Woyzeck

Kirjoja hyllystäni:

George Büchner: Woyzeck

I Santakujan Othello

Itse asiassa alaotsikon mukaista kirjaa ”Georg Büchner: Woyzeck” hyllyssäni ei ole. En muista onko sen nimistä kirjaa (suomeksi) edes olemassa. Eeva-Liisa Manner on suomentanut Woyzeckin kahdesti ja jälkimmäinen suomennos sisältyy Mannerin kirjaan Santakujan Othello, jossa Manner on kirjoittanut Woyzeckiin erään mahdollisen lopun. Kirjan koko monimutkainen nimi kuuluukin: ”Eeva-Liisa Manner: Santakujan Othello. Lisälehtiä keskeneräiseen murhenäytelmään – Georg Büchnerin Woyzeckiin. Suomentanut Eeva-Liisa Manner.”

Büchneriin ja Woyzeckiin tutustuin Vaasassa 1980-luvulla. Radio Vaasan nykyinen toimitusjohtaja Pekka Autio oli saanut pakkomielteen perustaa nuorisoteatteri ja ohjata tämä näytelmä. Oli syntynyt esitys, joka viilsi kuin veitsi. Eräs niistä teatterielämyksistä, joiden jälkeen olen istunut järkyttyneenä, tyhjänä ja hiljaa.

Georg Büchner syntyi 1813 ja kuoli jo 23-vuotiaana helmikuussa 1837. Ennen kuolemaansa Büchner ehti luoda merkittävän uran sekä tiedemiehenä että kirjailijana. ”Tuona aikana Saksan liittovaltion alueella eli vielä kolme muuta neroa, yksi tuntematon, yksi tunnustusta saamaton ja yksi valepukuinen: Büchner, Grabbe ja Nestroy. Büchner on keksitty vasta meidän päivinämme”, kirjoittaa Egon Friedell Uuden ajan kulttuurihistoriassa sata vuotta myöhemmin.

Mutta jo eläessään Büchner ehti olla siis monessa mukana. Hän opiskeli lääketiedettä, julkaisi ”Der Hessische Landbrote” lehteä, ensimmäistä saksankielistä sosialistista lentolehtistä ja perusti 1834 ”Ihmisoikeuksien seuran”, salaseuran radikaalisen tasavallan aikaansaamiseksi. Uhkaavan vangitsemisen hän vältti pakenemalla Strassburgiin jatkamaan anatomisia opintojaan.

Büchner väitteli Zürichin yliopistossa filosofian tohtoriksi kalojen päähermojärjestelmää käsittelevällä kirjalla ”Sur le systeme nerveux du barbeau”, mutta yksityisdosentin toimen ohella hän kirjoitti kaksi modernin teatterin klassikkonäytelmää, vuonna 1834 ilmestyneen draaman ”Dantonin kuolema” ja Büchnerin oman kuoleman johdosta keskeneräiseksi jääneen Woyzeckin. Juuri keskeneräisyys tekee Woyzeckista ekspressiivisyydessään suurenmoisen sata vuotta aikaansa edellä olevan teoksen.

”Häntä on nimitetty myrsky- ja kiihkorunouden matkijaksi; mutta yhtä hyvin voidaan sanoa, että hän on ennakoinut koko Wedekindin ja koko ekspressionismin ja ylittänyt sen”, suitsuttaa Egon Friedell, joka itse hyppäsi ikkunasta katuun varhaiskevään iltana 1938 natsien tullessa pidättämään kulttuurihistorioitsijaa.

II Jokainen ihminen on kuilu

Woyzeckin lähtökohta on historiallinen tositapahtuma: Vuonna 1821 tuomittiin puolansaksalainen musketööri Johann Christian Woyzeck mestattavaksi Leibzicin torilla rakastajattarensa murhasta. Tuomitun syyntakeisuudesta väiteltiin lääketieteellisissä aikakauskirjoissa – Woyzeckilla oli ollut tajunnanhäiriöitä – ja järkkyneen sotamiehen kohtalo antoi Georg Büchnerille aiheen radikaaliin näytelmään, josta sittemmin (sitten kun ekspressionismi keksittiin) tuli ekspressionistisen draaman perusteos.

Woyzeck on yksinkertainen sotilaspalvelija. Ja vaikka Büchnerin näytelmä on kiihkoinen ja kuumeinen kuin hänen oma elämänsä, tuo itse näytelmän päähenkilö naiiviudessaan mieleen lähinnä Aleksis Kiven Nummisuutarin Eskon. Hän voisi muistuttaa myös kunnon sotamies Svejkiä, mutta Woyzeckilta puuttuu Svejkin äly.

Samoin kuin Nummisuutarin Esko rakastaa tulisesti Männistön Venlaa, rakastaa Woyzeck Marieta. Ehkä Mariekin rakastaa Woyzeckia. Joka tapauksessa hän käyttää kursailematta sitä ainoaa avua, joka tuottaa köyhälle pienen lapsen äidille korvakorut.

Woyzeck, Marie ja heidän siunaamattomassa suhteessaan syntynyt huoranpentu. Komea rykmentinrumpali, johon Marien silmät iskeytyvät kuin naulat. Kapteeni jota maailma kammottaa ja joka pilailee Woyzeckin tyhmyyden, kiihkon ja lemmensairauden kustannuksella. Tohtori joka määrittelee Woyzeckin tilan ”aberratio mentalis partialis”, hyvänlaatuiseksi varsin kauniisti kehittyneeksi aistiharhaksi. Woyzeckin aivokuume, kun korvakorut ja niiden kautta petos vähitellen paljastuu. Kuu joka nousee punaisena kuin verinen rauta. Mustasukkaisuus, kuume ja murha. Oikeudenkäynti ja mestaus. Siinä lyhyesti Woyzeck.

III Kuu on verinen rauta

Vähän pidemmin:

1. Avoin kenttä, takana kaupunki. Woyzeck sotilastoverilleen Andresille: ”Hiljaa! Joku kulkee! Se kulkee takanani, alapuolella. Kuuletko, ontto? Maa on alhaalta ontto! Vapaamuurarit!”

2. Kaupunki. Marie pojalleen: ”Pelkäätkö sinä? Miten kaikki pimenee… vai tulenko minä sokeaksi? Muutoin on kirkasta kuin lyhdyssä. En kestä tätä, minua kammottaa.”

3. Markkinakoju. Rykmentinrumpali Mariesta: ”Tehty kyrassieerirykmentin lempitammaksi ja rykmentinrumpalin kylvötöitä varten.”

4. Marien huone. Marie, korvakorut ja peili: ”Varmaan ne ovat kultaa! Köyhällä on vain pieni nurkka maailmassa ja peilinsirpale. Ja kuitenkin minulla on yhtä punainen suu kuin kauniilla rouvilla, joiden peilit ulottuvat lattiasta kattoon ja joita hienot herrat suutelevat kädelle. (…) Hiljaa poika, silmät kiinni, unienkeli tulee! Silmät kiinni tai se katsoo sinua silmästä sisään niin että tulet sokeaksi.”

5. Kapteenin talossa. Kapteeni Woyzeckille: ”Maailma kammottaa minua, kun ajattelen ikuisuutta. Mitä me teemme sillä, Woyzeck, mitä me teemme? Ikuisuus, se on ikuinen, ikuinen – sen sinä käsität. Mutta nyt sen sijaan, se ei ole ikuinen, se on silmänräpäys. Woyzeck, minua hirvittää kun ajattelen, että maailma pyörähtää ympäri yhdessä päivässä! Mikä ajan tuhlaus! Mitä siitä tulee?”

6. Marien huone. Marie rykmentinrumpalille: ”Annahan kun katson. Rinta kuin härän ja parta kuin leijonan – kyllä olet uljas! Olen ylpein kaikista naisista.”

