Jaan Kaplinskin (22.1.1941-8.8.2021) muistolle

Virolainen kiirjailija Jaan Kaplinski on kuollut 8.8.2021 80-vuotiaana. Hän kirjoitti runoutta, proosaa, ja esseitä. Viron itsenäistymisen jälkeen Kaplinski valittiin Viron parlamentin jäseneksi.

Itse tutustuin hänen tuotantoonsa Anja Salokanteleen vuonna 1984 suomentaman runokokoelman "Sama meri kaikissa meissä" kautta. Kirja ajautui käsiini tuoreeltaan ja ihastuin siihen heti. Kaplinskin runoudessa minua kosketti sen zeniläinen kevyt hengitys ja henkevyys yhdistyneenä buddhalaiseen tyyneyteen ja hieman Gary Snyderin tyylisesti virtaavaan lauseeseen. Itse olin tuolloin ja edelleen kiinnostunut zen-buddhistisesta ja buddhalaisesta filosofiasta ja niinpä Kaplinskin runot kolahtivat tajunaani kuin metrin halko päähän.

Heti tämän lukuelämyksen jälkeeen lainasinkin vuonna 1982 suomeksi ilmestyneen Kaplinskin esseekokoelman "Olemisen avara hiljaisuus". Kokoelman alaotsikkona on "Ihmisestä, luonnosta, runoudesta". Itse nimiessee käsittelee taolaisuutta, taolaista filosofiaa ja ennen kaikkea taolaisuuden peruskiveä, Kiinan klassisella kaudella kirjoitettua Tao te chingia, jota on väitetty myyttisen Laotsen kirjoittamaksi. Suomeksi Tao te ching on ilmestynyt Pertti Niemisen "Keskitie - kiinalaista viisautta" antologiassa. Aihevalinta tuntuu melko rohkealta vielä entiseen Neuvostoliittoon kuuluneen, sen vallan ja valvonnan alla olleen Viron kirjailijalta.

Muuten kirjan esseet liikkuvat laajalla akselilla. Hän kirjoittaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta ja ennen kaikkea runoudesta, mutta kokoelman toisessa keskiössä ovat ympäristökysymykset sekä ihmisen ja luonnon suhde. Luonnon tuhoutumista Kaplinski katselee ja kuvaa surumielisen synkästi.

Esseehän nykyisessä koululaitoksessamme käsitetään ensisijaisesti asia-aineeksi, mutta Kaplinski kirjoittaa vapaata ja vapaasti hengittävää esseeetä, jossa koko ajan kuulee runoilijan kielen ja puheen. Itselleni "Olemisen avara hijaisuus opetti proosankin kirjoittamisessa sen, että tärkeintä kirjoituksessa - oli se sitten runoutta, proosaa tai esseitä - on tekstin hengittäminen ja kielen kirkkaus. Mitä on runous, Kaplinski kysyy yhden esseen otsikossa. Ja vastaa lopussa: "Oleminen ja muuttuminen, merkki ja ajatus, sääntö ja vapaus, kivi ja rauta synnyttävät yhteen iskiessään kipinän, elävän tulen, jotakin mikä ei ole kiveä eikä rautaa, merkki eikä ajatus, ei olemista eikä muuttumista." Ja toisaalla "Runous tuo mieleemme jotakin, jonka olemme unohtaneet tai jota emme ole tähän asti edes huomanneet."

Itselläni oli tilaisuus tavata Jaan Kaplinski yhden kerran 13.4.1986. En tietenkään muistaisi päivämäärää, mutta googletin sen. Tapasimme nimittäin Lapuan patruunatehtaaan räjähdysonnettomuuden muistomerkin "Yhteinen tuska" paljastustilaisuudessa. Minä olin paikalla toimittajan ominaisuudessa, hän juhlapuhujana. Tai ei se ollut varsinainen puhe, hän oli tilaisuutta varten kirjoittanut esseen "Idän ja lännen raja Euroopassa", missä hän asetteli niin Viroa kuin Suomeakin Euroopan kartalle idän ja lännen rajamaastoon. Haastattelin Kaplinskia lyhyesti Pohjanmaan Kansa -lehteen. Hän antoi minulle esseensä ja minä Kaplinskille esikoiskokoelmani Lintujen silmissä kivien kylmyys." Hän lupasi lukea kirjan ja viedä sen Viron Kansalliskirjastoon. En ole tarkistanut, löytyykö runokokoelmani kyseisestä paikasta. Satuin löytämään kyseisen esseen vain muutama viikko sitten muuttoa tedessäni, mutta nyt se on jälleen kadonnut jonnekin arkistojen syövereihin kuten kaikki muukin Kaplinskista kirjoittamani.

Jaan Kaplinski on minulle tietämättään opettanut kirjoittamisesta paljon ja siksi hänen kuolinuutisensa kouraisee oudosti, vaikkakin buddhalaiselta kannalta ajateltuna hän ei ole suinkaan kuollut vaan elää... Jaan Kaplinskin merkittävyyttä kirjailijana kuvaa se, että hän on useita kertoja ollut Nobelin kirjallisuuspalkintoehdokkaana, vaikka ei ole palkintoa koskaan lopulta saanutkaan.