Toimittaja

Aamukokouksessa Antero istui hiljaa. Pitkästytti. Päätoimittaja jakoi päivän tekemisen. Huomenna se olisi lehdessä ja sitten unohdettaisiin. Hänen tehtävänsä oli jo. Piti vain odottaa, että ihmiset hajaantuisivat ja ryhtyä työhön. Antero unohtui katsomaan toimitussihteerin rintoja, jotka heiluivat estotta puseron sisällä. Niillä rinnoilla toimitussihteeri oli nyt toimitussihteeri. Päätoimittajan sängyn kautta loppututkinnon suorittanut. Siitä puhuttiin takanapäin niin kuin asioista puhutaan. Kaikki olivat kuulleet puheet paitsi päätoimittaja, toimitussihteeri ja päätoimittajan vaimo. Kaikki muut tiedivät paitsi päätoimittajan vaimo. Rinnoissa ei ollut mitään vikaa. Niitä katseli mielikseen ohuen puseron läpi. Antero hätkähti nimeensä joka mainittiin. - Mitäs sinulla oli tänään? Niin se turkistarhajuttu. Pistetään perjantain lehteen.

Hän seisoi kameralaukku olkapäällään linja-autoaseman edessä ja odotti. Kellon viisari kiertyi niin hitaasti että sitä ei huomannut. Hän katseli rehutehtaan yli lentävää puluparvea ja sitten auto oli jo siinä. Hän paransi kameralaukun asentoa olkapäällään ja sinousi bussiin, maksoi tasarahan. Keväällä pitäisi mennä autokouluun, hankkia kortti. Keväällä, kun saisi tarvittavat rahat. Sitten tulisi kesä ja vuosi täyteen tätä paikalleenjuuttuneen toimitusharjoittelijan elämää. Auto nykäisi liikkeelle. Hän nojasi penkkiä vasten ja yritti pitää silmiä kiinni. Auto kaartoi pohjoiselle menotielle ja liikenteen sekaan. Moottori otti kierroksia ja vauhti kasvoi.

Antero katsoi ikkunasta miten lakeus levisi. Pellot tulivat vaakasuorina vastaan ja niiden väliin leikkautui vaöltatien ura. Tie suora kuin puukon terä. Lokakuun mustaksi paleltunut maa. Se narisi jalkojen alla kevyesti kun astui. Ja pellosta nousivat harmaat ladonkokoiset kivet. Pilvien peitossa harmaa taivas uhkasi sateella. Lakeus karkasi alta ja tultiin taas metsään, jossa ruskeanvihreiden mäntyjen pystysuora matto vilisi ikkunan ja silmien ohi. Kymmenkunta kilometriä ja taas peltoja, ojia, latoja ja maisemaa, jota hän oli kävellyt joskus. Kylä näkyi ja auto kääntyi sivutielle, mitä pitkin keinuttiin hitaammin muutaman kymmenen metriä. Postin edessä jarrut suhahtivat ja etuovi aukesi.

Hän katsoi kaksi vanhaa naista, jotka kömpelösti halusivat autoon sisään, istuivat etummaisiin penkkeihin. Tuon ikäisert naiset istuivat aina eteen, Antero ajatteli. Kuljettaja katsoi, että ketään ei tullut, ovi sulkeutui ja auto kääntyi takaisin tielle, kulki risteykseen ja uudelleen vaöltatielle.

- Se paunulainen ei tänään tullutkaan. Jouduin odottamaan toista tuntia aamulla. Ja myöhässä tämäkin on.

Mustalakkinen nainen puhui marmattavalla äänellä toiselle naiselle ja kuljettajalle niin, että ei ollut pitkälle menossa ja tunsi kuljettajan entuudestaan.

- Niin ei tullut. En min'äkään päässyt aamulla silloin kun påiti. Otin taksin, kun en sentään toista tuntia ala seuraavaa autoa odottamaan, huivipäinen vahvisti.

Kuljettaja katsoi tietä ja Antero katseli kuljettajan niskaa.

- Tullaan kun keretään. On isäntä pistänyt niin tiukaksi nämä aikataulut, että kahvitaukoa ei meinaa ehtiä pitää silloin kun olisi aika. Ja nyt nämä perkeleen ajopiirturitkin, kenen lie keksintö. Ota siinä sitten aikataulua kiinni, kun jokainen ylinopeus näkyy piirturilla.

