Vaelluskirjaa Kevät 2014

Vaelluskirjaa 15.3.2014

I Matkaanlähtö

On ollut henkisesti vaikea talvi. Vaelluskirja on ollut pitkään vaiti. Kevät on kuitenkin tullut viikkoja etuajassa ja tänään lähdin vihdoin itsekin liikkeelle. On jokin Birdlifen lintujentarkkailuviikonloppu. Tiet ovat olleet jo viikkoja sulat, mutta ensin podin sikainfluenssaa, sitten oleilin Kauhajoella ja lopulta podin yksinäisyyden aiheuttamaa ahdistusta ja unettomuutta. Viime yönä sain nukuttua kuitenkin kunnolla ilman lääkitystäkin. Ja aamulla heräsin ja sain itseni ylös ihmisten aikaan.

Keitin kahvit, kävin ulkona tupakalla. Kyykin kuistilla ja kuuntelin aamun lintujen keväänkiihkeitä ääniä. Tein ensimmäiset lintuhavainnot kuistilta käsin: harakka, varis, naakka, viherpeippo, talitiainen, sinitiainen, varpunen, pikkuvarpunen ja keltasirkku. Aamu oli kolea, pakkasyön jälkeen lämpötila nollan paikkeilla. Kuistillekin tunsi kylmän viiman. Sääennusteet olivat luvanneet jopa lumituiskua ja myrskytuulta, mutta kumpaakaan ei onneksi tullut.

Vilu tuli villapaidassa. Menin takaisin sisään. Kaadoin kahvinloput termospulloon, pistin kassiin vihon, kynän, termoksen, puolikkaan ranskanleivän, kaksi mandariinia ja paketin juustoviipaleita. Otin olalle kiikarin, jalkaan kumisaappaat, päälle talvitamineet, kuistilta polkupyörän ja lähdin polkemaan aseman suuntaan. Pelästyin äkillistä pärinää. Käpytikka päryytti katulampun kupua Kainastonluoman sillan pielessä. Ajoin sillasta yli ja käännyin Asematietä kirkonkylää kohti.

Asunnolta pääsee kylälle vain kahta kautta, valtatien vartta matka on lyhyempi, mutta koko väli on käytännössä pelkkää peltotien molemmin puolin. Kun tuuli vastaan ja jäätävästi oli helpompi pyöräillä mälliläntietä pitkin, joka mutkitteli Kainastonluomaa mukaillen ja edes osassa matkaa pienet metsiköt tarjosivat jonkinlaisen tuulensuojan. Tosin täälläkin vielä edellisenä päivänä kova tuuli teki koko matkasta ylämäen niin että jossain vaiheessa kolmivaihteisesta loppui ykköselläkin veto ja olin vähällä joutua taluttamaan pyörää. Nyt oli kuitenkin helpompaa, vaikkakin tuuli korvensi korvia niille vedetystä piposta huolimatta. Alikulkutunnelin kautta ja Rapakujaa pitkin kylälle, jossa jatkoin tuttuun paikkaan, ensimmäisen etappiin Kaukolanrantaan.

II Kaukolanranta

Kaukolanranta on ensimmäisiä paikkoja jonka marraskuun vaihteessa Ylistaroon muuttaessani löysin. Se on uimaranta uuden keskustan ja kirjaston läheisyydessä. Ei se mikään Yyteri kuitenkaan ole. Kapeahko suikale nurmikenttää joka laskeutuu jokeen. Joessa on mutapohja, joten uimaan pääsee lähinnä laiturilta joka on vedetty talveksi maihin. Minulle se on paikka, jossa minulle on tullut tavaksi käydä kauppamatkoilla tai kirjastossa käydessäni. Olla siinä alallaan, katsella joen hidasta virtausta ja vastarannan metsiköitä, katsella, kuunnella lintuja ja ihmetellä, antaa ajatusten kulkea omia polkujaan.

Kaukolanrannan mainitsen myös Pohjankyrö-lehden haastattelussa, joka on otsikoitu: ”Runot syntyvät askelten rytmissä”:

”Keijo Nevaranta on tarponut kirkkaassa pakkassäässä Ylistaron Asemalta kirjastoon Matinpalontielle. Kävely on hänelle luonteva tapa ajatella ja pohtia. Askelten yksitoikkoisessa rytmissä nevaranta suunnittelee runojaan ja maalauksiaan. Niihin taiteilija saa virikkeitä luonnosta, linnuista, metsästä ja veden äärestä, mutta hänen ei tarvitse vetäytyä erämaahan laavulle. Innoittajaksi riittää hyvin viivähdys kauppareissulla Kaukolanrannassa Ylistaron kirkonkylässä.”

Yhtä tärkeää kuin käveleminen ovat kuitenkin nämä paikat, joissa pysähdyn, hengitän, olen. Tietyt paikat ovat minulle merkitseviä, kiinnyn niihin, niistä tulee tapa. Kaukolanrannassa käyn kauppamatkoilla ja kirjastosta välillä happea ajatuksille tarvitessani. Siinä rannan reunalla on maata vasten kivipaasi jolla voi istua jonkin tovin jos ahteri sen kylmää kestää.

Edellisenä päivänä samalla rannalla ollessani laskin noin 40 mustavarista lentelemässä edestakaisin ja näin kevään ensimmäisen telkkäparin sulassa. Kun nyt tulin rantaan pelästyi nurmikolta lentoon naakkapari jonka seassa seitsemän mustavarista, kylällä olin niitä nähnyt jo muutaman. Mustavaris on yhdyskunnittain pesivä lintu, jonka merkittävimpiä pesimäalueita Suomessa ovat Porin seudun lisäksi Ylistaron ja Isonkyrön vanhat kulttuurimaisemat.

Istun paadella ja katselen sulaa josta telkät ovat lentäneet jonnekin pois. Juon termospullosta mukillisen kahvia, katselen ja kuuntelen pikkulintuja rantapensaikoissa: punatulkkuja, viherpeippoja, tali- ja sinitiaisia, varpusia ja pikkuvarpusia. Naakkaparvet partioivat rantapuita lennellen joen yli edestakaisin. Ne näyttävät löytävän koko ajan jotain mielenkiintoista jolle pitävät meteliä.

III Komialla kirkolla

Pyöräilen eteenpäin valtatien viertä Kyrönjoen yli ja tulen ”Komialle kirkolle”. Ankkuroin pyöräni seurakuntakeskuksen lähellä olevaan pyörätelineeseen. Seurakuntakeskuksella lepattaa lippu puolitangossa. Joku haudataan tänään. Yksi auto on parkkeerattu kirkon eteen. Ilmeisesti kirkossa valmistellaan hautausmenoja.

Minä jatkan hautausmaalle. Katson hetken muuallehaudattujen muistomerkkiä ja se tuo mieleen isäni. Jatkan hautausmaan läpi. Olen näistä hautakivistä kirjoittanut joskus aiemmin. Nyt huomio kiinnittyy erityisesti hautamuistomerkkiin joka on tehty myllynkivestä tai ainakin  myllynkiven muotoiseksi. Joku mylläri nyt ilmeisesti jauhaa taivaallista viljaa? Ihmettelen myös äskettäin umpeenluotua hautaa, jossa multaa on varmuuden vuoksi koottu toista metriä korkeaksi keoksi. Keon laidassa on valkoinen puinen risti. Enpä ole moista multaläjää haudalla koskaan ennen nähnyt. Mikähän idea tuossa oikein on?

En kuitenkaan tällä kerralla jää kiertelemään hautausmaalle vaan jatkan sen laidassa olevalle jättömaakukkulalle. Tästä tuli minulle Ylistarossa toinen paikka jo marraskuussa heti Ylistaroon muuton jälkeen. Hautausmaa ja savinen jättömaakumpu, jolta avautuu näköala yli peltoaukeiden. Pysähdyn kummun laidalle intiaanikyykkyyn ja ryhdyn kiikaroimaan. Myöhäissyksyllä havaitsin täällä kaikenlaista, nyt pelloilla on tyhjempää, pikkulintujen ääniä kuuluu hautausmaalta, fasaani rääkäisee pellolla ja närhiä kuuluu kahdesta suunnasta.

Naakkoja lentelee tietenkin täälläkin, kirkonpielessä, nehän ovat kirkollisia lintuja jo kansanperinteenkin mukaan. ”Kun kirkon naakka naaksutteli ja lenteli, tuli kuoleman sanomia siitä kylästä mistä päin naakka lensi.” (Koivisto 1935) Ja hautajaisiahan kirkossa juuri valmistellaan, joten miksipä eivät kuoleman sanansaattajat olisi paikalla.

Tuuli on kylmää vinkkaa ja tuulee peltoaukean yli suoraan kohti. Tuuli tunkeutuu ihoon ja kohmettaa minut nopeasti. On noustava ja käännyttävä pois, suojempaaan takaisin hautausmaalle. Täältä käännyn kuitenkin vielä uudelleen pellon laitaan jäljittämään lähellä rääkäissyttä närheä. Närheä en löydä, mutta äkkiä hoksaan pellolla kyyhkysparin, tarkistan kiikareilla, kevään ensimmäiset sepelkyyhkyt. Ne askartelevat pellolla aikansa ja lentävät sitten parina pois yli lakeuden. Minä palaan polkupyörälle ja jatkan matkaa. Kirkon ovet on avattu vainajaa odottamaan.

IV Kriikun myllyllä

Pyörätietä jatkan alikulkusillan kautta valtatien toiselle puolelle, jossa pyörätie kulkee   Kirkonkosken alapuolisen suvannon laitaa kohti Ylistaron vanhaa keskustaa. Pysähdyn suvannon kohdalla, mutta sorsalintuja ei nyt näy täälläkään, suvannossa uiskentelee vain jäälohkareita muistona menneestä lyhyestä talvesta. Jatkan Kirja-Matin koulun ja vanhan hautausmaan sivuitse sillalle, joka jälleen johtaa Kyrönjoen yli. Sillalla katselen paisuntaa aloittavan kosken kuohuja. Hyvällä onnella täällä voisi nähdä koskikaran, mutta sitä hyvää onnea ei ole nyt.

Vuolaana ja vapaana virtaavaa koskea katsellessani ajattelen omahyväisesti, että sen suojeleminen on osittain minun ansiotani. Kun 1980- luvulla kamppailtiin Kyrönjoen loppujenkin koskien voimalarakentamisesta osallistuin kynällä vastarintaliikkeeseen. Lopulta jokivarren asukkaiden ja luonnonsuojelijoiden vastarinta tuotti tulosta ja minä sain istua ympäristöministeri Kaj Bärlundin autossa haastattelemassa ministeriä, kun joesta tehtiin suojelupäätös ja voimalarakentamisen sijaan toteutettiin vain tulvasuojelu. Käsittääkseni voimayhtiötä lukuunottamatta kaikki nykyään ovat tyytyväisiä siihen että tulvasuojelu toteutettiin ilman voimaloita.

Hytisen vilusta kun tulen vastarannalle jossa oikealla puolen tietä vanha kolmikerroksinen harmaa mylly ja vasemmalla museomylly, jossa nykyään järjestetään pieniä tapahtumia myyjäisistä kahvikonsertteihin. Parkkeeraan pyöräni pysäköintialueelle ja kapuan rinnettä alas myllyn alakerran ulkoportaalle tuulensuojaan istumaan, yläpuolella on lankkusilta joka johtaa myllyn toiseen kerrokseen.

Kriikun mylly on harvinainen kolmikerroksinen mylly joka on rakennettu 1870-luvulla ja toiminut 1950-luvun lopulle. Mylly on nykyään suojelukohde jonka olemassaolon suunniteltu voimalarakentaminen olisi uhannut, ainakin se olisi hävittänyt kauniin Kirkonkosken myllyn takana. Minä olen suojellut tämän maiseman, ajattelen siinä porraskivellä istuessani ja ihmetellessäni. Pitkään en kuitenkaan ehdi ylpistymään, sillä heti sen jälkeen kun olen istunut porraskivelle, lentää vaalea pulu paikalle, lankkusillan yläpuolella olevaan pihalampun kupuun ja – KÄÄK! – paskantaa poskelleni! Tällaista ei ole ennen tapahtunut. Paska kopsahtaa poskeen ja tähtäys on tarkka, sillä lankkujen välissä on vain parin sentin rako, josta pulu onnistuu tuotoksellaan osumaan naamaani.

Olen umpikohmeessa. Tästä läpikotaisesta palelemisesta tulee mieleen nuoruuden lintuharrastusajat ja muuttolintuaikaiset pyörävaellukset Piolahden lintutornille. Aamuyöt olivat hyytävän kylmiä ja joka kerta linturetkellä ensimmäiset tunnit lintutornissa kohmettivat minut juuri tällaiseen vilusta läpikotaisin hytisevään olotilaan. Olen tuulensuojassa ja aurinko paistaa, mutta ei lämmitä. Hieman tärisevin käsin kaadan kahvia mukiin ja juon sen. Syksyllä näin täällä ollessani muuttavia joutsenia, mutta nyt keväällä joutsenet ovat tainneet muuttaa ohitseni, en ole nähnyt vielä ainoatakaan koko kevättalvena vaikka päämuutto lienee mennyt jo ohi ja joutsenet ovat töräytelleet pääosin jo pesimäseuduille pohjoiseen.

Pistän korkin kiinni, termoksen kassiin, otan kaatuneen pyöräni parkkipaikalta ja olen jo lähdössä jatkamaan matkaa, mutta lähtiessä poikkean vielä katsomaan paikalla olevaa opastaulua myllyistä ja vanhasta keskustasta. Ensimmäistä kertaa luen taulun tekstiä vaikka olen nähnyt sen monasti. Löydän siitä kiinnostavan yksityiskohdan Ylistaron historiallisista vaiheista vuoden 1918 sodassa:

28.1.1918 valkoisten ylipäällikkö Paul von Gerich antoi määräyksen että Vaasan rata on katkaistava Ylistarossa ja kaadettava venäläisten sotilasjuna. Käskyä ryhdyttiin toteuttamaan, rata katkaistiin, mutta katkaisukohtaan tulikin ensimmäisenä myöhässä oleva postijuna, joka suistui kiskoilta ja onnettomuudessa veturinkuljettaja ja apumies menehtyivät. Myöhemmin paikalle tulleen sotilasjunan venäläiset sotilaat vangittiin ja seuraavana päivänä järjestettiin Säästöpankilla valkoisten ohimarssi, jonka vastaanottivat postijunassa matkustaneet senaattorit Frey, Pehkonen ja Renvall. Tämä on Ylistaron valkoista sotahistoriaa. Peränevalle on pystytetty muistomerkki näiden tapahtumien muistoksi, mutta missä ihmeessä on Peräneva?


V Kyyränkoskella

Jatkan eteenpäin. Risteyksessä joudun epäröimään hetken. Vasemmalle on viitta Kylänpää 4. En muista olenko käynyt siellä koskaan. Oikealle olisi kotiin sama matka. Kolea viima tunkee ihoon ja ihon läpi sisuksiin. Hytisen. Saanko kylmästä kuolemantaudin. Sisuksissa vilu ja yksinäisyys. Päätän sinnitellä Kylänpäätä kohti niin pitkälle kuin yhtään tarkenen. Ylistarossa ei ole paljon reittivaihtoehtoja. Jatkan siis jokivartta Kylänpäätä kohti. Sinnehän alunperin suunniteltiin ensimmäistä niistä rakentamatta jääneistä voimaloista jotka olisivat tuhonneet koko Kyrönjoen maiseman. Pelloilta ei kuulu kiuruakaan.

Jonkin matkaa poljettuani minut pysäyttää kalastusalueen kyltti. Tarkistan kiikareilla: Kyyränkosken kalastusalue. Kyrönjoessa ja sen edustalla on tavattu yli 60 kalalajia ja arvokaloista joessa viihtyy ainakin meritaimen, kirjolohi ja harjus, joita kaikkia istutetaan jokeen vuosittain "suuria määriä kalakantojen elvyttämiseksi". Voimalarakentaminen olisi tuhonnut nämä kosket, Kyyränkosken ja Kirkonkosken. Mutta miten tuonne kalastusalueelle oikein pääsee, kun tien ja rannan välissä on kynnöspelto, ihmettelen. Kiikaroin Kyyränkosken alapuolta, ei sorsaakaan...

Jatkan matkaa ja ongelma ratkeaa. Pihatie kääntyy rantaa kohti ja siitä pääsee edelleen leiripaikalle kosken rannassa. Paikan vetonaulana on kylpytynnyri, jonka takana vanha harmaahirsinen pieni "mökki". Rakennus paljastuu savusaunaksi, pienimmäksi savusaunaksi, jonka olen koskaan nähnyt. Saunan kuistilla roikkuu narulla neljä kuivunutta saunavihtaa. Koivusta sahattuihin palkkeihin on maalattu runo, jossa on jotain hämärästi tuttua. Arvelen että teksti on vanha kansanruno eikä kenenkään paikallisen runonikkarin käsialaa, mutta on minulla varaa olla väärässäkin:

"Savusaunan lämmittelin,
kivikiukaan kuumentelin,
taitoin haasta koivunoksat,
niistä vihdat valmistelin.

Lyö siitä makeat löylyt,
lempilöylyt leyhyttele,
hämärässä savusaunan,
vierellä virran vihannan

Pese itses puhtahaksi,
hiukset, pää, koko komeus,
vielä vedellä valele
niin on olos onnellinen."

Siinä kohmeisena katselen vanhaa kaunista savusaunarakennusta, klapit olisivat valmiina kuistilla, mieli tekisi haikeasti löylyyn lämmittelemään juuri nyt, mutta eihän sitä nyt toisen saunaa luvatta voi lämmittää. Ihmettelen, miten noin pieneen saunaan muuten yleensä saunoja mahtuu sisälle, jos kiuas on keskellä lattiaa. Mittaan jalkamitalla saunan: noin 3 x 3 metriä. Saunaosan korkeus vajaa 2 metriä ja harjakatto päälle.

Alhaalla tuuli ei tunnu niin. Aurinko paistaa, mutta ei lämmitä. Lauloiko Ultra Bra noin? Tällä hetkellä sanat ovat ytimiä myöten totta. Minä olen katsellut koskea ja tutkinut saunaa tarpeikseni, kapuan rannasta ylös polkupyörälle ja lähden.

VI Kylänpäässä

Mustien peltojen halki eteenpäin. Viima tulee taas aukealla ja vilu tuntuu jalkapohjissa asti, mutta edessä näkyy jotain Ylistarossa harvinaista: metsänreuna. Poljen sitä kohti, tuulensuojaa päin. Metsänlaidassa rannan puolella on kyläseuran maja, jonka ympäristön käyn kiertämässä. Majan ympäristössä kasvaa vanhoja puita. Jonkin puun alta löytyy rykelmä käpyjä, jotka kertovat tikan työmaasta. Varis raakkuu karhealla äänellä ensin etäällä, lentää sitten lähelläni olevan kuusen latvaan ja ryhtyy rähisemään sieltä minulle. Se ei kaipaa seuraani, joten otan vihjeestä vaarin ja lähden taas etenemään.

Kylänpäässä ylitän Kyrönjoen jo kolmannen kerran päästäkseni varsinaiselle kylälle. Täällä on ollut ja on jonkinlainen pieni kauppakeskus, mielenkiintoisimpana yrityksenä lemmikkieläinpalvelukeskus. Taidekoti Musta Hevonen toimii täällä. Olen hyvänpäiväntuttu Taidekodin pitäjän kanssa ja mieli tekisi käydä kahvilla ja lämmittelemässä taidekodissa, jos se olisi talvella auki, mutta ei tietääkseni ole.

Jonkinmatkan päässä edessäpäin on oikealla kädellä majatalo, vanha jylhä kartanomainen punamullattu rakennus: Kesti-Iivari. Sen kohdalla minut pysäyttää, ei itse rakennus, vaan pellolla asteleva kevään ensimmäinen näkemäni töyhtöhyyppä. Orvon oloisena se seisoskelee keskellä kynnöspeltoa näköjään vailla mitään suunnitelmaa. Mahtaako se miettiä, että tuli tehtyä vikatikki, kun pellot kyllä ovat sulat pinnasta, mutta maan alla on syvä routa, ruoka on vähissä eikä kavereita näy missään. Tunnen myötätuntoa. Oma yksinäisyyteni vertautuu töyhtöhyypän yksinäisyyteen.

Joessa on tällä kohdin pieni heinäinen saareke jonka keskellä karikivi kohottaa selkäänsä. Kiven selässä lepäilee heinäsorsakoiras ja saarekkeen rannassa jokea pälyilee toinen koiras sekä naaras. Kevään ensimmäiset heinäsorsat. Onkohan keväämmällä luvassa kolmiodraama vai jatkuuko sovussa polygaaminen suhde, mietin. No, se on heidän asiansa eikä minulle kuulu, enkä vastausta saa koskaan tietää...

VII Kaukolanrannassa

Pyöräilen urheilukentän sivuitse ja vanhan hautausmaan ohitse ja neljännen kerran Kyrönjoen ylitse ja jatkan matkaa uuteen keskustaan ja takaisin Kaukolanrantaan, jossa kivipaatinen levähdyspenkkini odottaa jo minua. Tähän pysähdyn, jään, omaan paikkaani. Istun siinä kylmällä kivellä, mutta päivä on jo puolessa ja aurinko alkaa lämmittää vähitellen. Vilu haihtuu jäsenistä pikkuhiljaa. Selkä tuuleen istuen olo tuntuu lähes onnelliselta tällä paikalla, tässä hetkessä, nyt.

Katselen sulaa, johon nyt on ilmestynyt lintuelämää, sen takana vastarantaa ja lähes pilvettömäksi pyyhkiytynyttä taivasta. Mustavariksia lasken lennossa sinne tänne kaikkiaan 12. Joessa ui heinäsorsia pienissä ryhmissä, kaikkiaan 10 lintua. Äkkään isokoskelon joka lipuu yläjuoksulta alas paikkaan hitaasti virran mukana, keula pystyssä, ylväänä kuin viikinkilaiva. Kevään ensimmäinen isokoskelokoiras, arvostaan tietoisena, on lintuvaeltajan silmään sanomattoman kaunis näky. Ja äkki noin metrin korkeudella vedenpinnan yläpuolella lentää ylävirran suuntaan sitä vastaan harmaavartaloinen haapanakoiras, jonka lentoreitti ylittää isokoskelon aivan kohdalta. Haapana kräähäisee koskelolle tervehdyksen kohdatessa. Muuten linnut ovat vaiti. Hauska kohtaaminen ja ikäänkuin kunniatervehdys ylilennolla, syöpyy katsojan silmään ja mieleen.

Minä muistan kassissa olevat eväät, syön ne pois, juon termoksen kahvista tyhjäksi. Istun pitkään antaen ajatusten virrata vapaasti omia uomiaan, kuten tämän paikan ohitse virtaa omaa uomaansa mereen asti valjastamaton kahlitsematon Kyrönjoki. Korviin alkaa kuulua kirkonkellojen kumu. Siellä vainaja nyt odottaa alttarilla, hänet siunaillaan ja kannetaan maan poveen. Jokin muistopuhe haudalla, virsi arkun ääressä ja lopulta hiekkaa päälle. Ihminen on kokonainen vasta kun hän on kuollut, taisi Saarikoski joskus sanoa. Minä pakkaan kassini, nousen satulaan ja lähden ajamaan viimeisen etapin Ylistaron asemanseutua ja kotia kohti.

(Ylistaro 15. - 19.3. 2014)

Kävelyvaellus 20.3.2014

Kevätpäiväntasaus

I Metsän löytäminen

Olen pakannut kassiini muistivihon ja termokseen kahvia. Ripustan kiikarikotelon roikkumaan olkapäältä ja lähden. Lähden kävelemään metsää kohti. Niin, olen löytänyt Ylistarosta metsän ja reitin miten metsään voi päästä. Olen tarkistanut kartasta, että metsän läpi kuljettuaan pääsee asuntoalueelle ja siitä eteenpäin kirkonkylän keskustaan.

