Kiinalaisen maalaustaiteen veijareita ja pyhimyksiä

Osa I

Kiinalaisen maalaustaiteen historia juonttaa juurensa noin 3000 vuoden takaa varhaisista frescoista. Maalaustaiteen historiaan liittyvät olennaisesti kuvarullat, joista vanhimmat säilyneet ovat syntyneet noin 300- 400 eKr. Jo varhain kungfutselaisuus ja taolaisuus vaikuttivat maalaustaiteen sisältöön. Ominaista taiteelle oli, että vaikka etupäässä tussimaalaukset kuvasivat luontoa, niissä etsittiin sen henkistä sisältöä enemmän kuin puhdasta muotoa.

Monet kiinalaisen maalaustaiteen mestarit ovat olleet samaan aikaan tavallaan veijareita ja pyhimyksiä, juopohkoja buddhalaismunkkeja, jotka maalasivat vimmaisesti sisäisiä näkemyksiään paperirullille. Esittelen tässä kirjoituksessa joitakin tällaisia kiinalaisen maalaustaiteen legendaarisia veijaripyhimyksiä.

Wu Tao-Tzu

Suuri Wu Tao-Tzu (680-760) on Kiinan maalaustaiteen historiassa legendaarinen maalari, jonka teoksia nykyaikaan on säilynyt vain jäljennöksinä. Pohjoismaissa Sven Lindqvist kirjoitti aikanaan kirjan Myytti Wu Tao-Tzusta. Myytin mukaan Wu Tao-Tzu oli joutunut juopottelun tähden vankilaan, jonka seinään hän maalasi oven ja astui siitä ulos.

Vakavammin Wu Tao-Tzusta kerrotaan että hän oli yksivärisen tussimaalauksen mestari, joka maaalasi muististaan kuin ylhäältä saamaansa mielijohdetta seuraten salamannopeasti niin vakuuttavia muotoja kuin ne olisi heitetty maalauspinnalle spontaanisti ja vastustamattomasta pakosta.

Aikalaiset vertasivat häntä luonnonvoimiin, myrskyyn ja ukkoseen. Pohjimmiltaan hän edusti vanhaa muinaiskiinalaista taolaisuuden leimaamaa taidekäsitystä joka oli joutunut joksikin aikaa taustalle hallitsijoiden politiikan seurauksena.

Li Po ja Tu Fu

Kiinalaisen maalaustaiteen yhteydessä ei voi sivuuttaa kiinalaista runoutta, joita kumpaakin yhdisti kalligrafia ja ne yhtyivät toisiinsa sekä maalaustaiteessa että kirjallisuudessa. Niinpä on mainittava myös kaksi Wu Tao-Tzun lähes aikalaista runoilijaa Li Po ja Tu Fu, ajan suurimmat runouden mestarit.

Li Po (701-762) oli keisari Huangin ystävä, laaturunoilija jota kutsuttiin ”maan päälle karkoitetuksi kuolemattomaksi”. Hän osallistui erääseen kapinaan ja joutui maanpakoon. Hän joi mielellään ja kerrotaan hänen kuolleen tavoitellessaan veneestä kuun kuvajaista vedestä. Runoissaan hän ylistää viiniä, ystävyyttä ja pakenevaa aikaa voimakkaasti eläytyen.

Myös Tu Fulla (712-770) oli paikka Huangin hovissa, mutta samaisen kapinan aikaan hän jätti pääkaupungin ja vietti vanhuudessaan epävakaista, kiertelevää ja yksinäistä elämää. Li Posta poiketen Tu Futa pidetään realistina, joka oli saanut paljon vaikutteita konfutselaisuudesta. Tu Fu oli kielen taitaja joka osasi tarkoin valita sanansa. Vasta kuolemansa jälkeen hän sai mainetta ehkä suurimpana kiinalaisena runoilijana.

Pyhä Wang Wei

Jos Wu Tao-Tzu oli maisemamaalauksen luoja, niin Wang Weitä (699-759) pidetään kiinalaisen maalaustaiteen pyhimyksenä ja kuninkaana joka menestyi maalaustaiteen lisäksi, suurena runoilijana, mestarillisena kalligrafina ja ansioituneena runoilijana. Hän oli harras uskovainen tsan-buddhisti (jap. Zen-buddhismi) joka piti ystäväpiiriä enemmän vuorista ja vesistä sekä oli tuuli- ja vesiopin kannattaja.

Kalligrafia oli opettanut Wang Wein sekoittamaan vettä ja tussia, jos oli ilmaistava luontoa katsellessa syntyneet elämykset, elävöitettävä kuvaamattomat ja muotoa vaille olevat emotionaaliset vaikutelmat, joita ei silmä havaitse eikä järki käsitä paremmin kuin makuaistiakaan tai ilmakehän värähtelyjä.

Mietiskelevän Wang Wein sivellintä sai intuitio ohjata enemmän kuin mikään muu; maiseman olemus paljastui juoksevan tussin välityksellä, kun hän ensin oli kokenut sen syvällä sisällään ja suodattanut sen hengessään.

”Tämän maalarin henki nousi pölyn yläpuolelle”, kirjoitti Tsu Tsin Tsen, kun taas Su Si kirjoitti mestarin todellisuuden ulkopuolelle ulottuvasta kyvystä: ”Hän näytti omistavan kuolemattomuuden siivet, joilla hän lensi häkistä pakoon.”