaan.
Vaikka tie kulkee kokonaisuudessaan länsilounaasta itäkoilliseen
se tällä kohdalla tekee mutkan
ja kaartaa pohjoisen kautta länteen
hämäten omaa sisäistä kompassiani.
Murehdin hetken viime talvena torpan taakse
tien toiselle puolelle ilmestynyttä hakkuuaukiota
ja palaan takaisin sisään.
III
Pihassa kuuntelen punarintojen napsutusta
aamun rauhassa.
Talitiaiset, sinitiaiset ja töyhtötiaiset tiitittävät kutsuääniään.
Hakkuuaukean männyssä
yksinäinen räkättirastas.
Tämä on kulttuurin rajamaata.
Joskus tämä seutu on ollut sitä,
mitä Gary Snyder nimittää yhteiseksi maaksi, mutta kaikki täällä on yksityistä,
kuten hakkuuaukea ja sen laidassa
metsäkone osoittaa: keltainen hirviö
perässä teksti HITACHI, bensatankissa ZACIR 130 LCD.
Hakattu maa-ala on linnuista tyhjä
tuota rastasta lukuunottamatta.
Tällä puolen tietä lintuja ja ääniä on enemmän.
Hippiäisparvi vaeltaa
latvaoksia pitkin tontin yli,
käpytikka tai palokärki nakuttaa puuhun muutaman terävän iskun,
mustarastaspari pulisee toisilleen metsässä.
kulttuurin rajamaa: toisaalta kuuluu naakkojen ääniä,
hakkuuaukion takana huutelevat korpit,
naakat ovat monena kesänä pesineet savupiippuun
johon nyt on laitettu peltikate niille esteeksi.
Ensimmäiset autot ajavat ohi,
tie on kesällä saanut öljysorapinnan,
onneksi liikenne on vähäistä,
auto ohittaa paikan kerran noin 10 minuutissa.
Minulla alkaa tulla ihoon kylmä
ja palaan takaisin sisään.
IV
Sytytän tulet, hella vetää.
Ryhdyn kahvinkeittoon.
Äiti herää, vie öisen kusiämpärin ulos.
Ulko-ovi on jäykkä,
äiti pelkää että ei saa yksin sitä auki,
pelkää yöllä herättävänsä minut,
piha on yöllä pimeä, ruoho märkää,
siksi kusiämpäri.
Äiti paistaa kananmunat,
aamukahvilla munaleipää syödessä
tulee mieleen,
että juuri näin pitäisi elämän olla.
V
Tämä mökillä oleminen
on eräänlaista meditaatiota.
Mieli ja ajatukset ovat erilaisia kuin kaupungissa,
puhtaampia.
Ja ulkona sataa jälleen,
ruohonleikkuu ja muut pihatyöt
on jätettävä huomiseen.
Pitkään ruohoon ovelta huussiin
muodostuu nopeasti poluntapainen.
Mutta sade puhdistaa maiseman.
Mökki on paitsi tila ja olinpaikka
myös tämän paikan ja maiseman keskus.
Koska torppa on vanha
se saa miettimään tässä mökissä
ja ympäristössä aikanaan eläneitä.
Kuulen äidiltäni,
että joen toisella puolella,
vastaavassa torpassa,
jonka pihassa usein kalaretkillä istun
lintuja kuuntelemassa,
on aikanaan tapettu vanha nainen.
Nykyisin tapetun naisen mökki on autio,
ruoho on vallannut sen pihan
ja porraspään
ja tuntuu kuin kukaan ei enää
sitä omistaisi.
VI
Kävin sienimetsässä.
Ei tällaisella säällä pitäisi mennä
sienimetsään lainkaan.
On satanut kaksi päivää melkein taukoamatta.
Polku, jota olen tottunut metsään kulkemaan
on levennetty traktorin mentäväksi;
se kasvoi pitkää suoheinää.
Polvet kastuivat, reikäiset saappaat
kastuivat, ja sukat ja jalat niissä.
Muistin vanhan neuvon, että vaellukselle
lähtiessä ainakin varusteiden tulisi olla kunnolliset.
Kiinalaiset Otso-kumisaappaat kestävät vain
yhden metsäretken.
Olin hirvikärpäasten syöttinä, niitä on onneksi
vähemmän kuin viime vuonna,
jolloin metsään ei ollut edes menemistä.
Nyt se oli marjoista tyhjä, ei mustikkaa,
ei puolukkaa, mutta vain neljä möngertäjää päässäni,
rouskuja oli, mutta ne olivat jo aivan nuorina
tummuneet alapinnalta,
orakaspaikan löysin, orakkaat olivat pilaantuneet
sateessa kaikki.
Lähes tyhjin toimin, kastuneena, palasin mökilleni.
VII
VIII
Löysin taas helposti
Ison Karhun, Pikku Karhun
ja vielä kolmannen samankaltaisen
kirkkaiden tähtien kuvion,
jota nimitän isoimmaksi karhuksi.
Ja sahanteräinen tähtikuvio taivaan laessa,
sen nimeä en nyt muista.
Mietin muinaisia astronomeja,
jotka ovat nähneet tähtikartassa eläimet,
astrologeja, jotka kehittivät horoskoopit,
johonkin niidenkin ennustusten täytyy perustua.
Taivas, tähtitaivas, on varmasti ollut
alkukantaiselle ihmisiselle jumaluus ja ihme
niin kuin se on sitä ihmettelevälle
minälle vieläkin.
VIII
Kurjet viestittivät
pesimäsuolta viljapellossa ruokaileville
ja takaisin.
Huudot kantavat kilometrien päähän.
Kommunikaatioon ne eivät tarvitse
lankapuhelinta tai kännykkää.
Parven yhteinen elinpiiri
rajoittuu huutomatkan sisään.
Pian ne nousevat siivilleen auraksi
ja lähtevät muuttoon.
Hanhen yksityinen kaakahdus taivaalla.
Seuloin katseellani taivasta,
mutta en löytänyt lintua mistään.
Perunapellot kasvavat vielä apulannan voimin,
mullattuja perunoita, olen sitä mieltä,
että koko perunanviljelyn periaate
multauksineen on Suomessa alunperin
käsitetty väärin, eivät perulaiset ja bolivialaiset,
joiden mailta perunat Eurooppaan ovat kulkeutuneet
viljelleet sitä noin.
Kannatan kateviljelyä, tai vuokraisäntäni tapaa
kasvattaa muutamaa perunaa
autokatoksen takana heinäkompostissa.
Taas kotipihassa,
korpit rähisevät lähellä jollekin,
ehkä haukalle, pöllölle, kissalle tai ketulle.
Minulla ei ole tänään mihinkään kiire.
I
Yöllä, Välikylän mökillä
huomaan että syyskuun yö
ei tarkoita täälläkään pimeyttä.
Tietenkin on, omista ikkunoista
ulosvirtaava kodikas valo,
mutta sitä uhkaavampana
taivaanrajassa häälyy
Kaskisten satamasta ja Närpiön kasvihuoneista
lähes 30 kilometrin päästä
tunkeva etäinen valo,
joka kuin likainen auringonlasku
tuo mieleen inhimillisen tuhoamiskulttuurin,
joka täälläkään ei ole riittävän etäällä.
Miten pitkälle minun pitäisi mennä
päästäkseni tämän sivilisaation ulottumattomiin?
II
Yö mökillä.
Puolikuu valaisee pihaan puiden varjot,
selkeinä, teräväpiirteisinä.
Ilma on seestynyt yöksi,
pilvet lähes kadonneet.
Katselen taivasta,
jossa tähdet hohtavat kirkkaina.
Yksinäinen satelliitti lentää hitaasti
keskitaivaan yli, sen viivottimen suora
lentorata viiltää taivaaseen naarmun,
ihmisen jäljen.
Mietin kaikkia näitä naarmuja avaruudessa,
taivas on niitä täynnä,
kuljen ajotielle, nähdäkseni avarammin.
On täysin hiljaista. Jostain kuuluu
muutama puhahdus, ehkä pöllö, jota en tunne.
Löydän Otavan helposti, Ison Karhun,
ja sen avulla Pohjantähden ja Pikku-Otavan.
Tarkistan Pohjantähdestä ilmansuunnat.
Kyllä: torppa on rakennettu pohjois-eteläsuunnassa
kuten ennen tavattiin rakentaa,
ilman karttaa tai kompassia,
Pohjantähden mukaan.
Vaikka tie kulkee kokonaisuudessaan länsilounaasta itäkoilliseen
se tällä kohdalla tekee mutkan
ja kaartaa pohjoisen kautta länteen
hämäten omaa sisäistä kompassiani.
Murehdin hetken viime talvena torpan taakse
tien toiselle puolelle ilmestynyttä hakkuuaukiota
ja palaan takaisin sisään.
III
Pihassa kuuntelen punarintojen napsutusta
aamun rauhassa.
Talitiaiset, sinitiaiset ja töyhtötiaiset tiitittävät kutsuääniään.
Hakkuuaukean männyssä
yksinäinen räkättirastas.
Tämä on kulttuurin rajamaata.
Joskus tämä seutu on ollut sitä,
mitä Gary Snyder nimittää yhteiseksi maaksi, mutta kaikki täällä on yksityistä,
kuten hakkuuaukea ja sen laidassa
metsäkone osoittaa: keltainen hirviö
perässä teksti HITACHI, bensatankissa ZACIR 130 LCD.
Hakattu maa-ala on linnuista tyhjä
tuota rastasta lukuunottamatta.
Tällä puolen tietä lintuja ja ääniä on enemmän.
Hippiäisparvi vaeltaa
latvaoksia pitkin tontin yli,
käpytikka tai palokärki nakuttaa puuhun muutaman terävän iskun,
mustarastaspari pulisee toisilleen metsässä.
kulttuurin rajamaa: toisaalta kuuluu naakkojen ääniä,
hakkuuaukion takana huutelevat korpit,
naakat ovat monena kesänä pesineet savupiippuun
johon nyt on laitettu peltikate niille esteeksi.
