Tekotaidetta apurahattomuusputkessa

Vanhassa suomalaisessa sananlaskussa sanotaan: Ei kukaan kissan häntää nosta, ellei kissa itse. Niinpä vaatimattomasti haluan saattaa tiedoksi, että minullakin on tänä vuonna eräänlainen juhlavuosi, vieläpä voin yhtä aikaa viettää sekä 30- että 10-vuotisjuhlaa samasta aiheesta.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30-vuotta Pohjanmaan taidetoimikunnan (silloin Vaasan läänin taidetoimikunta) minulle viimeksi myöntämästä henkilökohtaisesta apurahasta. Tuolloin vuonna 1981 minulle myönnettiin 1000 markkaa runokirjan julkaisemiseen. Julkaisin rahalla omakustannuskokoelman "Lintujen silmissä kivien kylmyys", jonka painatus maksoi 3000 markkaa. Sen jälkeen ei Pohjanmaan taidetoimikunta ole minua henkilökohtaisella apurahalla muistanut.

Totuuden nimessä on todettava, että asuin välillä Pohjanmaan ulkopuolella Kemissä vuosina 1991 - 2001 ja ammattimaisesti ryhdyin tekemään taidetta "vapaana kirjoittajana ja kuvataiteilijana" vasta vuonna 1992. Ja Kemissä asuessani sain parikin pientä henkilökohtaista apurahaa muun muassa Lapin läänin taidetoimikunnalta.

Muutin takaisin nuoruuden kotimaakuntaani Pohjanmaalle vuonna 2001 ja apurahahanat tyrehtyivät jälleen lähes täysin. Pohjanmaan taidetoimikunnalta en viimeiseen kymmeneen vuoteen ole taas saanut ainoatakaan henkilökohtaista apurahaa. Siitä 10-vuotisjuhlat. Eläessäni en ole saanut puolivuotista tai sitä pidempää työskentelyapurahaa mistään. Vapaan taiteilijan urani aikana ei ole ollut ainoatakaan lyhyttäkään ajanjaksoa, jolloin olisin voinut työskennellä ns. apurahataiteilijana taloudellisista huolista vapaana. Suurin saamani työskentelyapuraha on ollut Lapin lääniltä 10000 markkaa, joka tuolloin vastasi vajaan 3 kuukauden peruspäivärahaa.

Päivän muotitermiä lanseeraten voisin nimittää itseäni postmodernistiseksi tekotaiteilijaksi. En ole postmodernisti, mutta tässä yhteydessä käsite tarkoittaa sitä, että en ole saanut käytännössä mitään myytyä mihinkään. Kaikki taiteellinen toimintani on ollut taloudellisesti kannattamatonta ja siinä mielessä "postmodernistista tekotaidetta". Apurahaputkeen en kuitenkaan jostain syystä ole edes tämän epäkaupallisuuden ansiosta päässyt enkä päätynyt. Olen tehnyt siitä huolimatta ja pitkään tämän "sivulliseksi jäämisen" antamalla uhmallakin.

Olen järjestänyt kuvataiteen näyttelytoimintaa muutaman näyttelyn vuosivauhdilla yksin ja erilaisissa ryhmissä. Olen käsikirjoittanut, toimittanut ja tuottanut Sevettijärven koltista kertovan televisiodokumentin. Olen kirjoittanut pari kolme esittämättömäksi jäänyttä näytelmää ja tuottanut sekä ohjannut Eddan teksteistä käsikirjoittamani mysteerinäytelmän "Jumalat puhuvat öisin" Kemin Kaupunginteatterin studionäyttämölle. Olen suunnitellut Kemiin 150 tonnin ympäristötaideteoksen Stone Agen "Ihmiskunnan historian muistomerkiksi". Olen ollut mukana järjestämässä erinäisiä epäkaupallisia kulttuuritapahtumia. Olen julkaissut perustamamme Non Art Books kustantamon kautta runokirjat "Joet palaavat lähteilleen" (2005) ja Rajakivet (2008). Ja niin edelleen.

Yhteistä kaikelle taiteelliselle toiminnalleni on siis vuodesta 1992 lähtien ollut taloudellinen kannattamattomuus. En ole pyrkinyt myymään itseäni enkä ole osannut myydä taidettani. Kuulun siihen ryhmään taiteilijoita, joilta kaikenlainen myynti- ja markkinointitaito puuttuu täysin. Silti kiistän erään ystäväni joskus minusta kirjoittaman luonnehdinnan "eettisestä persaukisuudesta". Ottaisin kyllä mielelläni vastaan rahaa, jos sitä jostain saisin.

1990-luvun puolivälistä olen kuvitellut vuosi vuodelta, että tämän köyhemmäksi en voi enää tulla. Silti tuntuu että olen vuosi vuodelta entisestään köyhtynyt. Välillä kovastikin uskoin ja toivoin että taiteelliset näyttöni riittäisivät edes joskus johonkin hieman pidempään työskentelyapurahaan. Olen perustellut apurahahakemuksiani sillä, että apurahan avulla voisin saada määräajaksi henkisen työrauhan. Sitä minulle ei ole suotu koskaan. Taloudellinen tilanteeni on mennyt loivaa luisua koko ajan alaspäin, köyhyydestä vielä suurempaan köyhyyteen.

Viimeinen apurahahakemuksen hylkypäätös Pohjanmaan taidetoimikunnalta tippui postilaatikkooni vajaa kuukausi sitten. Tänä vuonna en siitä instanssista enää voi apurahaa saada. Siitä kokonainen juhlavuosi. Viime vuosina en enää ole apurahojen mahdollisuuteen enää uskonutkaan. Alan olla siinä iässä että apurahajuna on ajanut ohitseni jo lopullisesti. Eri ryhmien kautta olen ollut osallinen pienistä apurahoista, jotka ovat esimerkiksi kuvataiteessa riittäneet joskus näyttelykustannuksiin, mutta eivät koskaan materiaalikustannuksiin. Materiaalit olen hankkinut aiemmin peruspäivärahalla ja nyttemmin toimeentulotuella.

Olen siis ollut tekotaiteilija - eli tehnyt vailla suurempaa arvonantoa tai julkisia tunnustuksia. Taiteessani olen jäänyt maakuntasarjatason taiteilijaksi. Ulkomaan näyttelyihin tai esimerkiksi suurkaupunkien taidegallerioihin minulla ei ole koskaan ollut taloudellisia mahdollisuuksia edes yrittää näyttelyä. Maakuntasarjatasolla olen saavuttanut pientä menestystä päästen mukaan aluenäyttelyihin ja alueellisiin taiteilijajärjestöihin. Se jokin on kuitenkin jäänyt puuttumaan: työrauha ja edes jonkinasteinen taloudellinen kannustus.

Olen jatkanut apurahahakemusten tekemistä viime vuosina lähinnä vanhasta tottumuksesta. Niitä tulee tehtyä ja lähetettyä noin 10 kappaletta vuodessa. Hylkypäätökset tulevat postilaatikkoon muutaman kuukauden kuluttua. Liitteitä ei nykyään enää palauteta. Yhä uudelleen joudun printtaamaan hakemuksiin uudet väriprintit taideteoksistani. Muuten hakemusten täyttö sujuu rutiininomaisesti vanhan kaavan mukaan.

Tätä kirjoittaessani, tänään, pitäisi täyttää apurahahakemukset taas kahteen eri instanssiin. Se valvottaa nyt yöllä. Mietin tilanteen toivottomuutta ja omaa turhautuneisuuttani. Taiteen tekemisessä olen päätynyt viime vuosina yhä hankalampiin olosuhteisiin ja yhä suurempaan voimattomuuteen. Vasta yön syrjässä avasin kirjeen, jossa Pohjalainen Taiteilijaliitto uhkasi erottaa minut jäsenmaksurästien vuoksi. Rästejä on moneen muuhunkin suuntaan. Luotttotiedot eivät ole olleet kunnossa 15 vuoteen.

Jotenkin tulee mieleen yhä tuskallisempana ahdistuksena mieleen, onko tässä koko taiteen tekemisessä mitään mieltä, jos ei yleisö osta eikä muutakaan tunnustusta jotain lehtikritiikkejä lukuunottamatta tule. Lyhyesti olen joutunut koko taiteen tekemisen suhteen syvään umpikujaan. Enemmän kuin tekotaiteilija olen nykyään tekemättömyystaiteilija.

Tämä ei tietenkään ole oikea kanava itsesääliin ja valitusvirren veisaamiseen. Sellaista kanavaa ei olekaan ja valitusvirsien veisaajahan korkeintaan nolaa itsensä. Valitusvirsi tästä nyt kuitenkin tuli, vaikka kirjoituksen alkuperäisenä tarkoituksena oli pitää pieni juhlapuhe apurahattomuusputkessa sinnikkäästi eteenpäin pyristelevälle taiteilijalle, joka viettää nyt vuonna 2011 apurahattomuuden juhlavuotta: 30 vuotta tai 10 vuotta ilman Pohjanmaan taidetoimikunnan (ja Etelä-Pohjanmaan Kulttuurirahaston) henkilökohtaista apurahaa laskutavasta riippuen. Kohottakaamme malja Pohjanmaan Taidetoimikunnalle ja yhdelle apurahattomuusputkessa elävälle taiteilijalle.

Tässä apurahattomuuden ahdingossa en suinkaan ole ainoa enkä yksin. Kohtalotovereita on leegio, koska kaikille ei apurahaa voida myöntää. Malja myös näille kollegoille, joita voisi nimittää vaikkapa surullisen hahmon ritareiksi!

Taiteilijapalkan toteutumisesta tai muusta ratkaisusta ammattitaiteilijoiden aseman parantamiseksihan on Suomessa turha edes uneksia - ja vaikka jokin tällainen parannus joskus toteutettaisiin, en kuuluisi meriittieni puolesta niidenkään taiteilijoiden joukkoon, jotka tästä toimeentulon parantamisesta pääsisivät osallisiksi. Minun olisi pitänyt oppia myymään itseäni jo 30 vuotta sitten. Nyt sekin on jo liian myöhäistä.