Tulevaisuuden varjosta

Edith Södergran: Tulevaisuuden varjo

valikoinut ja suomentanut Pentti Saaritsa

Otava, 1976, 78 s

Päivä viilenee illan tullen...

Juo lämpöä minun kädestäni,

käteni veri on kevään veri.

Ota minua kädestä, ota valkea käsivarteni,

ota kapeitten olkapäitteni kaipaus...

Olisi kummallista tuntea

yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä,

sinun raskas pääsi rintaani vasten.

Kun joskus 1970-luvun puolivälissä, oppikoululaisena, aloin vakavasti kiinnostua runoudesta, Edith Södergranin runot olivat eräitä ensimmäisiä mihin Kristiinankaupungin pienessä kirjastossa törmäsin. Ne koskettivat oudolla tavalla.

Hiljattain Ylistaron kirjastosta euron kirjakassissa mukaani kulkeutui uudelleen Edith Södergranin Tulevaisuuden varjo. 40 vuoden kuluttua ensitapaamisesta, Södergranin elämä ja hänen runonsa koskettavat samalla tavalla sydäntä viiltävästi yhä.

Alastomat puut kohoavat talosi ympärillä

ja päästävät loputtomasti taivasta ja ilmaa sisään,

alastomat puut laskeutuvat rantaan

ja kuvastuvat veteen.

Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa

ja tyttö kulkee kukkia kädessään

ja taivaanrannalla

nousevat hopeanvalkoiset linnut lentoon.

1900-luvun vaihteessa yli Euroopan pyyhkäisi runoudessa modernismin aalto, joka hylkäsi loppusoinnut ja perinteiset runomitat, ryhdyttiin kirjoittamaan vapaamittaista runoutta, tosin sitä olivat viitoittaneet eräät edelläkävijät kuten Baudelaire, Rimbaud ja kumppanit jo 1860-luvulta lähtien.

Mutta 1900-luvun vaihteessa Euroopasta Suomeen oli vielä pitkä matka. Tulenkantajat 1920-luvulla yrittivät avata ikkunoita Eurooppaan Olavi Paavolaisen ja Mika Waltarin johdolla, mutta Tulenkantajien vaikutus jäi ohimeneväksi. Suomenkielessä loppusoinnuttoman lyriikan läpimurtoa jouduttiin odottamaan 1950-luvun lopulle.

Suomenruotsalaisessa runoudessa tilanne oli toinen. Hagar Olssonin, Edith Södergranin ja muutaman muun jo 1910-luvulla vaikuttaneen modernistin jälki jäi pysyväksi. Vapaamittainen runo koki lopullisen läpimurtonsa suomenruotsalaisessa runoudessa jo 1910-luvulla.

Lämpimät sanat, kauniit sanat, syvät sanat...

Ne ovat kuin näkymättömän kukan tuoksu yössä.

Niiden takana vaanii autio avaruus...

Ehkä ne ovat kiemurtava savu

joka nousee rakkauden lämpimästä liedestä?

Näihin suomenruotsalaisiin modernismin edelläkävijöihin siis kuuluu myös Edith Södergran, jonka edelläolevat runot ovat kokoelmasta Dikter vuodelta 1916. Hänen tiensä modernismiin ei kuitenkaan kulkenut Euroopan vaan henkilökohtaisen elämän, kivun ja kärsimyksen kautta. Ja tässä modernismissakin hänen runoutensa on poikkeuksellisen omaäänistä.

Hänen runoudessaan ei ehkä näy läpi traaginen oma elämänhistoria, mutta niiden sisällössä oleva kuulaus vihjaa tulevaisuuden varjosta ja sen läpikäymisestä ja käsittämisestä omassa elämässä.

Koko maailman silmissä

sinun on tehtävä päätöksesi...

Astutko kehään?

Kukaan kevytmielinen ei mene kehään.

Jumalat tulivat noutamaan sinua -

sinä menit syrjään,

ei ollut sinun hetkesi.

Kun hetki koittaa

silloin annat sydämen rinnastasi -

lasket hitaasti kätesi kaiteelle.

Edith Södergran syntyi Pietarissa 1892. Hänen kotiseutunsa oli kuitenkin Karjalan kannaksen Raivola, jossa hän eli nuoruutensa ja jossa vietti viimeiset elinvuotensa. Vain 16-vuotiaana hän sairastui keuhkotautiin, johon hänen isänsä oli menehtynyt edellisenä vuonna. Vuodesta 1908 hänen elämästään tuli potilaan elämää, matkustelua suotuisamman ilmaston ja paremman hoidon löytämiseksi.

Sveitsissä hän toipui sen verran, että hän saattoi 1913 palata Raivolaan, jonne hän asettui loppuiäkseen. Täällä hän kuoli juhannuspäivänä 1923, vain 31 vuoden ikäisenä. Viimeisen kymmenen vuoden ajanjaksoon sisältyy hänen koko runotuotantonsa.

Eläessään Södergran ehti julkaista neljä runokokoelmaa ja postuumisti ilmestyi vuonna 1925 hänen viimeinen teoksensa “Landet som icke är”, “Maa jota ei ole”:

Yksinkertainen on vuorten kesä:

niitty kukkii,

vanha talo hymyilee

ja puron tumma kohina kertoo löydetystä onnesta.

(Landet som icke är, 1925)