Runo
Istun puistonpenkillä Kajaaninjokivarressa ja mietin
sellaistakin, että
ihmisen elämä tai ihmisyys yleisemmin
on aika vaikea ammattiurheilulaji,
vaikka lähes jokainen meistä on sen lajin ammattilainen,
ehkä vaikein kaikista urnheilulajeista,
en ymmärrä miksi sitä ei ole hyväksytty Tokion olympialaisiin.
istun kauan,
pari haarapääskyä lentää pään yli,
on alkukesä, kalalokit huutavat korvaan-
Muuan elämää nähnyt mies tunkeutuu väkisin viereeni
puistonpenkille istumaan ja sanoo:
en ole sarjamurhaaja,
olen 47-vuotias eläkeläinen,
mutta tiedätkö mitä on olla suomalainen.
Luulen nyt että versio on Jorma Eton runosta,
mutta hän vastaa itse:
Yksikään matu ei tule tähän puistonpenkille istumaan!
Nousen ylös ja lähden kävelemään johonkin toiseen suuntaan elämässäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti