Suuren hupsun runot

Ryōkan: Suuri hupsu

suom. Kai Nieminen, 269 s.

Basam Books, 2000

I

Mestari Senkei

Mestari Senkei, siinä todellinen Tien kulkija!

Hän oli vaiti kun toimi, puhui yksinkertaisesti kun puhui.

Kolmekymmentä vuotta hän eli Kokusenin oppilaana,

ei mietiskellyt, ei lukenut suutria,

ei maininnut sanallakaan opinkappaleita,

hän vain viljeli vihanneksia meille munkkiveljilleen.

Totisesti: kun katsoin häntä, en nähnyt,

kun tapasin hänet, en tavannut.

Voi! Nyt en enää voi tutustua häneen!

Mestari Senkei, siinä todellinen Tien kulkija!

(Ryōkan: Äkkiä loikkasin korkealle)

“Japanilainen zen-munkki ja runoilija Ryōkan (1758-1831) käytti itsestään nimitystä Taigu, Suuri hupsu. Hän oli perin viisas ja lempeä hupsu: seurallinen erakko, lasten leikkitoveri, kyläläisten juomaveikko, naisten ujo ihailija. Suurimman osan elämästään Ryōkan eli kerjäläismunkkina synnyinseudullaan Niigatan lähellä.

Hän ei omistanut mitään, vaan kerjäsi kaiken tarvitsemansa: ruoan ja vaatteet, teen ja viinin, piipun ja tupakan, siveltimet, musteen ja paperin. Hän vaelteli vuorilla, kierteli talosta taloon, pelasi palloa lasten kanssa ja go-peliä aikuisten.

Hänen runonsa tulvivat huoletonta joutilaisuuden ylistystä, haltioitunutta rakkautta luontoon, riemua ystävien seurassa. Erakkomajansa yksinäisyydessä hän pohti perimmäisiä kysymyksiä: oikeaa ja väärää, elämän tarkoitusta, ajan kulua”

Kopioin tekstin taas suoraan kirjan takakannesta, vaikka niissä vääristellään. Kai niissä kuitenkin jotain osuvaakin täytyy olla kirjasta tai kirjailijasta. Suomentaja Kai Nieminen kirjoittaa johdannossa kuitenkin hieman toisin:

Ryōkan oli zen-munkki: erakko, kerjäläinen, runoilija, kalligrafi. Ylen seurallinen erakko, elämäänsä täysin tyytyväinen kerjäläinen, kedon kukka ja taivaan lintu. Ryōkan sai perinteisen klassisen kirjallisen sivistyksen. Hän syntyi ja kasvoi ympäristöön, joka arvosti ja harrasti runoutta sivistyksen korkeimpana muotona. Niinkuin zen-munkkien tapana oli hän vietti joitakin vuosia vaeltaen temppelistä toiseen. Kaiken aikaa Ryōkan kuitenkin oli liikkeellä: hän teki vaellusretkiä, kulki tapaamassa ystäviä ja kerjäämässä ruokaa.

Hänen runonsa kertovat kaiken, hän kirjoittaa niin kuin elää, hän elää runonsa. Ryōkanin paikka oli sekä yksinäisessä majassa vuoren rinteellä että hälisevän väkijoukon keskellä vilkkaassa kaupungissa. Mutta: missä olikin, hän oli läsnä.

II

Kuka sanoo minun runojani runoiksi?

Minun runoni eivät ole runoja.

Vasta kun ymmärrät etteivät runoni ole runoja,

voimme ryhtyä keskustelemaan runoudesta.

Ryōkan ei ole helppo runoilija. Länsimaissa japanilaisesta runoperinteestä ovat tunnetuimmat mitalliset haiku- ja tankarunot, mutta monia muitakin runomuotoja harrastettiin. Ryōkan itse oli perehtynyt myös kiinalaiseen klassiseen filosofiaan ja runouteen ja ellei hän olisi japanilainen häntä voisikin luonnehtia ennemmmin taolaiseksi kuin zeniläiseksi runoilijaksi.

Hän kirjoittaa haikua ja tankaa pidempää ajatuksellista runoutta arkielämän kokemusten pohjalta. Kaikesta elämän matkan varrella koetusta hän kirjoittaa runouteensa synteesiä. Mutta vailla paatosta, hän ei saarnaa eikä opeta, runojen takana välkkyy leikkivä mieli ja itseironinen kuriton ja huoleton tomppeli:

Repaleita, repaleita ylläni,

repaleinen myös elämäni.

Niukan ruokani saan tien varrelta,

majani on jäänyt rikkaruohojen peittoon.

Katson kuuta ja mutisen runoja koko yön,

kukat eksyttävät minut enkä muista palata kotiin.

Sen jälkeen kun lähdin luostarista,

minusta tuli vahingossa tällainen typerys.

III

Olen kerjännyt ruokaa kaupungissa,

nyt harpon kerjuupussi kädessä takaisinpäin -

minne palaan? En minä tiedä,

kotini on valkeiden pilvien partaalla.

Typerykseksi Ryōkan on kuitenkin liian älykäs, tomppeliksi liian sivistynyt. Hänen runonsa kaikessa arkipäiväisyydessään ovat moniselitteisiä ja filosofisia. Hänessä on Laotsen henki ja joutilaan vaellus. Eikä kerjäläismunkin elämäkään ole verrattavissa nykyisiin romanikerjäläisiin kaduillamme. Jotain hetken vilpittömästä kokemisesta ja sen syvällisyydestä olisi tervetullutta nähdä myös omana aikanamme ja aikamme kirjallisuudessa (miksei jonkun poliitikon vaaliohjelmassakin?):

En eläissäni ole viitsinyt tavoitella menestystä:

antaa kaiken mennä niin kuin se luonnostaan menee.

Säkissäni on kappa riisiä,

lieteni vieressä sylys polttopuita.

Turha kysyä oivallanko totuuden vai hourailenko;

mitä minä tiedän maineesta ja hyödystä.

Yöllä sade lyö majani olkikattoon -

ojennan jalkani, loikoilen laiskana