Vuoden 1918 tapahtumat jättivät syvät haavat
Sisällissodan jälkeen kansa oli Suomessa ja tottakai myös Jämsässä kahtia jakaantunut. Mutta joko nyt sisällissodan tapahtumia voidaan käsitellä kiirkottomasti historiana, kysyy Risto Hakola esseesarjansa kuudennessa ja viimeisessä osassa, joka nyt tiivistelmänä.
VI
"Manninen oli sama mies, jonka ruumiin sitten vaimo oli maasta kaivanut, kun ruumis oli jätetty liian lähelle maan pintaa, koska sille edeltäpäin ei oltu hautaa tilattu. Todistaja (haudankaivaja Mäkinen) vakuutti kyynelsilmin, että hän ainoastaan pakotuksesta oli ollut teloituksissa mukana ja ettei hän mitään vainajilta ollut ryöstänyt."
Mäkinen antoi lausuntonsa alkusyksystä 1918, kun senaattori, asianajaja Ruusuvaara ja yksityisetsivä Johansson tulivat Helsingistä Jämsään tutkimaan punaisten katoamisia. Kaksikon oli kutsunut tilanomistaja Joonas Vuolle-Apiala, joka oli talvella ollut valkoisten sotaretkellä. Keväällä hänet oli valittu suojeluskunnan esikunnan päälliköksi. Vuolle-Apiala oli joutunut tilanteeseen, jossa punaisten vaimot olivat kyselleet kadonneiden miestensä perään.
Alun perin suojeluskunnan esikunta antoi Ruusuvaaralle tehtävänannon katoamisten toteamiseksi, jotta kadonneiden omaiset voisivat ryhtyä järjestämään asioita, joihin kuolema milloinkin antaa aihetta. Kesken kuulustelujen Johannes Fromm oli häipynyt Jämsästä, kun hän oli jonkin verran kertonut ampumisista.
Jämsän vuoden 1918 tapahtumat nousivat laajemmin esiin historiatutkimuksessa vuonna 1967, kun Jaakko Paavolaisen kirja "Valkoinen terrori" ilmestyi. Vuotta aiemmin Paavolaiselta oli ilmestynyt kirja "Punainen terrori", joten molemmat puolet tulivat kyllä käsiteltyä.
Vuonna 2001 pystytettiin Jämsän kirkkomaalle kaksiosainen Rauhan ja sovinnon muistomerkki koskien vuoden 1918 tapahtumia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti