Runouden modernisti ennen modernismia: Kirsi Kunnas

Kirsi Kunnas: Puut kantavat valoa
Runot 1946-1986 ja suomennoksia
WSOY 1999, 518 s., jälkisanat Leena Kirstinä


I
Aamulla

Minun on niin kevyt olla,
ja kuin halu elää olisi lakannut.
Kuitenkin joka soluni elää,
joka soluni suree, kärsii ja riemuitsee,
joka solun on niin hyvä olla.

Olen pukeutunut kehäkukkien väriin,
väkevään auringon huntuun
ja lähtenyt vaeltamaan
siniseltä pöytäliinalta
siniselle taivaalle.
Ja siellä pilvivuotella maaten
minun on niin kevyt olla.


(Villiomenapuu 1947)


http://nevaranta.blogspot.fi/2014/07/lyriikkamme-modernismin-juurilla.html
Heinäkuussa 2014 kirjoitin oheisen blogitekstin Lyriikkamme modernismin juurilla. Mainitsin lyriikkamme Tulenkantajien ja suomenruotsalaisen 1920-luvun jälkeisestä uudesta 1950-luvulla syntyneestä loppusoinnuttoman runon modernismista mm. runoilijat Aila Meriluoto, Eeva-Liisa Manner, Helvi Hämäläinen, Mirkka Rekola, Paavo Haavikko, Pentti Saarikoski, Tuomas Anhava ja Väinö Kirstinä.

Puhtaasta kirjallisesta tietämättömyydestäni johtui että mainitsematta jäi runoutemme Aila Meriluodon ohella merkittävin suomalainen "uusmodernisti": Kirsi Kunnas. Hänhän lienee Suomen tunnetuin runoilija. Ainakin me kansakoulun käyneet ja aika moni peruskoululainen on jo lukemaan oppimisen vaiheessa törmännyt Kunnaksen Tiitiäisen satupuuhun (1956) ja hänen myöhempään lastenrunouteensa. Osaan vieläkin joitakin loruilevista lastenrunoista ulkoa.

Mutta täysin tietämätön olin siitä, että Kirsi Kunnas (s.1924) oli julkaissut esikoiskokoelmansa "Villiomenapuu" jo 1947, vain vuotta Aila Meriluodon käänteentekevän Lasimaalaus-kokoelman jälkeen. Ja että Kirsi Kunnaksen läpimurto runoilijana tapahtui nimenomaan modernistisena, surrealistisenakin luontorunoilijana, täysin kypsänä ja omintakeisena lyyrikkona ja että hän oli jo esikoiskokoelmastaan lähtien kirjoittanut modernia lyriikkaa ennen "kääntymistä" lastenrunoilijaksi 1956.

Hyvällä syyllä Kirsi Kunnaksen voi sanoa olleen lyriikkamme modernisti ennen sen modernismia, sillä kuten Leena Kirstinä jälkisanoissa toteaa: "Kesti kymmenkunta vuotta ennen kuin lyriikkamme modernismi alkoi hahmottua sen lukijoille. Kai Laitinen esitti sen kehityksestä synteesin esseessään: Mitä uudessa lyriikassamme on uutta (1958)." Tuota vuotta aiemmin Kirsi Kunnas oli julkaissut neljä aikuisille suunnattua runokokoelmaa: Villiomenapuuta seurasivat Uivat saaret (1950), Tuuli nousee (1953) ja Vaeltanut (1956) sekä kyseinen lastenrunokokoelma Tiitiäisen satupuu 1957.

II

  

Uni vaipuu meihin

Uni vaipuu meihin

kuin sade jonka saimme

syvän juuremme alle uni vajoaa.

Jossain heinänkorsi alkaa kimmeltää

jossain lehti kääntyy uuteen asentoon

aivan käden luona kukka puhkeaa,

aukee silmän kalvoon,

näet, unen alle

kukka vaeltaa

kaikki heinänkorret mukanaan.

Kuusipuukin taipuu

se tanssiaskelin

vie koivun unen alle

ja uni kohoaa

kuin halu jonka saimme

ylös kukanterään uni kohoaa...

(Uivat saaret 1950)

Kirsi Kunnasta voisi nimittää panteistiseksi luontorunoilijaksi. Hänen runoissaan elävöityvät aurinko ja kuu, puut, tuuli ja vesi, ilmakin. Ne ovat yhteydessä ja yhtyvät kertojan minään ja hänen tunteisiinsa. Panteistinen maailmankatsomushan tarkoittaa kaiken luonnon pyhyyttämistä ja pyhittämistä, jumaluutta kaikessa, että minä olen osa kaikkea tätä ja kaikki tämä on minää, tat tvam asi, kuten eräässä kokoelmassani kirjoitin.

En täysin ymmärrä jälkisanojen kirjoittajan Leena Kirstinän pakonomaista miellettä sanoa Kirsi Kunnasta, hänen alku- tai lopputuotantoaan, surrealistiseksi tai jopa dadaistiseksi runoudeksi ja kiistää hänen merkityksensä puhtaana luonto- ja tunnelmalyyrikkona. Siitä olen kuitenkin samaa mieltä että hänen runoissaan sekä minällä että luonnolla on filosofisempi merkitys kuin itse näkemisellä, kokemisella, näyllä tai havainnolla.

Luulen että juuri tästä syystä Kirsi Kunnaksen runous jo 50-luvun alkupuolella joutui kahnauksiin sittemmin maan johtavaksi nousevan runouden teurastajan Tuomas Anhavan kritiikkien kanssa, vaikka Anhava itse julkaisi oman esikoiskokoelmansa vasta 1953. Jo sitä ennen hän vaikutti kulttuurikriitikkona, joka ei pitänyt Kirsi Kunnaksen runouden lyyrisyydestä ja tunnelmallisuudesta. Tuomas Anhavan mielestähän runon piti olla tarkka, täsmällinen ja eksakti.

Kirsi Kunnas on itse tallentanut Tiitiäisen satupuuhun lastenlyriikkana erään keskustelunsa Tuomas Anhavan kanssa. Heidän esteettiset näkemyksensä ajautuivat törmäyskurssille. Tiitiäisessä Tuomas syyttää Kirsiä laulullisuudesta ja Kirsi Tuomasta laulun loppumisesta. Todellinen keskustelu oli käyty 50-luvun alkupuolella Ekbergin kahvilassa.

Mutta Kunnas ei kirjoittanut pääosin laulullista runoa, vaan lyyrista nykylyriikkaa. Lyyrisyys ja tunteellisuus olivat ne Kunnaksen runouden elementit jotka nostivat realistisen Anhavan selkäkarvat pystyyn. Miten puu voi puhua, taipua ja olla nöyrä, mennä takaisin juurilleen. Tätä väittelyähän käydään vieläkin. Ja varsinkin me lintulyyrikot saamme siitä säännöllisesti siipiimme.

III

Runoilijat

Jo vuorotanssiin käymme

ja kumarramme viisasta

ja tietoa

ja vuoroin minä sinua

ja sinä minua

ja vuoroin itseämme.

Yksin kätes alla, Jumala

vapisemme pelkoa

ja sydämen kipeää katkeruutta.

(Tuuli nousee 1953)

Kirsi Kunnas sai tukkapöllyä runoudestaan muualtakin kuin Tuomas Anhavalta: ”Rafael Koskimies provosoitui uivien saarten lehmikvartetista, sillä professorikriitikko ei pitänyt lehmiä sonettien arvoisina. Nuoren polven kriitikoista Osmo Hormia pahastui (ylläolevasta) piirilaulusta Runoilijat: hän ei halunnut olla 'yksi meistä', joita runossa satiirisesti kuvataan. No minun hieman yli 60-vuotta kirjoitetun jälkeisen runouden katsannollani tekstissä ei ole mitään pahansuopaa, ehkä aika on antanut minulle toisenlaiset silmälasit.

Mutta totta on että Kunnaksen runoudessa vilahtaa alusta lähtien esiin myös leikkisyys, huumori ja satiiri, jotka 1950-luvun alkupuolella olivat myrkkyä vakavan runouden vakaville kriitikoille. Kun hän vuonna 1956 julkaisi silloisen viimeisen aikuisrunokokoelmansa Vaeltanut ja samana vuonna lastenruno- ja lorukoelman Tiitiäisen satupuu eräs aallonmurtaja oli ylitetty. Kirsi Kunnas vaikeni ”aikuisena runoilijana” 23 vuodeksi ja keskittyi pelkästään lastenrunouteen.

Leena Kirstinä arvelee syyksi ymmärtämättömän kritiikin, mutta itse en näe asiaa niin itseisarvollisena. Muistelen että Syrjän veljeksiä, joista sittemmin kasvoi melko kuuluisa Eppu Normaali, alkoi syntyä noihin aikoihin ja ehkä he kaipasivat lastenrunoutta tai siitä huolimatta mitä he kaipasivat äiti alkoi kirjoittaa runoutta lapsilleen. Eräänlainen hyvästijättö akateemisesti hyväksyttävälle runoudelle kuuluu kuitenkin kokoelmassa Vaeltanut (1956), samana vuonna kuin Pentti Saarikoski aloitti oman runoilijan uransa ja vuotta ennen kuin Eeva-Liisa Manner kirjoitti ensimmäisen modernistisen kokoelmansa Tämä matka (1957):

Suru vaeltaa

Tiet joita suru vaeltaa

ovat minun askeleistani lähteneet.

Linnut palaavat

siivillä meren tuoksu, lehti nokassaan,

satavat ylitseni pehmeät

kuin unet iloiset lehdet satavat.

Kaikkialla linnut, kaikkialta

linnut palaavat, näetkö, avaruus on

lehdistä keltainen.

(Vaeltanut 1956)

IV

Siirtymiä heijastuksia

kaksiulotteisen lumen

usvaa ja usvan lumetta

on aamu

     astua lävitse

     halkeamista

kun maailma murtuu sisään

ja huima matka auringon ympäri.

(Kaunis hallayö 1984)

Kun Kirsi Kunnas palasi ns. aikuisrunouteen kokoelmallaan Kuun kuva meissä vuonna 1980 suomalaisen runouden modernismin modernisointi oli jo tapahtunut. Kirsi Kunnas julkaisi 1980-luvulla vielä kolme aikuisille suunnattua runokokoelmaa, Kuun kuva meissä (1980), Kaunis hallayö (1984) ja  Valoa kaikki kätketty (1986). 62-vuotiaana hän jälleen vaikenee. (Ellei nyt edelleen elävänä satu pukkaamaan ensi syksyn kirjamarkkinoille uutta kokoelmaa.)

1980-luvun Kirsi Kunnas on jo minullekin tuttu ja vihdoin yleisesti tunnustettu runoilija. Tekstit ovat lyhentyneet samalla kun niiden metafyysiset ulottuvuudet ovat kasvaneet. 1980-luvulla Kirsi Kunnas on lähempänä erästä alkuaikojen runouden vaikuttajaansa Edith Södergrania kuin koskaan aikaisemmin. Olen vihdoin samaa mieltä Leena Kirstinän kanssa kun hän jälkisanojen lopussa kirjoittaa:

”Kun etsitään synteesiä hengen ja aineen välillä, otetaan haltuun sellaisiakin käsitteitä kuin valon kuidut, vaihtovirta, sähkömyrsky. Ne ovat metaforia. Vaikka kaikesta ei saada tietoa empiirisessä mielessä, silti kaiken välillä on yhteys. Se on energia, joka näkymättömästi vaikuttaa kaikessa. Se on rakkaus. Elämä on monimielisesti palamista yhtä hyvin ihmisissä kuin puussa.

Jos Kirsi Kunnasta on kutsuttava luontorunoilijaksi, kuten olen nähnyt tehtävän, hän on luontorunoilija syvässä, filosofisessa, jopa luonnontieteellisessä merkityksessä. Luonto käsittää koko maailmankaikkeuden.” (Toukokuussa 1999 Leena Kirstinä)

Taivas kuin vesilinnun muna

Taivas kuin vesilinnun muna

järven peilissä

aamun laulava hetki

        siipien täplittämä

kun näkymätön särö rannasta rantaan

muuttaa linnut.

(Valoa kaikki kätketty 1986)