Kuljen Möllintien päähän, siitä linja-autopysäkille ja pysäkin kohdalta yli tien. Metsään lähtee tästä epätasainen tukkitien ura, vain muutaman kerran jollain metsäkoneella ajettu. Tavallaan polku tai kaksi rinnakkaista polkua pyöränakselin verran erossa toisistaan. Kun on satanut lunta on vaikea nähdä millaiseen paikkaan astuu ja jalat lipsahtelevat. Jalassa on kumisaappaat koska lumen alla on jääpaikkoja, ohutta jäätä ja sen alla äkkiä lätäkössä suovesi.

Olen kulkenut polun alkua kahdesti aiemmin ja tiedän että polku paranee kauempana, parinsadan metrin päässä. Sinne kuljin ensimmäisellä kerralla reitin löytäessäni, mutta silloin lähdin kotoa vasta kun oli jo hämärää ja oli palattava täältä takaisin. Toissapäivänä yritin uudelleen, mutta yksinäisyysahdistus alkoi huimata, pysäytti minut ja löi kyykkyyn niin että hädin tuskin pystyin hengittämään. Yritin kolmasti nousta ylös, mutta huimasi, lumi sokaisi silmät enkä pystynyt etenemään. Rintakehässä kiersi jokin sanaton hätä. Jouduin palaamaan omia jälkiäni pitkin takaisin.

Kun olen päässyt sen verran metsään, että valtatien liikenne on lakannut repimästä korvia, pysähdyn ensimmäisen kerran kuuntelemaan. Katselen metsää, joka oikeastaan ei ole mikään metsä. Tässä on ollut räme, joka on nujerrettu parin metrin syvyisillä suo-ojilla. Siihen on istutettu puupelto, mäntyä tasaisin välein kasvamaan ja tuottamaan rahaa omistajalleen. Männyt ovat nuoria, keskenkasvuisia ja tasamittaisia.

Ajattelen, että tällaisessa metsässä ei viihdy lintukaan, mutta olen väärässä. Alkaa kuulua hiljaista kutsuääntä. Pieni parvi hippiäisiä ja tiaisia liikehtii puissa. Utelias talitiainen tulee katsomaan outoa kulkijaa läheltä. Kauempana puussa hyörii hömötiainen ja hippiäiset ääntelevät etäämpänä näkymättömissä.

II

Kävelen eteenpäin ja mietin kävellessä ajatuksiani kun kulku-ura paranee kuljettavammaksi. Mietin puupeltoa ja mäntyrämettä. Ajattelen että ympärillä levittäytyy puutarha, sillä nämä puuthan ovat istutettuja ja kasvavat tasamittaisina kuin sotilaat riveissä ja jonoissa. Siinä on kokonainen prikaati varusmiehiä seisomassa asennossa, jalostettuja, valioluokkaa rodullisesti. Ihmettelenkin äidinkieltä; miksi ihmeessä puutarhuria nimitetään puutarhuriksi? Eihän hänellä ole juuri mitään tekemistä puiden kanssa. Puutarhoja on enimmäkseen pihoissa, joista puut on kaadettu ja tilalla kasvaa nurmi. Puutarhuri kasvattaa enimmäkseen kaikkea muuta kuin puita: kukkia, marjapensaita ja sen sellaista. Kasvitarhuriksihan häntä ennemmin pitäisi nimittää. No nykyäänhän on keksitty puutarhurille sivistyneempikin nimi, hortonomi. Se särähtää korvaan horolta.

Mietin muutakin. Mietin yksinäisyyttäni joka talven mittaan on syventynyt lähes psykoosin partaalle hetkittäin. Olen ihmetellyt miksi ystävät ovat lakanneet soittamasta, miksi yhteydet ovat katkenneet kaikkialle pian Ylistaroon muuton jälkeen. Tunnen yksinäisyyden ja ahdistuksen kehän ympärilläni nytkin, metsässä, missä yritän antaa sille köniin, seuranani metsän linnut.

Ajattelen että tämä yksinäisyys kehii ahdistusta ja ahdistus kutoo yksinäisyyden seittiä ympärilleni ja tähän koteloon olen ollut viimeiset viikot tukehtumassa. Että itse kehitän tätä yksinäisyyden tunnetta itsessäni ja luon tätä ahdistusta joka kasvaa ja levittäytyy sitten ympärilleni.

Mutta kuitenkin olen itse voimaton, pulassa. Sitä alussa jotenkin itse luo ahdistuksensa ja yksinäisyytensä, mutta kun kelkka on kerran lähtenyt liikkeelle ja pyörii kehäänsä, ei jarruja eikä ohjaimia enää löydy, että saisi tämän kierteen pysäytettyä. Lopulta kun on katsellut päälle kaatuvia seiniä asunnolla riittävän pitkään, ahdistuksen kehä tunkeutuu ohimoon kuin poraisi reikää omaan päähänsä. Siitä tulee linnunpönttö - ja viheltää. Ja itse yrittää karkuun edes jonnekin ulos - jos jaksaa.

III

Tulen pienten peltosuikaleiden välistä siihen paikkaan jonka olen katsonut kartasta. Asutuksen reunametsikköön. Tässä edessä avautuu laaja kallioinen mäki ja sen ympäri kulkee leveä kunnostettu kävelypolku. Toiselle kädelle kävelytie vie mäen taakse omakotialueelle, toiseen suuntaan en ole varma minne se johtaa. Päätän lähteä sinne päin.

Ensin seisahdun kuitenkin hetkeksi ja katselen kukkulaa. Tällä mäellä kasvaa oikeita puita, vanhoja mäntyjä ja lahovikaisia haapoja, joiden kylkiä tikat ovat vuosien saatossa kolonneet. Minulla on mukana kassissa äidiltä lainassa oleva idioottikamera, ja tekisi mieli kuvata jotain, mutta kamera syö filmiä jonka kehittäminen on sen verran kallista, ettei näitä kuvia koskaan luultavasti tulisi teetettyä. Katselen vain.

Jatkan metsikön ja pellon välissä menevää kulku-uraa jossa on jäljet jonkinlaisista kärryistä. Jäljet hämmästyttävät, koska kärryä ei näyttäisi vetäneen hevonen vaan ihminen. Ainakin urien välissä kulkee ihmisen jalanjäljet. No ehkä hevonen kuitenkin on mennyt edellä ja mies kärryjen perässä niin että hevosen jäljet ovat peittyneet askelten jälkiin. Melko oudolta nuo jäljet kuitenkin näyttävät ja mitä ihmeen tarkoitusta varten täältä ylipäätään on tarvinnut kaksipyöräisillä kärryillä mennä. Ajattelen että tämä on taas näitä ylistarolaisia erikoisuuksia.

Oikaisen mäen laidasta kulkutieltä ylös mäelle pienempää polkua pitkin ja tulen seuraavaan pysähdyspaikkaan.

IV Riihellä

Pellolla on pari uhanalaista latoa edelleen pystyssä, mutta täällä metsässä, mäen reunalla on latoa suurempi harmaalautainen rakennus, jonka luona pysähdyn jälleen kuuntelemaan ja ihmettelemään. Siitä on 40 vuotta kun olen viimeksi oleillut maatalossa ja oikosulku aivoista estää saamasta mieleen mikä sen rakennuksen nimi on, joka on latoa suurempi ja jossa leikkuupuimuria pidetään.

Soitan kansanperinnetieteilijälle töihin, eikä hän ilahdu kysymyksistäni. ”Mikä on tämä latoa suurempi harmaa ikkunaton rakennus metsän laidassa peltojen läheisyydessä, jossa keskellä molempia pitkiä sivuja on pariovet kulkea rakennuksen läpi? Siitä on katto romahtanut niin että jäljellä on vain harjakaton tukihirret. Katto- ja lattialaudat on sahattu polttopuiksi. Siinä on säilytetty leikkuupuimuria.” ”Se on riihi.” ”Kun tämän riihen ovenpielessä on haka, niin mikä on tuo U:n muotoinen ruostunut rauta, joka isketään oven pieleen ja johon haka pujotetaan, että ovi pysyy kiinni?” ”Se on säppi. Ovi laitetaan säppiin ja hullut pistetään säppien taakse.” ”Mikä on tämä säpissä roikkuva molemmista päistä teroitettu ja eri tavalla mutkalle väännetty rauta? Tiedän mitä sillä tehdään, puhdistetaan hevosen kavioita, mutta en muista sen nimeä. Sitä kysytään usein ristisanatehtävissä.” ”Minulle tuli nyt asiakas, hei.”

Olen vain tässä, intiaanikyykyssä ladon pielessä ja kuuntelen mahdollista kevättä, vaikka nyt on takatalvi ja uutta lunta tullut maahan kymmenkunta senttiä, pohdin. Pohdin ladon historiaa ja sen yksinäisyyttä täällä metsänlaidassa, etäällä maatilan päärakennuksista, joita en ole nähnyt matkani varrella missään. Unohdusta, hylätyksi tulemisen tunnetta. Olen kuitenkin saanut puhelimella yhteyden ihmiskuntaan ja ryhdyn miettimään puhelimen ja viestinnän merkitystä ja syytä tähän omaan yksinäisyyteeni. Pari ystäväähän on kuitenkin soittanut minulle edelleen lähes päivittäin ja äiti on soittanut kerran viikossa, joten ei minun pitäisi olla täällä Ylistarossa ja kotonani niin yksinäinen kuin olen. Mutta kun marraskuussa vietin viikon tupaantuliaisia ja syntymäpäiviäni, eikä kukaan tullut, eikä kukaan Tommia lukuun ottamatta ole tullut sen jälkeenkään muuta kuin jonkin asian - kuten muutossa unohtuneiden tavaroiden - kanssa. Siitä muutosta on pian neljä kuukautta.

Ihmettelen tätä, miten ystäväni ovat kadonneet taivaan tuuliin viimeistään Ylistaroon muuton jälkeen. Minulta, kun valitan yksinäisyyttäni, kysellään: ”Mitä olet itse tehnyt, jos ystäväsi ovat hävinneet?” Siinäpä se. Jos tietäisin en ihmettelisi. Lopullinen kato alkoi käydä heti marraskuun alussa Ylistaroon muuttaessani. Tietääkseni en ole hirveästi soitellut ihmisille öisin, en puhunut sopimattomia ympäriinsä enkä ympäripäissään. Ainoa mikä on olennaisesti muuttunut on, että minulla ei ole nettiä, pystyn olemaan kuulolla ihmiskuntaan vain kirjastojen aukioloaikaan. Silloin muut ovat omissa töissään tai toimissaan, enimmäkseen.

V Paikan siimeksessä

Mietin yksinäisyyttä vaikka juuri yritän selättää sitä – ja juuri siksi. Tässä yksinäisen riihen siimeksessä yksinäinen vaeltaja istuu intiaanikyykyssä ja miettii. Jokin vikahan tässä tilanteessa tai minussa on oltava; muuten en tähän yksinäisyyden tunteeseen olisi joutunutkaan. Yksinäinen tiainen laulaa soidinääntä puussa kevättä rinnassa, mutta vailla puolisoa, toistaiseksi. Tämä tunne on käytävä läpi, se on selitettävä itselleen, että siitä pääsisi yli, mietin. Ja mietin lisää yksinäisyyttä ja ahdistusta, joka on kalvanut luita ja ytimiä talvenselän yli, niin että olen nyt paniikin partaalla tässä: metsässä, kuitenkin suojassa...

Muistelen 1990-lukua, jolloin myös elin yksinäisyyden aikaa, tuolloin Kemissä. Koko 90-luvulla minulla ei ollut puhelinta. Asuin puutalon vinttihuoneessa. Alaovi oli lukossa ja ihmiset joutuivat kylään tullakseen heittelemään kiviä toisen kerroksen ikkunaani. Ja lakkasivat käymästä sitten kun kännykät keksittiin. 90-luvun alun tapasin ihmisiä kulttuurikapakoissa, lopulta kun kännykkäkausi oli saanut kaikki valtoihinsa, en enää tiennyt missä kaverit kulloinkin kulkivat, ikkunoihini ei heitelty kiviä, ystävät katosivat. Muuan sinnikäs hieman toistasataa kiloa painava ihailijatar kyllä yritti sisään palotikkaitakin pitkin niin että tikkaat piti sahata poikki 2,5 metrin korkeudelta, jonka seurauksena ihailijatar paukutteli rautakangella alakerran seinistä mineriitit hajalle ja löi yhdestä ikkunasta ruudut alakerran vuokralaisen sänkyyn keskellä yötä.

Niin, joku ystäväni vihjaisi skypestä. Että se on ilmainen ja ihmiset skypettävät nykyään tietokoneella kun siinä on kuvakin. Minä en tiedä mikä koko skype on. Kaksi kertaa olen nähnyt käytettävän sellaista. En kyllä myöskään tiedä mikä twitter on, vaikka jostain sellaisesta puhutaan nykyään radiossa ja tv:ssä päivittäin. Olen jäänyt viime vuosituhannelle. Olen iloinen että minulla on nykyään vuosituhannen vaihteen Nokia-kännykkä. Ongelmana vain on että en itse kykene noin kolmeen viikkoon kuukaudesta soittamaan kenellekään, kun prepaidista on puheaika ja taskusta rahat loppu. Eikä kukaan soita minulle (kahta ihmistä ja äitiä lukuunottamatta).

Oivallan että vika ei ehkä olekaan ystävissäni tai minussa vaan yhteyksissäni. Modernin teknologian kannalta olen lähes yhteydettömässä tilassa ja se kai johtaa siihen, ettei ketään yhteydenpito kiinnostakaan. Ystävät katoavat koska olen enimmäkseen yksisuuntaisen puhelimen, ainoana tv-kanavana näkyvän kakkosen ja kanavansiirrolta jumiutuneen radionauhurin Radio Puheen varassa yhteydessäni muihin ihmisiin.

Olen riihen varjossa istunut niin pitkään että vain nivelet naristen pääsen ylös, eikä minulla tunnu olevan jalkoja ollenkaan. Kun jalat vihdoin löytyvät, kierrän termoksen kupin takaisin kannen päälle, pakkaan kahvitermoksen kassiini, päätän sittenkin ottaa valokuvan haasta ja säpistä ja siinä roikkuvasta raudasta, jolla puhdistetaan hevosten kavioita. Ikään kuin valokuvaisin. Senhän voi tehdä ilman filmiäkin. Ja lähden jatkamaan matkaa tähän asti minulle kulkemattomia polkuja pitkin.

V Hiihtoladulla

Jatkan matkaa polkua pitkin pellon reunaa, siitä kärrytietä metsäniemekkeen ympäri eteenpäin. Tulen kävelytien risteyksen joka varsinaisesti on ohikulkevan hiihtoladun sahanpurutettu ura. Risteyksestä otan suunnan kirkonkylää kohti. Kuljen uraa pitkin kahden peltokaistaleen välissä. Katselen peltoja: ei lintuakaan. Yhtään kiurua en ole vielä kuullut ja hetkellinen takatalvi on palauttanut takaisin etelämpään vielä kuulemattomatkin.

Tulen kävelypolkua – joka ei ole polku vaan ladunpohja – metsän sisään ja uuteen risteykseen. Ymmärrän että tässä ladun täytyy tehdä lenkki, joten voin jatkaa kumpaan suuntaan tahansa, ja niin aion jatkaakin. Risteyskohdassa minut yllättää kuitenkin paskahuusi. Päättelen että latureitti voi olla enintään parin kilometrin mittainen, mutta hätäisimmille hiihtäjille tänne reitin puoliväliin on laitettu moderni huussi, jotta he voivat paskoa rauhassa odottaen jälkijoukkoa saapuvaksi paikalle. Jotain hyvää Seinäjoen kaupunki sentään on saanut aikaan sen jälkeen kun Ylistaron kunta neljä vuotta sitten liitettiin Seinäjokeen: Palvelut on lakkautettu pääosin, mutta tilalle on saatu paskahuusi keskelle metsää kilometrin päähän kylältä.

Minä en käytä tätä Seinäjoen kaupungin palvelua, vaan kusaisen huussin taakse ja kuuntelen samalla linnunääniä, tiaisia lähipuissa. Niillä soi äkkinäisestä lumen uudelleentulosta huolimatta kevään sointi linnunlaulussa, kiihkoa ja kaipausta. Kaipauksesta en tällä etapilla nyt puhu, vaan jatkan matkaani jompaankumpaan suuntaan valiten vahingossa oikean.

Kuljen eteenpäin ja yksinäisyys siinä kävellessä ja miettiessä lyö sittenkin halolla päähän. Muistan tuttavan sanat taannoin: Yksinäisyyteen kuolee Suomessa joka päivä vähintään yksi vanhus. Yksinäisyys on kuolemanvakava sairaus. Minä poden kuolemaan rinnastettavaa syli-ikävää. Tuttava aikoi ryhtyä mielenterveysongelmastaan huolimatta ja sen tähden vapaaehtoiseksi yksinäisten vanhusten seuranpitäjäksi. Maanisdepressiivisyydestä johtuva eläkkeellä olo antoi aikaa ja omat yksinäisyyden kokemukset potentiaalia tähän tukityöhön.

”Kaksi vuotta olin Kemiin muutettuani sairaudestani johtuen täysin yksin. Minä tiedän mitä yksinäisyys on”, hän kertoi. Lohdutti kun podin omaa pahinta yksinäisyyttäni kevättalvella paeten välillä henki kurkussa Ylistarosta äitini siipien suojaan. Silloin ajattelin, että ne jotka eivät koskaan yksinäisyyttä, pakotettua yksinäisyyttä, ole koskaan kohdanneetkaan eivät voi tietää miten tappavalta se voi tuntua, se että puhelin on mykkä ja seinät kaatuvat päälle ja ulkona ei kelien ja ahdistuksen tähden jaksa liikkua, eikä jaksa nostaa rullaverhoja ylös aamuisin.. Niin, minun ikäisillänihän on yleensä perheet, ystäviä, tukiryhmiä, verkostoja, minä vain olen ollut talven yli hyvin heikon narun varassa, se naru on muistuttanut hirttoköyttä.

Yksinäisyys ei anna periksi. Se huutaa päässä ja koputtelee sisältä päin rintakehään kunnes äärimmäisessä pisteessä itsesuojeluvaisto alkaa toimia.

VI Yllättävä kohtaaminen

Arvioni mukaan lähestyn asutusta, kun vastaani tulee yllättäen ihminen, ensimmäinen ihminen tänään, jos autojen metallikuorien sisään suojautuneita ei lasketa. Noin äitini ikäinen ripeä harmaahapsinen mummo kävelee pitkin kävelypolkua minua kohti. Äitini kyllä närkästyisi jos lukisi tämän ja sanoisin vanhus. Hän ohittaessaan katsoo kohti ja niin hampaitteni aidan takaa lipsahtaa ensimmäistä kertaa moneen päivään elävälle ihmiselle lause.

Kysyn mihin päin pitäisi mennä että pääsen kylälle ja mihin päin nyt kulkemani kävelytie johtaa. Hän sanoo, että yhtä hyvin voin mennä siihen suuntaan mistä olen tullut tai tähän, tämä tekee ympyrän ja päätyy samaan pisteeseen. Sanon, että en ensinkään ole tullut ”täältä päin” vaan Asemanseudulta metsän poikki ja polkuja pitkin, enkä ole koskaan ennen ollut täällä. Hän hämmästyy tätä vähän. Kysyn pitkäkö lenkki tämä sitten on. Noin pari kilometriä.

Hän: ”Lähdin katsomaan pääsisikö täällä kävelemään, mutta jälkiä onkin täällä paljon.” Minä: ”Koiranulkoiluttajia näköjään liikkuu täällä. Minä tulin metsän kautta kun täällä ei tuule niin paljon kuin tuolla aukealla.” Hän: ”Niin, tuolla aukialla kyllä tuuloo.” Minä: ”Täällä on kyllä ihan kaunis päivä, kun aurinkokin paistaa. Hyvää kevättä.”

Hyvänen aika. Minähän olen puhunut ihmisen kanssa muuallakin kuin kaupassa kassalle (kiitos, ei tarvitse kuittia), kirjastossa virkailijalle (menisin nettiin... pääsenkö vessaan...) ja puhelimessa (tommi soittaa: mitä hallintomies...minä: poden yksinäisyyttä, nyt loppuu akku)!

VII Valoa kohti

Tulen sahanpurupolulta kylätielle ja jatkan sitä kuvittelemani kylän suuntaan. Yhytän kolme käpytikkaa parinkymmenen metrin päässä toisistaan. Yksi syö urpuja koivunlatvasta, toinen askartelee kävyn kanssa sähkölinjassa ja kolmas koputtelee valopylvään kylkeä. Fasaani pelästyttää minut pakohuudollaan ja lentää yskien etäämmäs pellolle. Olo on tyhjä ja melkein onnellinen kaiken ahdistuksessa kieriskelyn jälkeen.

Tommi soittaa ja katkaisee yksinäisyyden kehän: "Mitä hallintomies..." "Tuota, puhelin piippaa akun loppumista, tämä taitaa katketa, moi" Valitsemani tie on väärä ja tulen maantielle puolen kilometrin päähän keskustasta. Käyn kirjastossa ja saan selville että se rauta jolla hevosen kavioita puhdistetaan on yksinkertaisesti kaviorauta. Kyllä kirjastossa tiedetään.

Jatkan Kaukolanrantaan. Joki on jään ja lumen peitossa. Istumakivessä kapea kaistale sulaa laitaa. Siihen istun katselemaan takatalvea tai kevättä, kumpana tämän nyt haluaa nähdä. Aurinko hohtaa vaimeasti harmaanharmaan kermaisen pilviverhon läpi. Talitiaiset ja viherpeipot laulavat kevättä. Kaksi mustavarista lentää kalmanhiljaisina yli. Fasaani lentää matalalla joen yli iskien siivillään alkuvauhdin ja liitäen sitten loppumatkan tälle rannalle kuin purjelentokone.

Juon termoksen tyhjäksi jo kylmentynyttä kahvia ja käännyn kotiinpäin, kuljen valtatielle ja sen ali Mällikkäläntielle ja siitä kotia kohti. Vielä kerran kotimatkalla ajatus askartelee yksinäisyydessä ja yhteydettömyydessä, vaikka epätoivo on päivän mittaan jo antanut periksi. Mietin kadonneita yhteyksiäni.

Minähän perustin 90-luvun lopulla Yhteys-ryhmänkin. Siihen kokosin alunperin muutamia lappilaisia ammattimaisia taiteentekijöitä "kadulla vastaantulon periaatteella" ja järjestimme vuosien varrella näyttelyitä pitkin Suomea periaatteessa Helsinki-Tampere-Turku Bermudan kolmion ulkopuolella. (Yksi näyttely osui sen sisäpuolellekin, kun Jouni Ojutkangas omisti jossain välissä koulun Alastarosta.)

Yhteys-ryhmän kautta yhteydet taiteilijoiden välillä säilyivät toistakymmentä vuotta vaikka esimerkiksi itse muutin henkiseen maanpakoon Kemistä jo 2001. Mutta viime vuosina tämäkään Yhteys ei ole enää toiminut. Viimeinen näyttely oli Kemissä pari vuotta sitten ja tauluni edelleen tällä näyttelymatkalla Oulun Kulttuurisiiloon varastoituna.

Niin vähä vähältä vuosien mittaan yhteydet ovat yksi kerrallaan katkenneet Ja nyt kun kävelen kotiin tunnen olevani täysin yksin, vaikka Tommi soittaa uudelleen. Ja tällä kertaa akku todellakin loppuu ja puhelu katkeaa. Niin, poden yksinäisyyttä, mutta ahdistuksen olen jättänyt jonnekin metsään.

Ja kotiin päästyäni jaksan taas hengittää ja seinät lakkaavat kaatumasta päälle. Ja kun saan puhellimen laturiin muuan kolmas ystävä soittaa ja huomaan että ystäviä sittenkin on enemmän kuin nämä kaksi, jotka soittavat lähes päivittäin, ja äiti, joka soittaa sunnuntaisin. Kun poden yksinäisyyttäni ääneen puhelimessa, minut luvataan hakea henkiseen suojakotiin toiselle puolelle Suomea Lahteen.

