Isoisän muisto

Olli seisoi opiston pihalla ja hengitti itseensä lokakuun koleaa aamua. Sunnuntai hiljensi kadut. Puut pudottivat lehtiä keltaiseksi matoksi, jota tuuli välillä heilautti. Puut opiston pihalla olivat vanhoja lehmuksia ja saarnia, ennen tätä aikaa istutettuja. Olli nojasi pääovea vastapäätä olevaan muistokiveen. "Tältä paikalta lähtivät Oriveden miehet talvisotaan..." Aika oli kuluttanut päivämäärän, mutta siitä sai yhä selvän, kun katsoi läheltä. Kivi oli sateesta hieman kostea, mutta niin että se ei tullut takin läpi. Hän sytytti toisen tupakan ja odotti, katseli odottaessaan kaikkea ympärillään. Tunsi myöhenevän syksyn ja savun hajun ja vähän aikaa ehti olla selittämättömällä tavalla alakuloinen. Rannekellon viisari tappoi minuutteja.

Hän ei muistanut isoisästään muuta kuin valokuvan, joka oli isoäidin kamarissa kehystettynä seinällä. Valokuva oli taulun kokoinen suurennos hänen näköisestään miehestä sotilaspuvussa. Mantteli päällä ja päässä karvalakki johon oli kiinnitetty pieni kokardi. Ja kertomukset, jotka oli kuullut myöhemmin isoisältään, miten isoisä ei halunnut lähteä sotaan. He olivat olleet köyhiä ja kommunisteja. Isoisä ei voinut ymmärtää miten venäläiset tai ihmiset ylipäätään voivat olla vihollisia, niin isoäiti oli kertonut. Isoisä oli ollut kirvesmies ja rakentanut talon, jossa isoäiti asui yhä. Isoisä oli lähtenyt Oriveden miesten mukana tältä pihalta, kun niin käskettiin. Tältä pihalta joskus kauan sitten.

Vihreä Lada ajoi pihaan ja pysähtyi. Olli tumppasi puoliksi poltetun tupakan kiveen ja lähti kävelemään kohti. Autosta purkautuivat Antero ja Jari, joka ajoi.
- Ollaan vähän myöhässä.
- Onhan tässä päivä aikaa.
- Tuli hyvä kuvausilma.
- Onko teillä manttelit?
- Ihan hyvät, tule katsomaan takaa.
Takit oli pinottu takakonttiin kahteen kasaan, joiden väli oli täytetty vanhoilla nahkasaappailla. Niissä melkein haisi vielä talvisota.
- Varikolla eivät meinanneet millään uskoa, että tehdään tätä vakavissamme. Halusivat nähdä käsikirjoituksen ja hyväksyä sen.
Käsikirjoitus. Sen ensimmäinen versio oli syntynyt ravintola Mustassa Ratsussa kapakkalaskun kääntöpuolelle. Antero oli hiljattain ostanut 8-millisen kameran. Olli ajautui pöytään, jossa puhuttiin lyhytelokuvasta, joka pitäisi tehdä. "Ostetaan filmit kimpassa." Käsikirjoituksesta tuli humalassa absurdi kymmenen lyhyen rivin luonnos, josta aamulla oli vaikea saada selvää. Sotaanlähtö siinä oli ja sankarikuolema, ja välissä jotain rotasta, joka teurastetaan. Olli oli aamulla katsonut taskuunsa unohtunutta paperilappua ja heittänyt sen sitten menemään. Mutta ajatus jäi itämään. Hän kirjoitti synopsiksen, josta saisi vähän toistakymmentä minuuttia, mikä olisi sopiva mitta. Varsinaista käsikirjoitusta ei ollut, siitä tulisi mykkäelokuva.
- Lähetetään se Sodankylän elokuvajuhlille, Antero innostui.
- Kyllä tästä ihan hyvä tulee, kun muokataan vähän. Ei kai tätä niin saatanan vakavasti tehdä, Jari mietti.
Olli istui hiljaa ja katsoi eteensä.

Sodasta ja sodan mielettömyydestä. Siitä Olli ei tiennyt mitään. Hän oli kieltäytynyt kutsunnassa ja muisti turpeanaamaisen everstin, joka yritti selittää, että ihmisellä ei voi olla eettistä vakaumusta. Ainoastaan uskonnollisen vakaumuksen eversti hyväksyi.
- Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi ase ja näkisit, että tyttöystävääsi raiskattaisiin?
- Ei minulla olisi asetta, eikä ole tyttöystävääkään.
- Etkö puolustaisi äitiäsi, jos näkisit, että joku jengi hakkaa häntä kadulla?
- Äiti on kuollut.
He eivät päässeet mistään yksimielisyyteen. Eversti lähetti hänet Helsinkiin jatkokuulusteluun ja siellä päätettiin äänin 3 - 2, että hän omasi eettisen vakaumuksen, jonka olemassaoloon tutkintoeversti ei uskonut. Valokuvassa isoisä oli nostanut oikean käden rinnalle pitämään tikarinkahvasta kiinni. Hän oli lähdössä lyhyeltä lomalta takaisin rintamalle. Oikeastaan parhaiten Olli muisti isoisästään tikarinkahvaan kiertyneen käden.

- Odotetaan sitä sotaanlähtöä vielä joku viikko. Pitää olla kylmä ja synkkä tuntu.
- Kai sen pitäisi olla historiallisesti jotenkin oikeaan aikaan.
- Minkä takia? Eihän tässä tarvitse edes näkyä, mihin sotaan lähdetään.
- Kylmä ja musta maa on paras, pimeä vuodenaika.
- Okei, mutta tehdään nyt tämä mikä on sovittu.
- Täytyy vielä hakea Japelta arkku.
- Kai se on saanut arkun tehtyä.
- Kyllä se lupasi.

Olli heitti olkalaukkunsa takapenkille ja istui itse viereen. Kassissa oli pullo punaviiniä eväänä. Muutaman illan takaa säästynyt. Auto kelasi taakseen ensin keskikaupungin katuja, sitten lyhyen matkaa valtatietä ja kääntyi päällystämätytömälle maantielle, joka oli Ollille outo. Tie iski kuopista pyöriin ja kori heilui. Olli kiersi korkin auki ja yritti varovasti juoda. Suupieliin läikkyi. Tarjosi Anterolle, joka ei ottanut. Edessä ne puhuivat kuvakulmista ja leikkauksista. Hän istui takapenkillä omissaan, eikä halunnut puhua. Käännyttiin koivukujalle ja siitä 50-luvulla tehdyn omakotitalon pihaan. Jari antoi äänimerkin ja he jäivät autoon odottamaan. Jape ilmestyi ulko-ovesta ja auton viereen risassa villapaidassa. Sillä oli aamutossut jalassa eikä se ollut mitenkään lähtevän näköinen. Olli katsoi kelloa. Oltiin puoli tuntia myöhässä jo.
- Pitää syödä ensin, mutta tulkaa nyt katsomaan sitä arkkua.
- Koittasit saada sen sapuskan mahaas ennen kuin tulee pimeä.
- Ei siinä niin kauan mene.
He nousivat autosta ja kävelivät pihan perälle laitetun pressun luo. Olli oli ottanut takaikkunalta kameran mukaan ja tähtäili sillä. Jape veti pressun pois. Arkku oli asiaankuuluvasti valkoiseksi maalattu ja vähän viimeistelemätön, mutta tuskin sota-aikana sen kummempia.
- On se, ruumiskirstu.
- Pelättiin, että et saa sitä koskaan valmiiksi.
- Kyllä siitä maali on jo ehtinyt kuivua.
- Mitenkäs liinat, eikö sitä pitäisi kantaa liinoilla?
- Sotilashautaus, kannetaan olkapäällä vaan.
- Ne oli meidän ikäisiä miehiä, joita siellä vietiin jalat edellä.
- Näytä sitä kameraa.

Kamera irtosi Ollin kädestä. Hän katseli pihan koivuja. Jostain latvasta kuului tiaisten ääntä. Hän yritti nähdä, mutta ei löytänyt. Isoisä ei ollut niin nuori. Se oli jo lähellä reservin ikää. Kahdesti oli kuolema lähellä. Toisella kerralla ammuttiin hevonen edestä ja toisella katkesi reki takaa. Sitten hermot tulivat täyteen sotaa ja hän karkasi. Kolme viikkoa hän ehti piileskellä isosedän metsämökissä. Isoäitiä kuulusteltiin koko ajan. He löysivät hänet. Arestin kautta takaisin etulinjaan, jossa hän katosi melkein heti. Ne tappoivat hänet, isoäiti vakuutti. Sodan jälkeen he odottivat vielä monta vuotta ihmettä. Isä oli kiertänyt Neuvostoliiton konsulaatissa ja kysellyt. Ruumista ei löydetty koskaan.

He kokoontuivat Tampereen tuomiokirkon eteen. Mukana oli parikymmentä ihmistä, joista Olli ei tuntenut läheskään kaikkia. Seisoskeltiin ja odotettiin. Lämpötila oli nollan pinnassa. Hengitys huurusi ilmaan ohutta vesihöyryä.
- Aloitetaan tuosta kirkosta sisältä. Otetaan sitten edestä ja takaa kuvaus tuossa ovelta eteenpäin portille, Jape selitti.
Kantajat vetivät manttelit päälle.

Sisällä kirkossa Olli katseli parveketta kiertävää elämän köynnöstä. Hän oli unohtanut taulun nimen, mutta muisti, että köynnöstä kantavat alastomat pojat olivat aluksi herättäneet suurta kohua. Poikien kanssa samanikäisenä hän oli ollut isänsä kanssa kirkossa ja jäänyt jumalanpalveluksen jälkeen katsomaan maalauksia.
- Jokainen ihminen kantaa omaa ristiään niin kuin Kristus, isä oli selittänyt.
Kovin uskovaisia hänen vanhempansa eivät olleet. Eniten Olliin vaikutti Kuolema. Luuranko joka kantoi viikatetta. Seuraavana yönä hän oli nähnyt painajaisen, jossa isoisä oli luurankona tullut hänen niskaansa. Kuristanut ja kuristanut. Harmaa pääkallo hirvitti, ilma loppui keuhkoista ja hän itse muuttui vähitellen siniseksi. "Miksi, miksi", hän ehti kysyä ja heräsi hiestä märkänä pitkään valittavaan huutoon. Huuto tuli hänen suustaan.
- Jos kuvattaisiin tuo Kuolemakin, Olli ehdotti. - Siinä on symboliikkaa.
He kuvasivat. Kamera kävi. Arkku nostettiin alttarilta ja sitä lähdettiin viemään ulos olkapäillä.
- Yrittäkää mennä tahdissa, Jape huuteli.
- Perkele tässä pysty tahdiossa menemään, Antero manasi.
Se tuli Ollin perässä ja potki kantapäille. Arkku oli liian lyhyt kahdeksalle miehelle.
- Otetaan vain kuusi, Olli ehdotti.
- Okei ja muistakaa, että se painaa, Jape selosti.
He kantoivat arkkua muutamaan kertaan alttarilta ovelle ja sitten ovelta ulos portille. Kuvattiin edestä ja takaa. Saattoväki tuli arkun perässä.

Olli kantoi ja oli vakava. Katsoi suoraan eteensä. Arkku painaa, hän ajatteli. Siinä kannetaan ruumista. Sankarivainajaa sodasta kotiin. Kirkon multiin. Ei tarvitse lesken maksaa hautapaikkaa. Saavat maata aikanaan vierekkäin tai päällekkäin isänmaassa. Hautojen rivit ja kynttilöitä itsenäisyyspäivänä. Vai kaatuneiden muistopäivänäkö niitä sytytettiin. Hänen isoisäänsä ei koskaan siihen hautaan laskettu. Ja arkku painoi.