Ensimmäiset autot ajavat ohi,
tie on kesällä saanut öljysorapinnan,
onneksi liikenne on vähäistä,
auto ohittaa paikan kerran noin 10 minuutissa.
Minulla alkaa tulla ihoon kylmä
ja palaan takaisin sisään.
IV
Sytytän tulet, hella vetää.
Ryhdyn kahvinkeittoon.
Äiti herää, vie öisen kusiämpärin ulos.
Ulko-ovi on jäykkä,
äiti pelkää että ei saa yksin sitä auki,
pelkää yöllä herättävänsä minut,
piha on yöllä pimeä, ruoho märkää,
siksi kusiämpäri.
Äiti paistaa kananmunat,
aamukahvilla munaleipää syödessä
tulee mieleen,
että juuri näin pitäisi elämän olla.
V
Tämä mökillä oleminen
on eräänlaista meditaatiota.
Mieli ja ajatukset ovat erilaisia kuin kaupungissa,
puhtaampia.
Ja ulkona sataa jälleen,
ruohonleikkuu ja muut pihatyöt
on jätettävä huomiseen.
Pitkään ruohoon ovelta huussiin
muodostuu nopeasti poluntapainen.
Mutta sade puhdistaa maiseman.
Mökki on paitsi tila ja olinpaikka
myös tämän paikan ja maiseman keskus.
Koska torppa on vanha
se saa miettimään tässä mökissä
ja ympäristössä aikanaan eläneitä.
Kuulen äidiltäni,
että joen toisella puolella,
vastaavassa torpassa,
jonka pihassa usein kalaretkillä istun
lintuja kuuntelemassa,
on aikanaan tapettu vanha nainen.
Nykyisin tapetun naisen mökki on autio,
ruoho on vallannut sen pihan
ja porraspään
ja tuntuu kuin kukaan ei enää
sitä omistaisi.
VI
Kävin sienimetsässä.
Ei tällaisella säällä pitäisi mennä
sienimetsään lainkaan.
On satanut kaksi päivää melkein taukoamatta.
Polku, jota olen tottunut metsään kulkemaan
on levennetty traktorin mentäväksi;
se kasvoi pitkää suoheinää.
Polvet kastuivat, reikäiset saappaat
kastuivat, ja sukat ja jalat niissä.
Muistin vanhan neuvon, että vaellukselle
lähtiessä ainakin varusteiden tulisi olla kunnolliset.
Kiinalaiset Otso-kumisaappaat kestävät vain
yhden metsäretken.
Olin hirvikärpäasten syöttinä, niitä on onneksi
vähemmän kuin viime vuonna,
jolloin metsään ei ollut edes menemistä.
Nyt se oli marjoista tyhjä, ei mustikkaa,
ei puolukkaa, mutta vain neljä möngertäjää päässäni,
rouskuja oli, mutta ne olivat jo aivan nuorina
tummuneet alapinnalta,
orakaspaikan löysin, orakkaat olivat pilaantuneet
sateessa kaikki.
Lähes tyhjin toimin, kastuneena, palasin mökilleni.
VII
VIII
Löysin taas helposti
Ison Karhun, Pikku Karhun
ja vielä kolmannen samankaltaisen
kirkkaiden tähtien kuvion,
jota nimitän isoimmaksi karhuksi.
Ja sahanteräinen tähtikuvio taivaan laessa,
sen nimeä en nyt muista.
Mietin muinaisia astronomeja,
jotka ovat nähneet tähtikartassa eläimet,
astrologeja, jotka kehittivät horoskoopit,
johonkin niidenkin ennustusten täytyy perustua.
Taivas, tähtitaivas, on varmasti ollut
alkukantaiselle ihmisiselle jumaluus ja ihme
niin kuin se on sitä ihmettelevälle
minälle vieläkin.
VIII
Kurjet viestittivät
pesimäsuolta viljapellossa ruokaileville
ja takaisin.
Huudot kantavat kilometrien päähän.
Kommunikaatioon ne eivät tarvitse
lankapuhelinta tai kännykkää.
Parven yhteinen elinpiiri
rajoittuu huutomatkan sisään.
Pian ne nousevat siivilleen auraksi
ja lähtevät muuttoon.
Hanhen yksityinen kaakahdus taivaalla.
Seuloin katseellani taivasta,
mutta en löytänyt lintua mistään.
Perunapellot kasvavat vielä apulannan voimin,
mullattuja perunoita, olen sitä mieltä,
että koko perunanviljelyn periaate
multauksineen on Suomessa alunperin
käsitetty väärin, eivät perulaiset ja bolivialaiset,
joiden mailta perunat Eurooppaan ovat kulkeutuneet
viljelleet sitä noin.
Kannatan kateviljelyä, tai vuokraisäntäni tapaa
kasvattaa muutamaa perunaa
autokatoksen takana heinäkompostissa.
Taas kotipihassa,
korpit rähisevät lähellä jollekin,
ehkä haukalle, pöllölle, kissalle tai ketulle.
Minulla ei ole tänään mihinkään kiire.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti