Yöpäiväkirjaa Helsingin rakentumisesta

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
215 s. Gummerus Oy. 2016

"Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran  on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotain työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin.

Vain  kuusi vuotta, sanon Charlottelle. Onko arkkitehtia, joka kieltäytyisi kokonaisen kaupungin rakentamisesta, vaikka se nousisikin näin pimeään, kylmään ja syrjäiseen paikkaan."

Näin alkaa Jukka Viikilän vuonna 2016 Finlandia-palkittu teos "Akvarelleja Engelin kaupungista". Kaksisataa vuotta aiemmin, keväällä 1816 saksalainen arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel palkataan Helsinkiin arkkitehdiksi, jonka tehtäväksi tulee uuden pääkaupungin rakennussuunnittelu Johan Albrecht Ehrenströmin laatiman modernin ruutuasemakaavan pohjalta. Näiden kahden henkilön kynänjälkien perustalle voi sanoa Helsingin kaupungin rakentuneen.

Helsingin rakentamisen kuusi vuotta venyy lopulta 24 vuodeksi, Engellin loppuelämän mittaiseksi. Hän kuolee sairasteltuaan jo pidempään 14. toukokuuta 1840. Tuolloin  esimerkiksi Suurkirkon rakennustyöt ovat vielä pahasti kesken. Tämän Engelin perheen Helsingissä asumisen aikajanan kattaa Jukka Viikilän palkittu esikoisromaani. 

Romaani on väljä määritelmä Viikilän teokselle. Se on Engelin kuvitteellinen yöpäiväkirja Helsingin rakentumisesta. Vaikka kirja perustuu asiapohjaltaan Engelin elämään ja vaikutukseen Helsingissä, ei Viikilän lähtökohtana ole puiseva elämäkerrallisuus, kaukana siitä. 

Kuten kirjan nimikin "Akvarelleja Engelin kaupungista" antaa ymmärtää, teoksessa ei niinkään kiinnitetä huomiota Engelin arkkitehtuuriin vaan piirretään herkällä siveltimellä tuokiokuvia Engelin perheen elämästä, elämästä tuon ajan Helsingissä yleensä, vanhan kaupungin purkamisesta ja katoamisesta uuden, valoisamman kaupungin alta.

Kirjan teksti on päiväkirjan muotoon puettua katkelmallista runollista proosaa tai proosarunoa. Dramaturgina ja runoilijana Viikilän on ollut helppo eläytyä toisen alan ja toisen aikakauden taiteilijan - arkkitehdin - tuntoihin. On ajoittain vaikea vetää rajaa sille, millloin mietteitä esittää 1800-luvulla vaikuttanut Engel tai milloin ne ovat nykyajan Helsingissä elävän kirjailijan omasta näkökulmasta kirjoitettuja.

Varsinkin kirjan alkupuolta leimaa arkkitehti Engellin ja varsinkin hänen vaimonsa Charlotten vieraantuneisuuden tunne ja koti-ikävä tuossa pohjoisessa, kylmässä ja ankeassa kaupungissa, jossa taustamusiikkina kuuluu vanhan purkaminen, hankalat kallioiden räjäytystyöt ja uusien rakennusten nouseminen työläästi suunnitelmien usein muuttuessa keisari Aleksanteri I:n käskykirjeiden pohjalta. 

Kirjan yhtenä kantavana teemana on Carl Ludvigin ja Charlotten tyttären Emilien koko elämän mittainen heikkous ja sairasteleminen (englannintauti) ja lopulta sekä Charlotte-vaimon kuolema vuonna 1931 että tytär Emilien poismeno helmikuussa 1840. Viimeinen päiväkirjamerkintä on Viikilän kirjassa päivätty 7. maaliskuuta, kun arkkitehti itse lopulta kuolee 14.5.1840.

                                              II

"Kaikkialla on niin läpipääsemättömän pimeää, että sytytettyäni kynttilän teen vain pimeän näkyväksi. Pimeän maan kirkko kuuluisi piirtää pimeässä ja rakentaa pimeällä, mutta kirkosta tulee vaalea niin kuin koko kaupungista, jonka on määrä syrjäyttää pimeys. Nähtäväksi jää.