Ja viikonloppuna tulee äiti ja velipoika vaimoineen, ensimmäiset vieraat tupaantuliaisiin ja kun vihdoin päätän kävelyvaelluksen kirjoittamisen olen jo Lahdessa päivähoidossa ystävien luona. Ja kevätaurinko paistaa ja maanisdepressiivinen rajatila on kääntynyt depressiosta kevätaurinkoisiksi päiviksi ja muuttolintujen saapumisen innostamaksi kevään odotukseksi. Minulla on vihdoin seuraa enkä joudu enää höpisemään Ylistarossa seinille yksin.

Vaelluskirjaa 16.5.2014Tulimme äidin kanssa tänään palvelutaksilla Kristiinan Välikylän mökille. Minä pakoon yksinäisyyden aiheuttamaa ahdistusneuroosia. Täällä tuntuu heti helpommalta hengittää. Vaikka eihän täällä muita ole kuin me kaksi. 

Tulimme iltapäivällä ja kovin paljon tähän päivään ei mahtunut. Pienistin sytykkeitä ja saimme hellaan tulet. Tuon hellan vetäminen on aina aluksi vähän arvoitus, pienistin sytykkeitä, yhteistyöllä tulenteko onnistui ja hella veti. Tein jonkin verran puita lisää.

Viime syksyn puusavotan seurauksena opksat ja rangat ovat jonkinlaisissa läjissä naapurin puolella. Niitä aloin siirrellä omalle tontille. Siinä on puuhaa useammalle päivälle.

Lintuhavaintoja:

Heti aluksi palokärki huuteli reviirillään hakkuuaukean takana. Kun kävin pienellä luontokävelyllä, oli palokärki palatessani siirtynyt pihaan. Pihan toiselta laidalta taas lensi mustarastas metsän suojaan.

Kävellessäni hakkuuaukealla kaksi kurkea lensi matalalla aukeqan yli aivan kuin ne olisivat pelästyneet lentoon aukealta. viime kesänä löysin luultavasti samojen kurkien pesäsuon parion kilometrin päästä.

Pihan yli lensi aiemmin kaksi hanhea, vatsat niin vaaleita että uskoisin kanadanhanhiksi, vaikka kiikaria ei ole mukanakaan.

Pellon laidalta ojien varsilta pelästyi lentoon lehtokurppa ja liro. Kaksi taivaanvuohta aivasteli ohilennolla.

Pihabongattuja lintuja: harmaasieppo, tiltaltti, pajulintu, vihervarpunen, peippo, mustarastas, (kanadan)hanhi, palokärki, hippiäinen, punarinta.

Kukkia: Ketunleivät kukkivat, ahomansikoita multakasassa, pajuissa ja pensaissa lehdenalut, ruusuissa ei ainakaan vielä mitään elonmerkkejä (lienevät paleltuneet viime talvena).
runoihin en saa ainakaan vielä mitään otetta.

Lähden illan viimeisen kerran ulos, tupakalle, kuuntelemaan jos lehtokurppa sattuisi lentämäänn mökin yli.

Melko koleaa. Päivällä noi 10 astetta, yöksi lämpötila laskee kai lähelle nollaa.

Illan lintuja ja ääniä pihassa: räkätti, punarinta, lehtokurppa 2, naurulokki, kala/harmaalokki, teeren pulinaa pelloillt, pellolla hemppo ja pajusirkku.

Yöllä huuhkajan ääni
kuuluu ikkunan läpi
sänkyyni asti.

Vaelluskirjaa 17.5.2014

Päivällä vaelluksella metsässä, joka ei enää ole mikään metsä; se on kuin puusarkoja suurten hakkuuaukioiden välissä. Metsiä taas halkovat kahden metrin syvyiset ojat, joita ei pysty ylittämään juuri mistään kohdasta kunnolla.

Takaisin tullessa kuljin ensin sorattua metsäautotietä, joka oli rakennettu tuhdiksi kuin ratapenger, joka lähistöllä kulkeekin, kiskot vain on poistettu, koska yhteiskunta kehittyy. Metsäautotie päättyi lopulta hakkuuaukion laitaan. Jatkoin traktorinuraa kunnes polut aina vain kapenivat ja lopulta päädyin takaisin maantielle hakkuuaukion laitaa pitkin noin viiden kilometrin lenkin jälkeen, sen verran hakkuuaukeiden kiertäminen kesti.

Joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten täällä oli soista ja naavaista kuusimetsää tämä kaikki, metso asusti mökin lähistöllä, hirvellä oli vakituinen makuu torpan nurkalla, helmipöllö puputti välillä pihan laidallakin, äiti löysi pihasta pyyn pesän ja minä tuon hakkuuaukion keskikohdan paikkeilta lehtokurpan pesän jossa oli kolme munaa, silloin, joskus. 

Kaikki on menetetty. 

Jatkoin rankojen siirtämistä naapurin puolelta tontin laitaan. Katselimme äidin kanssa kirjosiepon pesäpuuhia. tällä tontilla on poikkeuksellisesti kaksi koirasta ja yksi naaras, joka hautoo pesässä, koiraat käyvät pesäpöntöllä vuoroin miettimässä kumpi mahtaa olla isä. Talitiainenkin eksyi pöntölle ja seurauksena oli kova taistelu. Tintti saa kyllä kirjosiepolta siipeensä. Varmuuden vuoksi nämäkin kirjosiepot ovat valloittaneet kaikkiaan neljä pönttöä pihasta, vaikka vain yhdessä on pesä.

Testailin uutta kameraa jonka sain ilmaiseksi ystävältä. Tähtäsin sillä kirjosiepon pesäkoloa, mutta linnut karttivat kuvaajan. Kiersin pihan dokumentoiden kameralla. 

Illalla vielä Bergvikintietä joelle. Ei mitään erityistä. Tiukanjoen rantojen vehreydestä otin yhden heittolaukauksen ja talsin takaisin mökille.

Pihabongausta: Taivaanvuohi, haarapääsky, kirjosieppo pesä, kalalokki, naurulokki, kulorastas, metsäkirvinen, sepelkyyhky, palokärki, kanahaukka.

Pelloilla ja metsässä: metsäviklo, pajusirkku, kuovi, töyhtöhyyppä, kottarainen.
Ei runon pätkääkään tänään.

Vaellus luontopolulla Kristiinassa 20.5.2014

I

Aamulla kello 8 lähdin koulubussilla Kristiinaan, kun vesi, muut juomat ja ruoka alkoivat kaikki olla loppu.

Täällä bussit eivät kulje kuin Helsingissä. Paluu takaisin oli kello 15 samalla koulubussilla.

Ajattelin, että minulla on aikaa kaikenlaiseen, tavata ystäviä, sillä Kristiinassa minulla niitä vielä on, vaikka kaikkien puhelinnumerot ovat vuosien varrella kadonneet.

Mutta lähdinkin luontoretkelle.
Pohjoislahden perukassa on lintutorni ja siitä lähtee luontopolku lahdenpohjan eli Fjärsdsgrundin kautta Tiukanjoelle, jonka yli Tiilitehtaanmäelle on juuri rakennettu 150 000 euron riippusilta luontoretkeilijöille.

Niin, tähän luonnonsuojeluun. Täällä lahdenpohjassa oli muinoin tiilinen panimorakennus ja lintutorni. Lahdenpohja oli nuoruudessani Suomen parhaita lintulahtia kaislikkoineen ja niitä reunustavinen avovesineen. Lahdella saattoi tavata lähes kaikki Suomessa pesivät sorsalintulajit. Nokikanaakaan en nähnyt tänään. Syyllisiä ovat lahden rehevöityminen ylenpaltisesti sekä itäpuolelta aikanaan tarhasta karanneet minkit.