7. Kujalla. Woyzeck: ”Synti, Marie, niin paksu kuin leveä – se haisee, niin että taivaan enkelitkin sen tuntevat. Sinulla on punainen suu, Marie, Onko se rakoilla? Hyvästi, Marie, sinä olet kaunis kuin synti. Voiko kuolemansynti olla noin kaunis?” Marie: ”Sinä hourit, Franz, sinulla on kuumetta!” (…) Woyzeck: ”Jokainen ihminen on kuilu, pyörryttää kun sinne katsoo.”

8. Tohtorin talossa. Woyzeck: ”Oletteko koskaan nähnyt, miten luonnon sisällä on toinen luonto? Kun aurinko on korkealla taivaalla, ja on kuin maailma syttyisi tuleen – silloin minulle on puhunut kauhistava ääni.” Tohtori: ”Woyzeckilla on aberratio.” Woyzeck: ”Sienet, herra tohtori. Niissä on taika. Onko tohtori nähnyt, millä lailla sienet kasvavat? Kuin kirjoitusta! Kuka sitä osaa lukea?”

9. Katu. Kapteeni: ”Hei, Woyzeck, mitä sinä sillä tavalla ryntäät. Hän juoksee kuin avattu partaveitsi läpi maailman, siihen voi vielä loukata itsensä; juoksee niin kuin hänellä olisi rykmentti kuohilaita ajeltavana ja kuin hänet hirtettäisiin viimeiseen karvaan. (…) Haa, parta! Miten on, Woyzeck, joko partakarva on löytynyt lusikasta? Heh, eikö hän ymmärrä? Aliupseerin, pioneerin, noh, rykmentinrumpalin karva? Mitä Woyzeck?”

10. Vartiotupa. Woyzeck Andresille: ”Menen ulos. Kaikki pyörii silmissä. Tanssikoot, tanssikoot! Hän tanssii ja kuumenee. Saatana, Andres!”

11. Majatalo. Tanssit. Woyzeck ikkunan takana: ”Antaa mennä, antaa mennä! Antaa mennä, antaa mennä! Pyörikää perkele. Miksei Jumala puhu aurinkoa sammuksiin, että kaikki luontokappaleet saisivat mennä sekaisin, miehet ja naiset, ihmiset ja elukat. Naikaa vain keskellä kirkasta päivää, senkin saivaret!

12. Aukea kenttä. Woyzeck: ”Antaa mennä, antaa mennä! Tii-taa! Musiikki pois. Hoo, mitä ääni sanoo? Kovemmin! Kovemmin! Pistä – pistä narttu kuoliaaksi! Pistä, pistä narttu kuoliaaksi! Pitääkö minun? Täytyykö minun?”

13. Huone kasarmissa. Woyzeck Andresille: ”Andres! Andres! En voi nukkua! Kun panen silmät kiinni, kaikki menee ympäri ja viulut sahaavat, antaa mennä. Ja sitten tulee seinästä puhetta, etkö sinä kuule sitä?”

14. Majatalo. Rykmentinrumpali: ”Enkö minä ole mies! Häh? Mies, sanon minä. Kukkoileeko joku? Kuka ei ole päissään kuin saatana, pysyköön irti minusta. Sen, joka uskaltaa, väännän kaksinkerroin, jotta nenästä tulee perseen tappi. (– Woyzeckille:) Kuulehan kaveri, iske ryyppy naamaasi! Tahtoisin että maailma olisi ryyppy, iso ryyppy.”

15. Romukaupassa. Juutalainen, veitsi, Woyzeck. Juutalainen: ”Ehjä hyvä veitsi. Aiotko katkaista kaulasi? No, tuleeko siitä mitään? Annan sen sinulle yhtä halvalla kuin kenelle tahansa toiselle. Saat kuolemasi halvalla, mutta et ilmaiseksi.”

16. Marien huone. Marie, Hullu Karl, poika. Hullu Karl kertoo sadun: ”Kuninkaalla on kultakruunu… Huomenna vien kuningattarelle hänen lapsensa. Verimakkara sanoo, tule tänne, maksamakkara.”

17. Kasarmi. Woyzeck Andresille: ”Niin, Andres, kun puuseppä kerää höylänlastut, ei kukaan tiedä, kenen pään alle ne pannaan.”