- Sillä Romppaisella vaan ei koskaan tunnu olevan kiire. Hyvin ehtii ja on aikataulussaan. Mutta paunulainen ei tullut aamulla ollenkaan. Kyllä se pisti vihaksi. Saisit sanoa kuskille, kun näet, että mitä tupo tuollainen peli on.

- En minä paunulaisesta tiedä, kun on eri firma. Eikö sen pitäisi tulla joka arkipäivä.

- Ei tullut tänään. Matkahuollosta sanoivat, että kun koululaisilla on vapaa. Joku taksvärkki. Mistä sitä meikäläinen kaiken maailman taksvärkit tietää, mustalakkinen mesoi.

- Niin, taksvärkki niillä on. Johonkin kommunistimaahan menevät tietenkin nekin rahat ja sitten ei autot kulje, huivipää vahvisti.

- Eihän se silloin kulje, jos ei koulupäivää ole. Koululaisautohan se paunulainen on, yritti kuljettaja.

- Mutta olisihan sen voinut etukäteen ilmoittaa, että ei kulje. Toista tuntia jouduin odottamaan aamulla ennen kuin seuraava auto tuli. Ja sitäkin ajoi sellainen nuori kloppi. Ei se mitään puhunut, vaikka en minä sillä autolla yleensä kulje, mustalakkinen lopetti.

Antero katsoi ikkunasta ulos. Oli ollut huono vuosi. Katokorvauksista puhuivat. Ei sitä katoa nyt näkynyt, kun pellot oli ajettu matalaksi sängeksi ja routa suli hitaasti auringon lämmöstä. Ensimmäisten yöpakkasten jälkeen ilma oli erilainen, helpompi hengittää. Maan tuoksu hävisi, mutta alkoi tulla vähitellen savun hajua talojen lämmityksistä ja kevyt hengitys muuttui kosteaksi ja huurtui. Hän käveli metsänlaitaa haulikko olallaan ja sitten kalliorinteen yli ja syvemmälle metsän sisään, ja polku vei Jaakkimanaapaa kohti ja puolukanvarpuihin tarttui aamun kastetta. Hän pysähtyi hengittämään ja huusi Jeriä. Metsä oli erilainen kuin täällä, missä kaikki oli samaa tasaista. Pellot ja peltojen takana metsät.

Hän käveli metsää pitkin ja käveli välillä pienet mäet ja alamäet, vaikka polku enimmäkseen mutkitteli matalampia paikkoja påitkin. Puiden juurista oli hankautunut kaarna moneen kertaan astuttujen saappaiden alla. Hän oli saanut jäädä syksyllä lehteen, kun tiesi maataloudesta. Ei niillä ollut varaa palkata pätevää toimittajaa, jos sellaisia sitten olikaan. Hän oli tullut lähelle suon laitaa ja varovasti otti haulikon esiin.

Linja-auto jarrutti äkkiä vähän, väisti sitten vasempaan. Antero näki tien oikeassa laidassa juoksevan ruskeanmustan ajokoiran. Koira jolkotti omaa vauhtiaan äsken ohitettua kylää kohti.

- Perkele kun noista koirista on riesaa. Irrallaan juoksevat pitkin kyliä. Meidänkin pihalla kävi kaksi kertaa naapurin isännän koira. Lapsia hätyytteli, kuljettaja kirosi.

- Juoksevathan ne koirat, jos vapaiksi lasketaan, huivimummu tupisi.

- Tämä ei juokse enää. Kaksi kertaa kävi pihassa. Lupasin ampua, jos tulee kolmannen.

- NInkö?

- Soitin sille isännälle, että jos lasket irralleen lapsia hätyyttelemään, niin ammun sen.

- Mitäs isäntä?

- Nauroi perkele puhelimessa, että eihän se koira mitään pahaa tee. Tahallaan laski sen irralleen juoksemaan.

- No mitäs sanoitte?

- Sanoin, että sai olla viimeinen kerta, kun irrallaan juoksee meidän pihassa lapsia hätistelemässä. Pelkäävät isoa koiraa.
- Kiinnihän koirat täytyy lain mukaan pitää. Mitä ne irrallaan juoksuttavat, mustahattuinen ihmetteli.

- Soitin saatana poliisille, että jos vielä kerran päästävät koiran irralleen juoksemaan ja lapsia hätistelemään, niin minä ammun sen.

- Mitäs poliisi, huivipää kyseli.

- Sanoi että ampua sellaisen irtokoiran saa, jos tulee pihalle lapsia hätistelemään.

- No mitäs te.

- Odotin että jos vielä päästää koiran meidän pihalle lapsia hätistelemään, niin kuula kalloon vaan.

- Väärinhän se on, kun lapsetkin pelkäävät. Ei niistä irtokoirista tiedä vaikka purisivat, mustahattuinen kommentoi.

- Ei mennyt kuin pari päivää, niin taas oli koira meidän pihassa. Oli saatana naapurin isäntä tahallaan laskenut meidän pihalle juoksemaan. Minä hain pienoiskiväärin ja avasin kamarin ikkunan. Laskin saatana suoraan siitä ikkunasta koiraa.

- Ihanko siitä vain ikkunan läpi ammuitte, huivimummo ihmetteli.

- No avasinhan minä sen ikkunan ensin. Sitten lasautin koiraa keskelle päätä. Korvan taakse osui ja koira kellistyi aivan portaiden eteen. Kun naapurin isäntä kuuli, että olen koiran ampunut, uhkasi saatana poliisin soittaa.

- Niinkö teki, mitäs te?

- Sanoin että saatana soita vaan. Katsotaan kuka tässä maksaa, kun irtokoiria lasketaan juoksemaan toisten pihaan.

- Soittiko se?

- En tiedä. Ei ole sen jälkeen mitään puhunut. Koiranraatonsa haki pihasta eikä puhunut mitään.

Jeri juoksi sopivasti edellä ristiin pitkin rämettä. Antero oli sen niin kouluttanut. Hän tiesi, että lintuja oli tähän aikaan vuodesta, lokakuussa. Hän varmisti vielä kerran, että haulikko oli ampumakunnossa. Käveli varovammin. Jeri nuuski kuono maassa ja häntä suorana. Tumman hännän päässä oli valkea laikku. Rahkasammal rahisi kuivana jalkojen alla. Mättäissä oli ensimmäisten pakkasöiden puremia puolukoita. Antero piti haulikkoa edessä maata kohti. Jeri juoksi matalaa käkkärämäntyä kasvava suon laitaa. Alle miehenmittaiset männyt eivät estäneet näkymistä, siksi harvassa niitä kasvoi. Suo oli ojitettu vähän toistakymmentä vuotta sitten, mutta Antero tiesi, ettei se koskaan kasvaisi kunnon puuta. Hän ehti juuri ajatuksissaan Hanneleen, kun Jeri hätkähti ja jäykisti, jäi asentoon. Se oli saanut hajun. Antero hiipi varovasti lähemmäs. Oikealta räsähti äkkiä siivilleen kolme ruskeanvalkoista lintua. Hän heitti haulikon pskelleen ja sai takimmaisen halolle. Ensimmäinen  laukaus kajahti pitkin syysilmaa terävänä, ase potkaisi olkapäähän, lintu heilahtti ilmassa ja alkoi pudota kierteistä lentoa. Antero heitti asetta vasemmalle, toiseen lintuun, laukaisi uudelleen. Lintu sävähti ilmassa, mutta jatkoi lentoaan suon yli metsän laitaan. Jeri ampaisi liikkeelle maahan pudonneen riekon perään. Anteron huulille nousi hymy. Hän paineli Jerin perään nyt nopeampaan tahtiin ja komensi koiran takaisin. Jeri tuli hetken kuluttua takaisin kantaen suussaan lintu, jonka siivet ja kaula roikkuivat hervottomina alaspäin.


- Hyvä Jeri, Antero kehui. Katsoi lintua, joka oli saanut hyvän osuman. Veritipat tahrasivat valkoisia höyheniä. Riekko, kaunis lintu. Vielä kauniimpi se oli talvella valkoisena, mutta kaunis nytkin, kun puvunvaihto vielä oli keske. Hän otti linnun Jeriltä, tunsi sen lämpimän ruumiin kädessään, katsoi silmää, joka tuijotti mitäännäkemättömänä hänen ohitseen. Silitti lintua kaulahöyhenistä ja pisti reppuunsa.

Antero katseli linja-autonkuljettajan niskaa ja ajatteli hänet halikon tähtäimeen.