Suojeluprojekti käynnistyi kuitenkin lahden toiselta puolelta, Tiilitehtaanmäeltä. Tiilitehdas on hävinnyt ajat sitten, mutta nimi on säilynyt. Täällä on vanhaa hakamaata ja runsaasti katajapensaikkoa. Rantaan kulkevan kävelytien varressa on kaunis lhto, jossa muun muassa pikkutikka on vakioasukas. Katajissa viihtyvät ja pesivät punavarpuset ja viherpeipot. Kasvillisuudesta löytyy harvinaisuuksiakin.

Tänne hakamaalle ryhdyttiin joskus 90-luvulla suunnittelemaan 18-reikäistä golfkenttää. Kun isävainajani ei ollut golfkerhon jäsen hän vastavetona perusti Kristiinan promenadikerhon ja vaati aluetta rauhoitettavaksi.

Suojeluajatus sai tuulta purjeisiin ja hanke laajeni koskemaan koko Pohjoislahden perukkaa. Metsähallitus ja kaupunki vaihtoivat maita ja nykyisin Pohjoislahti, Fjärdsgrund ja Tiilitehtaanmäki ovat Natura-aluetta Lervikeniin asti.

Rantojen hoidosta ovat vastanneet alueella kesäisin laiduntaneet skotlannin yläman naudat, jotka nyttemmin ovat vaihtuneet johonkin toiseen maatiaiskarjarotuun. Luontopolku on kunnostettu niin helppokulkuiseksi että sitä jotkut "luonnonystävät" painelevat mönkijälläkin.

II

Minä kävelin kaislikonrantaa lintutornille, joka on uusittu. Tornien taistossa siellä nähtiin keväällä 72 lintulajia. Minulla ei ollut kmukana edes kiikaria, mutta kiipesin torniin katsomaan Pohjoislahden kauniita kaislikkorantoja. 

Useampikin ruokokerttunen lauloi sinnikkäästi. Pajusirkkuja kuului siellä täällä. Rentukat kukkivat rantasavikossa täydellä terällä. Laulujoutsenpari oli rantautunut pesimäpuuhiin turvesaaarekkeelle. Meriharakoiden äänet halkoivat silloin tällöin ilmaa.

Opastaulun mukaan alueen lajistoon kuuluu myös merikotka ja viiksitimali. kumpaakaan en ole täällä koskaan nähnyt, timalit ovat kuulemma kadonneet kaislikosta pari vuotta sitten. Silloin kun minä nuoruudessani harrastin lintuja viiksitimali oli nimeltään partatiainen, eikä sitä oltu nähty Suomessa oikeastaan missään. 

Nuoruudessani merikotkan sijasta kalasääski oli lahdella jokapäiväinen kalastajavieras. Tiiroja ja lokkeja alueella näkee runsaasti. lintutornissa muuan ystäväni majaili makuupussissa yhden kesän jouduttuaan vaimonsa toimittamana ulkoruokintaan.

III

Minä jatkan luontopolkua pitkin lahden reunaa etenpäin. Löysin kesän ensimmäiset kukkivat ahiomansikat. Räppäsin kuvan niistä ja vieressä kasvavista punaisista kukista joiden lajista nyt käydään kiistaa fbssä, imikkä vai tervakukka?

Luontopolkua pääsee kahta reittiä, mutta lyhyemmän polun kulun esti aita ja siinä kyltti: "Pääsy kielletty, laidunalue". Vaikka portti oli auki eikä naudoista näkynyt häntääkään kiersin idemmän kaavan kautta.

Polku kulki pitkin Carlsro-puron rantaa, jossa puroa oli parannettu keinotekoisilla pohjapadoilla. Ahven nousee kutemaan tänne niin että kaupungin pumppuasemalta pikkupojat (ja ehkä minäkin) onkivat ahvenia ilman matoa pelkillä koukuilla, koska siinä oli kalan nousulle sulku. Kolmihaaraisen koukun käyttö oli kyltin mukaan kielletty, koska sillä olisi noussut kolme ahventa samalla nostolla. Muistan kalojen kuhinan kutuaikaan tammetun puron alapuolella.

III

Kun on ylittänyt lahdenpohjan kaislikkoalueen polkua ja pitkospuita pitkin (ovat keksineet laittaa tänne jopa mustasta muovista tehtyjä pitkospuita kokeiluna Suomessa, muovi on kuulema pitkäikäisempi kuin puu pitkospuuna!) tulee vanhaan havumetsään, oikeaan metsään, joita Pohjanmaalta saa etsiä. 

Kuljeskelen täällä, jossain vaiheessa viisi merihanhea lentää yli, pysähdyn kuvaamaan luonnontilaista metsää, jonka kenttäkeros kukkii valkoisenaan ketunleipää.

Kuulen toisen kulkijan saapuvan takaapäin, käännyn tervehtimään ja havaitsen vanhan hyvän ystäväni A:n, joka kouluaikaan oli läheisin ystäväni, mutta jonka sitten viimeisen 35 vuoden aikana olenkin tavannut vain kerran. Mutta A.sta kerron lisää myöhemmin tai olen kertonut aiemmin. Lähden jatkamaan vaellusta hänen kanssaan.

A arveli kuulleensa kaislikosta rastaskerttusen ja kävimme nuotiopaikasa kuuntelemassa sitä.

Jatkoimme A.n kanssa matkaa polkua pitkin ja metsän halki riippusillalle. (Luvalla sanoen se on helevetin ruma 150 000 euron riippusillaksi).
Tiukanjoessa Tiilitehtaanmäen puolella on myös vanha hyvä kalapaikka, jossa on ongittu luvallisesti ja virvelöity runsaasti luvatta.

IV

A kertoi, että lahdenpohjassa ja Lervikin puolella oli kahden kurkiparin pesät, samoin lahdenpohjassa oli joutsenen pesä. Kaikki pesät olivat tuhoutuneet samaan aikaan, munat kadonneet, pesärosvoksi epäiltiin ihmisiä, mahdollisesti rauhoitettujen lintujen munien trokareita. 

Paluumatkalla A näytti vielä mustarastaan pesän koivun haarassa. Siitäkin munat olivat kadonneet mystisesti, liekö syyllinen varis, harakka vai "luontoretkeilijä".
Pysähdyimme uudelleen nuotiopaikalle. Rastaskerttuseksi epäiltyä ei enää kuulunut. Ruokokerttuset sen sijaan jatkoivat edelleen sinnikkäästi.

A kertoi alkaneensa harrastaa jonkin verran lintuja, kuten vaikkapa muurahaisten tai perhosten katselua. Hänellä oli tavoitteena oppia kaksi uutta lintulajia vuodessa. Melko hyvin hän siihen nähden jo lintuja tunsi. Montakohan vuotta projekti lie ollut vireillä?

Punavarpunen lensi yläpuolellemme puuhun ja lauloi siinä. A sanoi ettei ollut tuntenut lajia, vaikka oli jopa viheltänyt säveltä. Kaislikosta opetin pajusirkun yksitoikkoisen tylsän säkeen. Sain vastalahjaksi runsaasti tietoa suojelualueesta.

V

Mieleen tulivat vanhat ajat nuoruudessa, jolloin kävelimme iltaisin tuntikausia yhdessä puhuen eräänlaista kahden tai välillä kaverin sattuessa mukaan kolmen kulkijan monologia, jossa ajatukset ja puheenaiheet jollain oudolla ohuella siteellä liittyivät toisiinsa ja kehittivät uusia ajatuksia. 

Artolla oli pyörä pusikossa, hän jatkoi matkaansa ja huudahti jäähyväiseksi: "Luin muuten sen sun uuden kirjan. Varsinkin alkupää oli hyvä". Lisäksi sain kuulla että hän seurailee vaellustarinoitani fbssä vaikka hänellä ei ole edes puhelinta.
Ystävän voikin siis löytää keskellä metsää luonnonsuojelualueella.

Minä kuljin rantapolkua pienelle kalliolle, johon pysähdyin tupakille ja katselemaan uutta pesää suunnittelevaa joutsenparia. Rantalietettä vaelsi näiden lisäksi kurkipari sammakonpyynti mielessä.

Soitin puhelun joka oli liian pitkä ja lopulta jo kiire hakemaan vanhan kirkon hautausmaan taka kaivosta vettä, kaupasta ruokaa ja koulubussilla kädet täynnä kantamuksia takaisin mökille.