18. Katu. Isoäiti: ”Oli kerran lapsi, jolla ei ollut isää eikä äitiä, kaikki olivat kuolleet, eikä ketään ollut maailmassa. Kaikki oli kuollutta ja lapsi meni etsimään päivää ja yötä. Ja kun maan päällä ei ollut ketään, lapsi tahtoi mennä taivaaseen, ja kuu katsoi niin ystävällisesti, ja kun hän tuli kuuhun se oli pala lahoa puuta. Ja kun hän tuli aurinkoon, se oli kuihtunut auringonkukka. Ja kun hän tuli tähtiin, ne olivat kultaisia hyönteisiä, jotka oli lävistetty, niin kuin rosvolintu lävistää hyönteiset okaisiin. Ja kun hän tahtoi takaisin maan päälle, maa oli kumoon käännetty kuppi.”

19. Ilta. Kaukana kaupunki. Woyzeck Marielle: ”Onko sinun kylmä, Marie? Ja sentään olet lämmin. Miten hengityksesi on kuuma! Kuumat, kuumat huoranhuulet! Ja sentään antaisin taivaan, jos saisin suudella niitä vielä kerran. Paleltaako sinua? Kun ruumis on kylmä, ei palella enää. Ei tule vilu aamukasteessa.”

20. Ohikulkijoita. Ensimmäinen: ”Uu! Mikä ääni!” Toinen: ”Vesi huutaa – se ei ole pitkään aikaan saanut ketään. Mennään pois. En kestä kuulla sitä.” Ensimmäinen: ”Se huutaa taas, kuin kuoleva ihminen.”

21. Majatalo. Hullu Karl: ”Silloin jättiläinen sanoi: Ho ho ho, veri haisee jo, haisee hyvä ihmisveri, ho ho ho.”

22. Ilta. Taustalla kaupunki. Woyzeck: ”Veitsi? Missä on veitsi? Jätin sen tänne. Se kavaltaa minut! Lähemmäksi, vielä lähemmäksi! (…) Mitä sinä olet niin kalpea, Marie? Mikä punainen nauha sinulla on kaulassa? Keneltä sait kaulanauhan syntiesi palkaksi?”

23. Woyzeck lammella: ”Nyt minä viskaan sen! Se menee pohjaan kuin kivi. Kuu on kuin verinen rauta. Ei, se on liian lähellä – kun ne tulevat uimaan, ne löytävät sen, ja sitten siitä puhuu koko maailma.”

24. Tiellä lapsia. I lapsi: ”Etkö sinä tiedä? Kaikki ovat katsomassa Marieta. Hän on tuolla!” II lapsi: ”Tule nopeasti, että ehditään nähdä. Ne kantavat hänet muuten pois.”

25. Oikeudenpalvelija, lääkäri, tuomari. Oikeudenpalvelija: ”Hyvä murha, kaunis murha, siisti murha. Niin siisti kuin vain toivoa voi. Näin aitoa murhaa meillä ei ole ollut aikoihinkaan.”

IV Viulut soittaa tii-taa, tii-taa

Hectorin Eurooppa-levyllä on viiltävän kaunis Woyzeck. Hector on kirjoittanut laulun Büchnerin Woyzeckin ja Eeva-Liisa Mannerin suomennoksen pohjalta. Hectorin Woyzeck noudattaa pitkälle paitsi näytelmän juonta myös suoraan näytelmässä lausuttuja vuorosanoja. Hector on kääntänyt näytelmän lauluksi, mutta käännös on hyvä. Musiikissa on Marien huoruus, Woyzeckin kuume, mustasukkaisuus ja hulluus. Sitä kuuntelen nyt kun kirjoitan tätä. Kylmät väreet käyvät selässäni aina kun kuulen tämän laulun.

Hector: Woyzeck

”Aurinko laskee/ kaupunki hehkuu/

tuli taivaan lävistää/ sinun aurinkosi laskee,/

vaikka maa vain muuttaa siihen suhdettaan./

Nainen on saanut/ kultaiset renkaat/

köyhän hintaan ainoaan/ sinun naisesi sua pettää,/

vaikka tuskin mahtuu muuhun maailmaan./

Kapteeni pelkää/ rykmentin aivo,/

järjen esiin luiskahdus,/

ja hän alistaa sua Woyzeck,/

vaikka katsot häntä niin kuin tykki kohteeseen./

Sulle ihminen on kuilu/

ja sua pyörryttää kun katsot syvyyteen./

Sun mikä nyt on Woyzeck, sotilas?/

Marie on tanssimassa, ainoas:/

Sun naisesi on kuuma!/

Pistä narttu kuoliaaksi/ antaa mennä, antaa mennä!/

Viulut soittaa tii-taa, tii-taa/ viulut soittaa tii-taa, tii-taa,/

viulut soittaa tii-taa, tii-taa./

Halpa on veitsi leikata leipää/ jota syödä saamme./

Olet kuumetta kylmää,/

ota ruutiryyppy/ pääset sairaalaan./

Kuumat on huulet,/

naisesi huulet/ kuu jo nousee punainen/

niin kuin verinen rauta./

Ei kylmä ruumis tunne kylmää ollenkaan./

Sun mikä nyt on Woyzeck, oi Jumala!/

Marie on yötä vasten kalpea./

Mikä sinun on, maailma?/

Ihan potkuhevosella/ hullu lahjoo huoran lasta./

Aina jollain lahjuksella/ hyvä myydään maailmasta./

Aurinko laskee/ kaupunki hehkuu,/

tuli taivaan lävistää/ sinun aurinkosi laskee,/

vaikka maa vain muuttaa siihen suhdettaan./

Maailma sykkii/ valtimo villi,/

petos johtaa petokseen/ sinun harhasi on totta!/

Antaa mennä, / antaa mennä,/

antaa mennä/ uudelleen!/

Aurinko laskee/ maailma sykkii,/

sinut hirteen tuomitaan./

Nyt on edessäsi kuilu,/ sinne joudut vielä kerran katsomaan./

Maailma sykkii/ valtimo villi,/

Petos johtaa petokseen/ sinun harhasi on totta!/

Antaa mennä/ antaa mennä/ antaa mennä…”

V Ja pimeys. Esirippu

Santakujan Othellossa Eeva-Liisa Manner on kirjoittanut Woyzeckiin erään mahdollisen lopun. Hän on kirjoittanut oikeudenkäynnin ja tuomion: Lisälehtiä keskeneräiseen murhenäytelmään – Georg Büchnerin Woyzeckiin. Manner perustelee lisälehtiä sillä, että vaikka hän on suomentanut Woyzeckin kahdesti, se ei ole jättänyt häntä rauhaan. Suomentajaa itseään on jäänyt vaivaamaan ”miten Büchner olisi täydentänyt tekstinsä, jos oikeudenkäyntikin olisi ehtinyt mukaan.”

Ihailen Eeva-Liisa Manneria suuresti, kaikkea mitä hän on kirjoittanut. Santakujan Othellokin on kauniin runollista tekstiä, mutta täyttä roskaa. Woyzeck on, niin kuin Büchner sen on kirjoittanut. Eikö näytelmä ole valmis silloin kun kirjailija on kuollut, jos teksti on hyvä? Minua ei lainkaan haittaa se, että Büchnerin viimeisessä kohtauksessa on kolme henkilöä, mutta vain yksi repliikki. Minua on aina ärsyttänyt se, että Büchnerin Woyzeckissa korostetaan näytelmän keskeneräisyyttä. Jos hän olisi ehtinyt kirjoittaa näytelmän valmiiksi, se olisi aivan eri näytelmä.

Mitä vikaa tässä lopussa on?

Oikeudenpalvelija: ”Hyvä murha, kaunis murha, siisti murha. Niin siisti kuin vain toivoa voi. Näin aitoa murhaa meillä ei ole ollut aikoihinkaan.”

Ja giljotiini. Pimeys.

(Itseäni jää kiinnostamaan vain se, puhuuko oikeudenpalvelija nyt Marien murhasta vai Woyzeckin oikeusmurhasta.)