Pentti Linkolan linjasta

-->

I

Vuonna 1960 ilmestyi Pentti Linkolan pasifistinen pamfletti ”Isänmaan ja Ihmisen puolesta – eikä ketään vastaan”. Esipuheessaan Linkola toteaa muun muassa:

- Pienen kirjasemme tarkoituksena on herättää jokainen nukkuva yksilö tajuamaan oman henkilökohtaisen vastuunsa ja merkittävyytensä sodan tai rauhan, kuoleman tai elämän edistäjänä.

- Kirjoitamme jokaiselle. Mutta ennen kaikkea niille, jotka eivät ole vielä sammuneet välinpitämättömyyteen itsensä ja ihmisen kohtalosta tai joilla on voimia välinpitämättömyytensä voittamiseen – ja jotka sitten ovat valmiit tukemaan jokaista rauhaa rakentavaa ehdotusta.

- Sodan ja rauhan ongelman tarkastelumme näistä lähtökohdista on päätynyt pelkistettynä lopputulokseen: yksilön, isänmaan ja ihmiskunnan etu on tällä hetkellä sekä moraalisessa että käytännöllisessä katsannossa sama ja yhteinen. Siitä kirjasemme nimi.

Linkolan pamfletti tiivistyy vetoomuksessa nuorisolle, missä Linkola ei päädy vastustamaan ainoastaan sotaa, vaan vaatimuksena armeijoiden ja asepalveluksen kieltämisestä:

- Elämän pelastamiseksi välttämätön rauhantyö, pasifismi, jonka perusteita tässä kirjasessa on esitelty, tiivistyy vaatimukseen asepalveluksesta kieltäytymisestä. Tässä on rauhanasian ydin ensinnäkin siksi, että asevelvollisuus ja armeijat ovat viimeinen ja tärkein rengas siinä tekijäketjussa joka johtaa tuhoon…

- Ennen kaikkea: toivomme nuorten lukijain ymmärtävän, että sodat ja tuho eivät sittenkään viime kädessä riipu muutamista valtiomiehistä, vaan meistä jokaisesta: sotasyyllinen on jokainen nuorukainen, joka taipuu auttamaan sotaa ja sen valmisteluja.

II

Vuonna 1971 ilmestyi Pentti Linkolan kirja ”Unelmat paremmasta maailmasta”. Kirjan nimestä voisi kuvitella, että perussävy on edelleen optimistinen. Takakansitekstissä mainostetaan jonkinlaista Lintukoto-ajattelua:

”Päijänteen kalastaja Pentti Linkola on niitä harvoja saarnamiehiä, jotka elävät niin kuin puhuvat. Hänen ihanteenaan on yhteiskunta jossa ihmiset asuvat perheineen mahdollisimman kaukana toisistaan jaksaakseen rakastaa toisiaan.

Nyt kirjaksi kootut kirjoitukset ovat viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Ne käsittelevät rauhanasiaa, luontoa, maallemuuttoa, suomalaisuutta, ihmisten veljeyttä, tulevaisuuttamme.

…

Pentti Linkola toivoo että ihmiskunta ja maapallo vielä voidaan pelastaa tuholta.”

Mutta optimismin sijaan kirjan pohjavireenä ovat jo synkät sävyt luonnon tuhoutumisesta, yksilön voimattomuudesta tämän tuhon kehityksen edessä. Kirjaan kootut kirjoitukset ovat syntyneet kymmenen vuoden aikana ja ne ovat melkein kaikki ilmestyneet jossain, mutta Linkola perustelee kirjan julkaisua varsin poikkeuksellisella tavalla esipuheessa Kirjoittajan puolustelut:

”…ennen kaikkea en ole voinut vakuuttua siitä, että luonnonystävällä olisi moraalista oikeutta iskeä sellaista lovea metsiimme, jota kokonaisen kirjan kuluttama paperimäärä merkitsee.”

”Mutta vuodet ovat vieneet luonnonystävän ylpeyden niin kuin kaiken muunkin. Samalla ne ovat osoittaneet todellisuuden ajautuvan yhä vinhemmin poispäin kaikista ajattelevan ihmisen unelmista, ilman vähäisintäkään valopilkkua, samalla ovat taistelumieli ja usko korvautuneet ennenaikaisen vanhuuden toivottomuudella, väsymyksellä ja katkeruudella. Ehkä tämä on helpotuskin: niistä rääsyisistä repaleista, mitä tällä hetkellä on Suomen metsistä jäljellä, ei totisesti kannata enää huolta kantaa. Eihän millään muullakaan ole enää mitään väliä, menkööt yksin tein nämä jututkin painoon – kun kustantajakin on kyllin yksinkertainen luvatakseen ennakkopalkkion myynnin suuruudesta riippumatta. Maitoa ja paitoja tarvitsevat lapset vielä silloinkin kun isän maailma on nurin niskoin.”

60-luvun puolivälissä Linkola näkee jo luonnontuhoutumisen ja myrkyttymisen ydinsotaa vakavammaksi uhaksi maan tulevaisuudelle, vaikka Linkola edelleen kirjoittaa mielipiteitään luonnonystävänä ja ihmisystävänä.

”Nk. Asiantuntijat meillä niin kuin muissakin länsimaiden elintasokuumeen maissa joutuvat läähättäen huutamaan varoituksia uusista ja uusista uhkaavista katastrofeista. Metsien liikahakkuista maatalousmyrkkyihin ja ravintoketjujen saastumiseen, ilman pilaantumisesta ja keuhkosyövästä pohjavesien alentumiseen…Peltojen muokkauskerros ja maan huokoisuus on tuhoutumassa muutamassa vuodessa yliraskaan konekannan alla ja rikkaruohomyrkyt uhkaavat kaiken elämän pohjana olevaa pieneliöstöä. Maan tuotto on saatu toistaiseksi säilymään yhä suuremmilla väkilannoitemäärillä, ja lannoitetehtaat puolestaan saastuttavat laajat rannikkoalueet kuvottavilla jätteillään ja kaupungin toisensa jälkeen hajullaan.”

”Atomipommi ja väestönkasvukatastrofi ovat vain osa valloilleen ryöstäytyneen tekniikan maailmankuvasta.”

”Luulisi, että henkilö, joka vuonna 1966 vielä painottaa aineellista vaurastumista ja taloudellista kasvua, ymmärtäisi jo itse hakeutua lääkärin hoitoon.”

III

Vuonna 1979 ilmestynyt ”Toisinajattelijan päiväkirjasta” kohahduttaa omistuskirjoituksellaan, jota enempää suuren yleisön tietoisuuteen kirjasta tuskin kulkeutuukaan:

”Omistan tämän kirjan Andreas Baaderille ja Ulrike Meinhofille, heidän ehdottomuudelleen ja heidän aniharvoille aseveljilleen. He ovat tienviittoja – ei Jeesus Nasaretilainen eikä Albert Schweitzer.”

Mustan syyskuun tunnetuimpien terroristien nimien mainitseminen sälyttää myös Linkolan niskaan ekoterroristin tittelin.

Kirjassa Linkola tunnustaa, ”että luonnonystävän rakkaus ihmiseen jää tässä maailmanajassa pakosta epäaidoksi ja väkinäiseksi”.

”Jokainen luonnonystävä tietää ja huomaa jokapäiväisessä elämänympäristössään, että luonnonsuojelu kuitenkin on jäänyt paperille ja kauniisiin puheisiin”, Linkola toteaa vuonna 1968 Luonto-liiton talvipäivillä ja luetteloi tappioiden listaa:

”Rakkaiden samoilumaiden viimeinen ikimetsänkappale on hakattu maan tasalle sen jälkeen kun omistajana olleen perikunnan jako vihdoin saatiin selväksi, paikkakunnan ainoa pähkinämetsä on raivattu pois istutuskuusikon tieltä, lapsuudesta saakka pyhiinvaelluskohteena ollut puronotko niinipuineen ja viimeisine pikku koskineen on ruopattu katerpillarilla joko metsäojitusten tai kirjolohiviljelyksen nimissä, kotikylän ainoa kalasääsken pesäpuu on kaatunut myrskyssä eikä nuorissa hoitomänniköissä ole enää missään toista tilalle. Ja niin edespäin – yksi toisensa jälkeen meiltä otetaan pois ne asiat, jotka ovat antaneet meidän elämällemme sen varsinaisen arvon ja maun.”

”Kevät on ennen kaikkea pelon aikaa. Kuinka hiljainen on tämänkertainen kevät – mihin muuttolintuun tällä kertaa on kasvinsuojelumyrkkyjen vaikutus ulottunut, mikä niistä tänä talvena on kärsinyt romahduksen? Minkälaiset moukariniskut on teknikoiden, pikatien rakentajien tai järvien säännöstelijöiden tällä kertaa onnistunut lyödä kesämaisemiemme kasvoihin? Raikuuko jo huvilanrakentajien vasaranpauke kotijärvemme viimeisellä lokkiluodolla, kelluuko jo mahonkimoottorivene poijussaan viimeisellä rauhallisella lahdella, jolla arka ja sopeutumaton kuikka vielä kykeni kasvattamaan poikueensa?”