Kun sytytän kynttilän, valon piiri kyselee,  olenko varma tästä poluttomastaa aukeasta. Myönnttyäni liekki tarttuu taliin kaikella kyvyllään ja  kasvaa niin kuin säikky peto kokonsa ääriin."

Jukka Viikilä on jakanut Engelin yöpäiväkirjan kolmiosaiseksi. Sen ajanjaksot käsittävät kolme hieman erilaista elämänvaihetta Engelien Helsingin kaudelta, vuodet 1816-1823, 1824-1830 ja 1831-1840. Kerronnallisesti tai kirjan rakenteen kannalta tällä jaottelulla ei ole oikeastaan merkitystä. Mutta nän syntyy kuitenkin Engelin Helsingin ajan elämänvaiheisiin kaari, vaikka itse kaupungin suunnittelu ja rakentuminen soluu tasaisena virtana läpi koko teoksen.

Teoksen alkuosassa Engelin elämää kuvataan varsin ristiriitaisessa valossa. Preussilaissyntyinen Engel saapuu perheineen Helsinkiin työskenneltyään aiemmin Berliinissä, Pietarissa ja Tallinnassa. Yhteys Suomeen syntyy Turun tähtitorninmäen observatorion suunnittelun kautta. Tällaisessa pohjoisessa, kylmässä ja ankeassa kaupungissa arkkitehti ei kuitenkaan aiemmin ole asunut. Toisaalta kokonaisen nuoren pääkaupungin keskeisten rakennusten suunnittelu tarjoaa niin mielenkiintoisen haasteen, että siitä on mahdoton kieltäytyä. Vain kuusi vuotta, kuten hän aluksi Charlottelle vakuuttaa ja kuten hän itsekin vahvasti uskoo.

Alkuvuodet Engel perheineen elää näiden ristiriitaisten tunteiden varassa. Toisaalta hän tuntee suurta mielihyvää kaupungin suunnittelun edistymisestä ja niistä merkittävistä rakennuskohteista, joiden hän vähä vähältä näkee kaupunkiin hänen kynänsä ohjaamana kasvavan. Toisaalta hän kokee erityisesti talvien pimeyden ja kylmyyden ahdistavuuden. 

Engel ei koskaan kunnolla tunnu kotiutuvan Helsinkiin ja etenkin alkuvuosien pitkien talvien aikana hän kärsii koti-ikävän puuskista ja hautoo paluuta Berliiniin. Erityisesti vaimo Charlotte kärsii yksinäisyydestä,  Engeliä itseään häiritsee myös se, ettei hän kunnolla opi sivistyneistön  käyttämää ruotsin kieltä. Yhteydet ystäväpiiriin kotimaahan katkeavat merkityksetöntä kirjeenvaihtoa lukuunottamatta. Elämää varjostaa myös Engelille rakkaimman lapsen Emilien sairastelu ja hieman yllättäen myös taloudelliset huolet. "Helsingin köyhät tervehtivät minua herrana, vaikkka luultavasti minulla on vähemmän rahaa käytettävissäni kuin heillä."

Kotiinpaluusuunnitelmia Engel ei kuitenkaan koskaan pane täytäntöön, sillä hän tietää hyvin, ettei voisi kotimaassa saavuttaa samanlaista asemaa ja saada yhtä ainutlaatuisia suunnittelutöitä kuin Suomessa. Lopullisesti hän hylkää lähtösuunnitelmansa tullessaan valituksi intendentinkonttorin johtajaksi vuonna 1824. Se takaa perheelle taloudellisen vaurauden ja avaa arkkitehdille ikkunan koko keisarikuntaan kuuluvan Suomen rakentamisen ja kaupunkisuunnittelun johtamiseen.

                                  III

"Mustarastas on nostanut valon kevyen vaatteen kirkon tapuliin ja aloittanut pitkälinjaisen fuugan. Musiikki lävistää ihmisen tietoisuudet vielä kaukana esikaupunkien rajalla, mutta vain harva joka musiikin kuulee, kuuntelee, valo on niin sisäistä ja läpinäkyvää että sitä tuskin huomaa, on vain äkkiä onnellisempi, työ tuntuu helpommalta ja kiire katoaa."

Vuodet 1824-1830 on Engelin elämän seesteistä aikaa. Kun samana vuonna uudelleenrakennuskomitea lakkautetaan, yhteistyö Ehrensvärdin kanssa päättyy. Hän johtaa nyt yksin koko Suomen rakentamista. Emiliekin voi paremmin. Hän ryhtyy myös toteuttamaan haavetta oman talon ja puutarhan rakentamisesta perheelle ja uskoo sen muuttavan elämän kaupungissa paremmaksi. Puutarha valmistuu jo samana vuonna ja talo pari vuotta myöhemmin. Puutarha on Helsingin ensimmäinen eikä kooltaan aivan mitätön, koska sinne istutetaan muun muassa satakunta kirsikkapuuta.

Vuonna 1827 Turku palaa ja Engel saa tehtäväkseen kaupungin uuden, paloturvallisemman asemakaavan laatimisen. Helsinkiin hän suunnittelee päätöitään, Helsingin tuomiokirkkoa ja yliopistoa Senaatintorille. Intendentin konttorin kautta johdetaan pitkin Suomea kymmenien kirkkojen, koulujen, sairaaloiden, kartanoiden, lääninhallitusten ym. julkisten rakennusten rakentamista pitkin Suomea. Kesäkuussa 1830 lasketaan Suurtorin kirkon peruskivi, joulukuussa Engelin vaimo Charlotte sairastuu. Hän kuolee vuoden 1831 syyskuussa ja se johtaa Engelin elämässä uuteen  vaiheeseen.

"On onni elää muuttuvassa kaupungissa. Minun sisimpänikin on nyt muuttunut kun Charlotte on poissa. Ikään kuin sisäinen maailma olisi kääntynyt ulkoiseksi: kaupunki muuttuu vaikka sydän on jäätynyt. Ja niin kai onkin tässä kylmässä maassa: ihmisten sisempi koneisto, sen hienoimmat rattaat ovat pysähtyneet, enää ei kuulu hienostuneita sirinöitä ja tikityksiä vaan yksinkertainen lonksutus, joka vain  vaimenee yöksi ja voimistuu taas päivällä."

1930-luvun teemana Engelin elämässä voisi olla hidas liudentuminen. Mitä elämästä lopulta jää käteen? Engelin suuret rakennushankkeet toteutuvat omilla aikatauluillaan. Viikilä saa Engelin tuntumaan omassa elämässään jo jotenkin ulkopuoliselta. Hän miettii tulevaa mainettaan ja pohtii sitä mitä on toteuttanut, saanut aikaan. 22. helmikuuta 1840 tytär Emilie kuolee. Tämän jälkeen työpäiväkirjaan ilmestyy enää pari merkintää ennen Engelin omaa kuolemaa 14 toukokuuta 1840.

"Ja reki syöksyy milloin metsään, milloin aavalle ja on aina ennakoivinaan jotakin suurempaa tapahtumaa, valtakunnan rajaa tai vuorta, jota on mahdoton ylittää, mutta nekin kuvitelmat häviävät nopeasti: on  vain lumi ja jää ja mittaamaton tuulen suuruus. On lyötävä hevosta, sillä hevosten lihaksissa on matkustajan vapaus. Lapsi kääntää kylkeään avaran tietämättömyyden sylissä."

Jukka Viikilä on kirjoittanut päiväkirjan muotoon kirkkaan ja kauniin elämäkertaromaanin Suomen ja Helsingin kaupunkirakentamiseen ehkä eniten vaikuttaneesta arkkitehdista Carl Ludvig Engelistä. On muistettava, että koko Engelin ajatusmaailma kirjassa on fiktiota. Tuntuu kuitenkin että kirjailija on löytänyt jotain hyvin olennaista kirjoittamisensa kohteesta. 

Tämä teos tuo mieleen erään toisen minua syvältä koskettaneen elämäkertaromaanin Rakel Liehun Helena Schjerfbeckistä kirjoittaman Helenen. Molemmat kirjat ovat samalla tavalla runollisenkauniita, syvälle toisen ihmisen ajatuksiin ja tunteisiin meneviä, fiktiona uskottavalla tavalla tosia.