Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset
päiväkirjanlehtiä toukokuulta joulukuulle
WSOY 2011
I
Olin
melkoisen yllättynyt, hämmentynyt ja vähän närästynytkin löytäessäni
Kauhajoen kirjastosta Lars Sundin teoksen: "Aamu-unisen lintubongarin
tunnustukset".
Yllättynyt olin siitä, että olen tutustunut
Lars Sundiin 1970-luvun puolivälissä Turussa. Tuolloin mikään ei
viitannut siihen, että Lars Sund olisi jonkin sortin lintubongari. Omien
epäonnistuneiden opiskelujeni siimeksessä vietin runsaasti aikaa
kristiinalaisen runoilijaystäväni Gunnar Högnäsin kanssa Åbo Akademin
ruotsalaisella ylioppilastalolla Kårenilla. Täällä Lars Sund esiteltiin
minulle "oikeana kirjailijana". Hän oli Kårenilla jonkinlainen
ruotsinkielisten opiskelijoiden nuori saarikoski, joka poltti piippua,
näytti kirjailijalta, bongaili lähinnä naisia ja nämä vastavuoroisesti
oikeaa kirjailijaa. (Sund oli tuolloin julkaissut Söderströmin kautta
kaksi kirjaakin.)
Hämmentynyt olen siitä, että
lintubongarin tunnustukset viittaa ilmiselvästi kirkkoisä Augustinuksen
(354-408) tunnustuksiin, jotka ovatkin niin härskiä luettavaa, että
housunpuntit tutisevat niitä lukiessani.
Lars Sundista
olisin uskonut vaikka mitä, mutta sitä että hän on lintubongari en olisi
hevillä uskonut. Itse olin siihen aikaan 1975 melko kokenut
lintuharrastaja, nähnyt noin 185 lajia ihan lintuja varsinaisesti
bongaamattakin (koska nykyaikaiseen lintubongaukseen kuuluvat piipparit,
autot ja kaikensortin kaukoputket, yksisilmäinen kiikarini jää todella
toiseksi tässä lajissa).
Kirjasta käy kuitenkin ilmi että
hän on nuoruudessaan Pietarsaaressa harrastanut lintuja ja ryhtynyt
”bongariksi” vasta 1980-luvun alussa muutettuaan Uppsalaan. No, täytyy
myöntää että silloin Turun yliopiston aikoina itsekin yritin bongailla
jotain ihan muuta kuin lintuja.
II
Lars Sund
on kirjoittanut kirjaansa 52 linturetkeä toukokuusta joulukuuhun (ja
viimeisen tammikuun alussa). Jokaisen hän on nimennyt jonkin bongaamansa
ja välillä havaitsematta jääneen linnun mukaan. Sivuilta löytyy
kuitenkin pienen lintukirjan verran siinä sivussa havaittuja ja osittain
kommentoituja lajeja.
Sundin kirja ei ole kuitenkaan
mikään tavanomainen lintupäiväkirja. Kukin linturetki ja linnun nimi,
havainto, laajenee esseeksi, joka käsittää paitsi maiseman, myös
lintutieteen eli ornitologian, lintuharrastuksen ja lintubongauksen
historian, sekä kirjallisuuden (erityisesti luontorunouden) ja
luonnonhistorian niihin luomat alaviitteet.
Saamme siis
selville että lintubongaksen aloittivat jo muinaiset roomalaiset
uiguurit Capitolin kukkulalla jossa he ennustivat ohilentävistä
linnuista roomalaisen valtakunnan nousua ja uhoa, että Aristoteles uskoi
lintujen osaavan muuttaa olomuotoaan niin että punavarpunen muutui
talvella punarinnaksi, mutta että jo Homeros Iliaassa arvelee lintujen
muuttavan ”Talvi karkoittaa kurjet” ja Jobin kirjassakin lintujen
tiedetään muuttavan ”Sinunko ymmärryksesi voimasta jalohaukka kohoaa
korkealle, levittää siipensä kohti etelää”.
Kuitenkin
vielä 1800-luvulla muuan asiaan perehtynyt englantilainen
lintuharrastaja arveli lintujen talvehtivan kuussa ja pitkään eli
luonnontutkimuksen isän Carl von Linnén arvelu, että pääskyset
talvehtivat kaivautuneena järvenpohjaan ja puiden onkaloissa.
III
Luontokirjallisuus
ja luontorunous olivat pitkään jäissä antiikista lähtien. Sund väittää
antiikin kirjailijoiden olleen enimmäkseen kuuroja linnunlaulun
soinnikkuudelle ja uudelle ajalle asti lintulyriikkaa ehkäisivät
kirkkoisien ankarat varoitukset siitä, että piti ”varoa linnunlaulua”.
Taustalla lienee ajatus siitä, että linnunlaulu saattaa tuoda mieleen
jotain synnillistä. Vasta romantiikan läpimurron aikaan yli 200 vuotta
sitten linnut lehahtivat toden teolla eurooppalaiseen kirjallisuuteen.
Vasta 1700-luvulla elänyt Gilbert
White kirjoitti ensimmäisen nykyaikaisen luonnonkuvauksen ”The Natural
History of Selborne” . Ruotsalaiselle ornitologialle perustan laski Olof
Rudbeck nuorempi (1660-1740). Myös Olof Rudbeckin oppilas Carl von
Linné oli ornitologi vaikka hänet paremmin tunnetaan kasvitieteilijänä.
Linné julkaisi vuonna 1758 teoksensa Systema Naturae, jossa hän oli
kehittänyt niin kasvien, lintujen kuin muidenkin eläinten sukuihin ja
lajeihin perustuvan taksonomisen järjestelmän. Linné itsekin markkinoi
järjestelmäänsä ylevällä lausahduksella: ”Jumala loi, Linné järjesti”.
Lintuharrastushan
pitkään 1900-luvun alkupuolelle asti oli "miehinen" laji. Kyseiset
havaitut lintuharvinaisuudet ammuttiin ja sitten vasta tarkemmin
määriteltiin ne lajilleen sekä myöhemmin täytettiin. Sund muistuttaa
kuitenkin tärkeästä keksinnöstä lintuharrastuksen kehittämisessä,
nimittäin kiikarista.
Vuonna 1608 hollantilainen Hans Lipherney haki
patentin optiselle laitteelle, josta hän käytti nimitystä "kijker".
Vuonna 1609 Galilei keksi teleskoopin, jolla pystyi näkemään muun muassa
Jupiterin kuut ja alkoi uskoa Kopernikuksen teoriaan että maa kiertää
aurinkoa, tunnetuin seurauksin. 1700-luvulla muodissa olivat pienet noin
2-3 kertaa suurentavat teatterikiikarit, joilla saattoi katsoa muun
muassa oopperaa. Kuitenkin vasta vuonna italialainen Ignatio Porro 1854 kehitti kompaktin
lintukiikarin ja 40 vuotta myöhemmin Ernst Abbe ja Carl Zeiss ryhtyivät
valmistamaan käyttökelpoisia prismakiikareita, jotka eivät paljonkaan
poikkea nykyisistä.
IV
Nykyaikainen
lintuharrastus ilman lintujen ampumista määrittämistä varten ajoituu
noin 1900-luvun vaihteeseen, vaikka Runeberg ja kumppanit siis
runoilivat luonnosta ja linnuista jo huomattavasti aiemmin.
Lintuharrastuksen kehitykseen kuuluu joukko muilla aloilla kuuluisaksi
tulleita henkilöitä, kuten Lordi Edward Grey, Britannian ulkoministeri
1905-1916, joka vuonna 1914 vei Iso-Britannian ensimmäiseen
maailmansotaan. Hänen seuraajansa toisen maailmansodan syntyvaiheissa
oli niin ikään lintuharrastaja, sir Alan Brooke II maailmansodan brittiläisen esikunnan
yleispäällikkö, joka iloiten tammikuussa 1943 kertoo ehtineensä aamulla
havaita punapiispan, kivitaskun, pulmussirrin ja tyllin, ennen kuin
ehti neuvotella Chuchillin ja rooseveltin kanssa Italiaan suuntautuvasta
hyökkäyksestä.
Muita tunnettuja lintubongareita ovat
ainakin James Watson joka keksi DNA kierteen yhdessä Edward Crickin
kanssa ja kumppanukset saivatkin sittemmin Nobelin palkinnon, eivät
lintuharrastuksesta, vaan DNA mallin keksimisestä. Kirjallisuudessa
lintuharrastajia on leegio, mutta mainittakoon erikseen
dekkarikirjailijat Agatha Christie ja Ian Fleming.
Lintuharrastuksen
historian eräs käänteentekevä teos on Peterson, Mountford, Hollomin
1954 ilmestynyt ja sittemmin suomeksi nimellä Euroopan linnut käännetty
teos, jota edelleen itse käytän ainoana lintujenmääritysoppaanani.
Samainen Peterson aloitti myös niin sanotun lintubongauksen vaeltaessaan
ystävänsä kanssa Pohjois-Amerikan halki ja havainneensa matkan aikana
yli 500 lintulajia. Pian joku ilmoitti nähneensä yli 600 lajia ja näin
alkoi omituinen bongauskilpailu.
Lintubongariudern
historiaan kuuluvat tietenkin myös seksipalvelut. Kun puhelimeen
kehitettiin palvelunumerot, oli seksipalvelu ensimmäisenä ajan hermolla. Hieman myöhemmin myös lintubongarit keksivät puhelinpalvelut
havaintovälineeksen, sitten bongaukseen ilmestyivät piipparit, myöhemmin
kännykät ja internet. Kerättiin rakseja ja etsittiin harvinaisuuksia,
ilmoitettiin niistä eri menetelmillä muille bongareille ja pian siinä
paikassa missä jokin harvinainen lintu oli havaittu havaittiinkin
parvittain bongareita.
V
Läheskään kaikkea
Lars Sundin aamu-unisuudesta ja lintubongariudesta en tietenkään voi
tähän kirjoittaa, mutta otan esiin vielä erään Sundin ihaileman
lintubongariuden legensan naisbongarin Phoebe Snetsingerin,
pitkäaikaisen lajien bongauksen maailmanennätyksen haltijan. Vuonna 1981
Phoebe Snetsinger meni lääkäriin vertavuotavasta syntymämerkistä, joka
lääkäreiden mielestä oli pahanlaatuinen melanooma ja he antoivat
hänelle vuoden elinaikaa. Phoebe oli harrastanut lintubongausta ja
kuolemantuomion kuullessaan oli havainnut vajaat 2000 lintulajia.
Tästä
alkoi hänen lähes 20 vuotinen odysseiansa. Hän kierteli maapalloa ja
oli lopulta ensimmäinen ihminen, joka oli nähnyt yli 7000 lintulajia,
yli puolet maailman lintulajeista. Kolmannen kerran melanooman
akutisoitua hän kuoli havaintonaan 8444 lintulajia maapallolla.
Snetsinger kirjoitti päiväkirjaansa jotenkin niin että silloin kun
minä katselen lintuja unohdan hetkeksi kuolemanpelon.
Sundin
kirjassa kerrotaan kaikenlaista muutakin, mutta se aiheesta
kiiinnostuneen pitää lukea itse. Lopetan kirjoitukseni merisirriin
jonka Sund bongasi Hjällstavikenissä lokakuussa 2009: Katselen
merisirriä joka havaittiin ensimmäistä kertaa yli 100 vuoteen Upplannin
sisämaajärvessä. Edellisen kerran syksyllä 1904 konservaattori Gustaf
Kotloff ampui kaksi lintu Mälarenissa.
VI
Niin
miksi olen tästä kirjasta myös närästynyt. Se epäilyttävän paljolti
muistuttaa tekotavaltaan ja ajattelultaan omaa pöytälaatikossa muhivaa
Vaelluskirjaani niin, että joko pitää otattaa hampaat suusta tai sitten nostaa
rimaa ja kirjoittaa paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti