1980-luvun lopulla Paavo Rintalan laajassa romaanituotannossa alkaa uusi kausi, tekisi mieli sanoa että viimeisen kymmenen vuoden tuotannossa Rintalan teokset nousevat uudelle tasolle. Vaikka Rintalan tuotannossa on runsaasti helmiä 1950-luvulta lähtien, tuntuu Rintala vasta myöhäistuotannossaan löytäneen omimman ja omintakeisimman kertojanäänensä.
Vedenjakajaksi Rintala-tutkija Pirkko Alhoniemi nostaa teoksen St Petersburgin salakuljetus (1987), jota en itse kuitenkaan tässä käsittele, vaan keskityn hänen 1990-luvulla ilmestyneeseen tuotantoonsa. Minä, Grünewald (1990), Sarmatian Orfeus (1991), Aika ja Uni (1993), Marian rakkaus (1994) ja Faustus (1996) muodostavat loistavan yhtenäisen kaaren Rintalan dokumentaarisessa romaanituotannossa, vaikka romaanien aihepiireillä on näennäisesti hyvin vähän yhteistä.
Se mikä näitä romaaneja yhdistää on uudenlainen hyvin henkilökohtainen kertojan ääni. Rintala tuo esiin vahvasti omaa henkilöhistoriaansa, samalla kun hänen kertojaminänsä vaeltaa vuosisatojen läpi pitkin Euroopan kulttuurihistoriaa Kristuksen ajoista viime vuosisadan kärsimysnäytelmiin, hän nostaa vuosisatojen haudasta passion, kärsimyksen, ja kauneuden attribuutit.
Rintalan myöhäistuotanto on suurta synteesiä pahuuden ja hyvyyden, kauneuden ja julmuuden dilemmasta ihmisessä. Rintala kantaa kirjoissaan humanismin soihtua yli pimeiden vuosisatojen Golgatalta 1900-luvun julmuuksiin, Auschwitziin, Katynin tammimetsiin, Stalinin diktatuuriin tai Oulun valkoisen kaupungin kaduille, Rintalan omaan nuoruuteen tai vanhenevan kirjailijan hidastuvaan kävelyyn kotikaupungin kaduilla.
Rintalan kerronnassa ominta on monikerroksellisuus, monitasoisuus. Yksittäisten henkilöhistorioiden kautta kerronta laajenee aikakausien ja kulttuurien kuvaukseen, niissä yhdistyvät kaunokirjallinen ja esseenomainen puhe ja kaiken polttopisteenä on lopulta ihmisenä oleminen, ihmisyys.
II Minä, Grünewald
1.
Ensimmäinen säilynyt merkintä Grünewaldista on Lindenhardtin pitäjänkirkossa lähellä Bayreuthia 169x153 cm:n kaseiinipohjaiseen maalaukseen "Neljätoista hädässä auttavaa pyhimystä" on kaiverrettu vuosiluku 1503. Taiteilijan nimi teoksesta puuttuu mutta sen tekijä on Mathias Grünewald, aikalaisten puheissa ja kirjoituksissa Mestari Mathis, Mathis Grün, Aschaffenburgin Matti.
Vielä 1600-luvulla hänet muistetaan Grynina tai Grünewaldina. Sitten hänet unohdetaan henkilönä ja taiteilijana. Seuraavat vuosisadat pitävät hänen töitään (kuten hädässä auttavia pyhimyksiä tai Isenheimin alttarimaalausta) universaalinero Dürerin luomuksina. 1800-luvulla elänyt sveitsiläinen Jacob Buchardt ensimmäisenä kieltäytyi näkemästä Isenheimin alttaria aikalaistensa silmin. Alkoi Grünewaldin ylösnousemus ja 1930-luvulle tultaessa hän oli sivuuttanut aikalaisensa alppien pohjoispuolella.
Paavo Rintala näki nuoruutensa kaupungin Oulun kunnallisessa kirjastossa ensimmäisen Grünewaldinsa jossain Alppien pohjoispuolista renessanssia esittelevässä teoksessa. "Kuva katsoi ennemmin minua kuin minä sitä", Rintala kirjoittaa.
Itse tutustuin Grünewaldiin hieman samalla tavalla. Löysin hänet nuoruudessani vuoden 1980 vaiheilla muistaakseni Parnassosta, Veijo Meren matkakertomuksesta, Meren "pienestä pyhiinvaelluksesta" Isenheimin alttarimaalausta katsomaan. Valokuvan teoksesta löysin jostain ulkomaisesta taidekirjasta.
Isenheimin alttarimaalauksen Kristus järkytti minua perusteellisesti. Se oli kauenin ristiinnaulitsemiskuva, jonka olen nähnyt. Se ei ole kaunis esteettisesti vaan kaunis kärsimyksen kuvauksena. Siinä Kristus kärsii ristillä hirvittävällä tavalla. Hänen koko ruumiinsa näyttää ruttoiselta tai orjantappuraruoskalla piestyltä märkivine verihaavoineen. Tämä kuva, historian kärsivin Kristus, löytyy myös Minä, Grünewald -kirjan kannesta.
2.
Kirjassa Minä, Grünewald Rintala kokee Euroopan kulttuurihistoriaa ja Grünewaldin aikakautta todeksi suomalaisen pikkukaupungin kirjastossa samoihin aikoihin, kun venäläiset sotilaat 1945 Dresdenissä joutuivat ensimmäistä kertaa silmätyksin Rafaellin, Giorgionen ja Tizianin kanssa.
Kaupungin nimi oli Oulu ja sitä kutsuttiin Valkeaksi kaupungiksi. Mutta valo kaupungissa oli talvella vähäinen. Sen katuja Rintala kuljeksi noin 460 vuotta sen jälkeen, kun Dürer oli nähnyt Jean Orliacin alttaritaulun Marian ilmestyksen. Valo kaupungissa alkoi kasvaa huhtikuussa, mutta se oli kylmää ja kovaa, siinä oli kuoleman valkeus kuin kallan kukissa arkun kannella.
Sodan voittajien ja hävinneiden katkeruuden alta, ja raunioituneen Euroopan alta, aika sitoi nuoren miehen silmille oman siteensä. Niin lähellä vielä oli helvetin ja viimeisen tuomion läsnäolo, mutta Oulun käsikirjaston taidekirjojen kuvissa nuorukainen näki toisenlaisen valon.
Jonain helmikuisena päivänä Rintala kohtasi kirjaston käsikirjastossa Pyhän Veitin, yhden neljästätoista hädässäauttajasta. Pyhä Veit, myös pyhänä Vituksena tunnettu, oli pyhimyksistä vaatimattomin. Kotipihojen ja -kotieläinten suojelija. Tuli alla, Pyhä Veit istumassa valtavassa kattilassa. Diocletianus keitti Veitin kiehuvassa öljyssä, jossa Veit nosteli jalkojaan kuin tanssissa. Sairautena tanssitautia kutsutaan edelleen Pyhän marttyyrin tanssiksi, chorea Saint Veiti.
Rintala etsi kirjastossa sisältöä elämäänsä ja löysi Pyhästä Veitistä jotain renessanssista vuosisatojen yli tähän hetkeen ulottuvaa, jotain näyn tai ilmestyksen omaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti